Novelli: Suklaista aurinkoa osa 2.

Pakussa riitti puuhaa pariksi viikoksi kun siinä sattui vielä olemaan kyljessä entisen omistajan, sähköliikkeen mainosteipit. Auto oli selvästi ollut nuorten kuskien käytössä sillä siivoamista oli runsain mitoin myös sisätiloissa. Tupakantumpit, purkkapaperit, muutama penkin alta löytynyt olut- ja limsatölkki saivat kyytiä kun Arttu kaiveli penkinalusia. Mutta työ palkitsi tekijänsä. Teipit irtosivat lopulta moniaita aineita ja apuvälineitä käyttäen ja nykyaikaisilla aineilla myös sisätilat tuli puhtaaksi. Putsauksen jälkeen oli autosta tullutkin todella loistoyksilö käyttöön kuin käyttöön.

-          Mutta kirkkoon sillä ei kyllä mennä! Elma-vaimo oli tokaissut Artun mainostaessa hienoa kulkupeliään.

Länsi-Savo oli koitunut onneksi myös kestävämpäänkin tekemisen puutteeseen. Nimittäin eräänä aamuna lehdessä oli ollut kertomus mäntyharjulaisesta torikauppiaasta, joka oli kuvaillut mielenkiintoista työtään.

-          Ei kestä enää paikat tuota alituista kiertämistä vaikka se mukavaa hommaa onkin ja ikäkin alkaa jo toppuutella jatkuvaa menoa, torikauppias oli harmitellut ammatistaan luopumista. Mahtaisikohan jostain vielä löytyä torikauppiaaksi haluavaa innokasta ihmistä? oli jutun lopussa Mäntyharjun miehen hieman tuskaiselta maistunut lausahdus.

Jutussa oli kauppias kuvaillut uraansa ja menestystään karkkikauppiaana toreja kiertäen. Arttu tunsi oivalluksen syntyneen ja etsi paniikinomaisesti kännykkänsä esille ja soitti Mäntyharjulla asuvalle tuttavalleen. Esiteltyään asiansa tuttavalle oli tämä todennut tuntevansa mainitun  torikauppiaan ja luvannut järjestää tapaamisen. Tuon tapaamisen seurauksena Arttu Sorjosen elämä sai uuden suunnan.

Torikalusteet, myyntiteltta ja perusvarasto siirtyivät esisopimuksella uudelle omistajalle. Vielä vierähti kuitenkin kuukausi lupaviidakon syövereissä. Siirtyipä asian tiimoilta jonkinmoinen rahasummakin kaupan suorituksena ammatistaan luopuvalle torikauppiaalle. Niin Arttu Sorjosesta tuli pesukestävä torikauppias.

Tuosta tapauksesta oli kulunut reilu vuosi. Arttu tunsi jo ammattinsa mielestään varsin hyvin. Eri toreilla ja markkinoilla kiertävät virkaveljet ja –siskot olivat tulleet hyvinkin tutuiksi ja evästäneet alusta alkaen untuvikkokauppamiestä. Alan toimijoiden kesken apua annettiin ja saatiin ja yhteenkuuluvuus porukassa oli korkealla tasolla.  Ammattiin kuului hyviä ja huonoja päiviä. Joskus satoi ja joskus paistoi. Arttu nautti kuitenkin aina myyntiteltassaan kauppakansan hyörinästä ympärillään. Tosin alkukuukausina oli Artulla ilmennyt äänen kanssa hieman ongelmia. Jatkuva myyntihuutojen kailottaminen rasitti kurkkua siinä määrin, että yksi viikko meni ikään kuin sordiino suussa lääkärin määräyksestä.  Vähitellen kuitenkin äänijänteetkin vahvistuivat ja nykyisin Arttu oli jo varsinainen virtuoosi äänenkäytössä.