Tyrkkymyyjät ja seniori

 Jo vain olen tyystin suivaantunut! Ei voi ilmaista tunnetta tuon vahvemmin ilman kirosanoja. Se on herkkää seniori heikoilla nykyaikaisten kaupustelijoiden kanssa, nenätysten tai telefoonin kautta. Provisiomyyntitykki ei hellitä helpolla. Ja seniori, kun on kasvatettu lapsuudessaan kohteliaisuuteen ja toisen kiltisti kuuntelemiseen. Eli ole seniori ensimmäisenä lyömässä luuria kaupustelijan korvaan tai riistäytymässä myyntitilanteesta pakoon, vaikka nykyään pitäisikin.

Viranomainenkin on viime aikoina varoitellut monensortin soittelijoista, joista toinen haluaa auttaa tietokonevaivoissa ja toinen kauppaa milloin alushousuja, milloin mitäkin. Enää ei auta tutkia soittajan puhelinnumeroa tai arvioida puhujan kotikieltä. Nyt tykitystä tulee aivan kotomaan numeroista ja kotoisella kielellä. On löytänyt huijari keinot iskeä suomalaisenkin seniorin lompakolle ihan omilla eväillä.

Jostain syystä muuan maamme merkittävimmistä operaattoreista on saanut päähänsä, että minä en voi elää ilman 5G-yhteyttä. Myyjätaho lienee ”rehdisti” tyrkyttämässä minulle liittymää, jota en ainakaan toistaiseksi tarvitse. Ehdin kyllä odottaa tiedon saapumista laitteeseeni 4G-yhteyden kautta muutaman millisekunnin kauemminkin. Kuukauden sisällä saamani neljän tyrkytyssoiton perusteella olen hyvin, hyvin suivaantunut. Saattaa olla, että en enää seurustele tuon operaattorin kanssa ikinä mistään. Viestini tarjoukseen ei tunnu menevän perille. Tunnustan, että viimeksi käytin jopa tuhmaa sanaa, joka punastutti minut itseänikin. En kuitenkaan pessyt suutani! Suljin puhelimeni.

Lehtitilauksien soittelijat on toinen mittava riesa. Olen jotenkin viime vuosina oppinut hoitamaan tarvitessani itse lehtitilaukseni, ja lisäksi tiedän haluamani lehdet enkä halua muita. Kunpa vielä saisi soittajille tiedoksi sen, että en todellakaan lue enää paperilehtiä, en ole lukenut niitä enää moneen vuoteen. Vielä toivon mukaan useita vuosiakin liikkuvaisena ihmisenä, ei lehdet ehtisi kulloisellekin paikkakunnalle, jossa oleilen. Luen halutessani jutut iPadilla diginä. Se on nääs nykyaikaa. Lehti ei sotke sormia, voi lukea missä vaan, on aina mukana!

Mutta kyllä kohteliaan kotikasvatuksen (kuten nykyinen seniorikansa) saanut herkkä ihminen on lujilla nykyisen tyrkky-/huijausviestinnän kanssa! Ei ole enää paikallaan myönnellä, eikä käyttää kyllä-sanaa missään. On opittava kovaksi, tylyksi ja panemaan hanttiin. Ei saa mennä mies- eikä naisseireenien houkutuksiin, paitsi mahdollisesti lavatanseissa, jotka nykyohjeitten mukaan tanssitaan hengityssuoja kasvoilla metrin etäisyydellä toisistaan.

Eli opetelkaamme tylyksi tyrkyttäjille ja sanomaan tarpeen tullen ei!

Luonto vetää överiksi

Nyt on maapallon luonnon tuotteiden johtajalla syntymässä tuotantoennätyksiä! Ainakin Itä-Savon metsissä ja pihoissa. Tavaraa tulee ja enemmän kuin konsanaan vuosiin. Ei riitä peruskodeissa eikä mökeillä kylmäsäilytystilat tuotteiden tallentamiseen. 

Tämä runsauden pula alkoi ensin mansikoilla joitakin viikkoja sitten. Mansikkasadon osalta saa aina pelätä sadetta tai kuivuutta. Nyt oli sään säädöt kohdallaan ja mansikkamaat punaisenaan herkkumarjoja. Minäkin konttasin kipeillä polvilla parilla mansikkamaalla ja laatikot täyttyivät alta aikayksikön. Parin hengen saalis yhdeltä parin tunnin konttaamiselta oli kevyesti tai oikeammin raskaasti reilut 35 kiloa marjoja. 

Seuraavaksi kerkisin käydä läheisellä suolämpäreellä ja poimin sieltä hetkessä runsaat puoli litraa lakkoja eli hilloja eli suomuuraimia. Enempää sieltä ei olisi löytynytkään. Aiempien vuosien sato oli kymmenkertaistunut yllättäen. Tuonkin puolikaslitrasen jälkeen pakastimeen jäi vielä tilaa muillekin marjoille. 

Mansikoista ja lakoista, kun selvittiin, alkoi mahdoton mustikoiden kahmuaminen. Tällä kertaa ei joutunut mökin lähellä kilpailemaan ulkomaisten rohmupoimijoiden kanssa marjoista. Suomenmaa on suljettu ja kerrankin, kun olisi ollut poimittavaa, ei ollut poimijoita. Mutta ei tarvinnut meikävanhuksenkaan etsiä kaukaa noita sinisiä marjoja. Lähimmät löytyivät parin metrin päästä mökin nurkalta. Ja viidenkymmenen metrin säteeltä olisi saanut helposti vähintään 5 pakastearkullista.

No entä sitten vadelmat eli vatut eli vaapukat? Tieto kiiri meillekin reilun parinkymmenen kilometrin päässä olevasta hehtaarien kokoisesta hakkuuaukiosta, joka sijaitsi isolla mäellä. Uutinen kertoi sen rinteiden olevan punaisenaan vattuja. Autolla pääsi päätieltä 50 metrin päähän mäen päälle ja suoraan poimimaan melkein auton ovelta. Kolmella reissulla sieltä irtosi alle viidenkymmenen metrin etäisyydeltä auton luota useampi ämpärillinen vattuja, ja samalla jokaisella kerralla satoja naarmuja käsivarteen puskien piikeistä. Ja mikä parasta, madot eivät olleet jaksaneet kavuta mäkeä ylös marjoihin saakka.

Nyt sitten odotellaan ensin omenoiden kypsymistä mökkipihan ainoassa omenapuussa. Vuosiin ei ole sieltä ilmestynytkään kuin muutamia madonsyömiä yksilöitä. Onkin kulunut lähes 10 vuotta, kun viimeksi saatiin maistella oman puun omenoita. Kesti tuon ajan, että puu toipui nälkäisen jäniksen syömän rungon kärsimistä vaurioista. Nyt on luvassa parin viikon sisällä lopultakin omenahillon keittämistä.

Seuraavat marjatkin ovat kohta kypsymässä, eli puolukoita tässä odotellaan ämpärit nojatuolin vieressä.  Ainoa murhe on se, että mökkimme lähistöllä ei ole kunnollista puolukkamaastoa. Puolukka vaatii hieman pidemmälle autoilemista ja tiukkaa etsimistä. Onneksi on menneiltä vuosilta hieman tietoa sopivista marjapaikoista. Eiköhän nuokin talven marjapuurotarpeet saada talteen. Marjanpoimurit odottavatkin jo auton peräkontissa. 

Vielä kun malttaa odottaa reilun kuukauden, on vuorossa karpalot. Niitä löytyy reilun sadan metrin päästä suolämpäreeltä sen, kun vaan jaksaa poimia. Joka vuosi on ollut kauden aloitusvaiheessa mahdoton kisa suolle ehtimisessä monien perinteisten suokävijöiden kanssa, mutta aina marjoja on kaikille riittänyt, vaikka itse olen joskus myöhästynytkin alkujaolta.

Tässä välissä puolukoita odotellessa on ollut aikaa samota lähimetsissä sienten perässä. Ja niitähän on riittänyt reippaasti. Muita emme ole poimineet, kuin kanttarelleja. Niitä on nyt jo pakkasessa enemmän kuin edellisten 20 vuoden saalis on ollut yhteensä. Enää ei edes viitsi lähteä lisää hakemaan.

Alkukesän kalansaaliit hiipuivat pian helteiden saavuttua kesäkuussa. Kalat pakenivat matalilta rannoilta, ja luontainen laiskuuteni esti soutamasta ikivanhaa, risaista katiskaa syvemmille vesille. Pakkaseen säilötyt haukifileet alkavat vähitellen loppua ja joudumme kohta turvautumaan ostokalaan. Eiliset 6 särkeäkin olivat tänään kadonneet katiskasta. Enpä minäkään olisi viihtynyt niin huonokuntoisessa häkissä. 

Kerrankin on ja olisi luonnonantimia suunnattomasti tarjolla, mutta sato jää metsiin, kun viime vuosien ulkomaiset poimijat puuttuvat sattuneesta syystä. Kotimaiset poimijat ovat poikkeuksetta jo iäkkäämpää porukkaa ja nuoret loistavat poissaolollaan. Olisikohan luonnon pitänyt hillitä itseään ja jättää suursadot vielä tuleville vuosille. Olisi saatu kasvatettua uusi poimijasukupolvi ja ulkomaiset kerääjät ehtisivät palata maisemiin!

Miksi me ollaan mörrimöykkyjä?

Vaikka me suomalaiset olemme melkoisen hyviä vaikka missä, niin miksi me ollaan niin totisia? Hymyn repäiseminen huulille vaatii toiselta pyynnön tai jonkun uskomattoman hauskan jutun. Ja silloinkin tulee mietittyä, miksihän minä en ole tuota juttua itse aiemmin kuullut.

 Musiikkina meillä kuunnellaan pelkkiä mollilauluja ja surumielisiä ralleja. Niitä kuunnellessa silmät vuotavat nestettä ja pahimmillaan surkeutta voidellaan voimanesteillä. Ja sitten aamulla on vieläkin surkeampi olo ja kierre sen kun jatkuu.

Tuskin arvaatte, mikä minut kirvoitti kirjoittamaan tuommoisia? No ruotsalaiset tietenkin! Tämän ajan terveydenhoidon tilanne ei tietenkään mairittele ruotsalaisia, mutta musiikkia he ovat aina osannet kyllä tehdä. Olen aikoinaan asunut muutamia vuosia Ruotsissa ja silloin ihastuin heidän iloiseen sävyyn musiikissa ja muutenkin.  

Olen seurannut Allsång på Skansen ohjelmaa ja nauttien kuunnellut esiintyjien iloista otetta esiintymisessään. Ja siihenhän on tietenkin vaikuttanut hienot, iloiset biisit. Heillä lienee myös musiikissa avoimet ovet maailmalle, erityisesti länteen. Meidän ovet ovat pääosin aina kiinni tai sitten meille on sijansa löytänyt slaavilainen surumielisyys sekä musiikkiin että luonteeseen.

Allsång på Skansen on laulettu ensimmäisen kerran vuonna 1979 ja sitä on tuotettu säännöllisesti joka kesä vuodesta 1990 lähtien.

Ruotsissa on voimissaan vahva yhteislauluperinne. Muistan nuoruudestani, että Suomessakin hommaa yritettiin viritellä Helsingissä Soutustadionilla, mutta mihin lienee sekin kuihtunut. Karaoke lienee kevyt versio tavallisen ihmisen mahdollisuudesta julkiseen esiintymiseen ja tunnettujen biisien omaan tulkitsemiseen. 

Eiköhän innostuta hymyilemään ja kuuntelemaan iloista musiikkia! Yle Areenasta voi katsella ja kuunnella sekä jopa osallistua mukaan laulamaan Allsång på Skansen-taltiointeja.