Elämänohjeita ja kokemuksia

Mitä antaa elämänohjeeksi koulunsa päättäneelle? Aamulla 30.5., päivää ennen koulujen päättämisjuhlia, kysyttiin tv:n aamustudiossa kolmelta henkilöltä vihjeitä yhden vaiheen elämässään taakseen jättäville. Vihjeinä he antoivat mm.:

- seuraa sydäntäsi
- käytä suuntaviittana kiinnostuksen kohteitasi
- ota rauhallisesti, "älä purista mailaa"
- ehdit etsiä omaa suuntaasi rauhassa
- suuntaa voi muuttaa myöhemminkin, jopa monta kertaa.

Kunpa olisin itsekin aikoinaan tajunnut nuo asiat, mutta ei ...! Painoin pää punaisena kohti muiden määrittelemiä juttuja. Rasitteena tuommoisessa tilanteessa oli ennenaikaan suvun menestyneet, vanhempien ammatti, pienen maalaiskylän vaikuttajat, opettajien antamat suuntaviivat, lehdistä luetut vieraiden ihmisten kokemukset jne.

En tiennyt vielä 18 vuoden iässä todellisia, omia kiinnostuksen kohteitani. Tai tiesinhän minä, sillä ne olivat autolla ajaminen, kylillä kavereiden kanssa pyöriminen, romaanien lukeminen, pesäpallon pelaaminen ja tyttöjen katselu. Ei noista kuitenkaan kaikista oikein ammatiksi ollut! No ehkä Eino Makunen (missikeisari), muutama kustannustoimittaja sekä moni ammattiautoilija voisivat olla oikeutetusti hieman eri mieltä.

Loppujen lopuksi en ole nykyisin erityisen pettynyt ympäristön painostamiin valintoihini opintojen ja ammattini suhteen. En todellakaan pystynyt itse päättämään tulevaisuuden tavoitteistani tuolloin koulun päätyttyä, eikä aikaa valintojen  pitkällisiin harkitsemisiin oikein ollut. Reitti oli oltava koulusta suoraan armeijaan ja sitten opiskelemaan. Välivuosia ei tuolloin ollut vielä keksitty, oli vaan tekemisvuosia. Opinnot ja työelämä menivät melkoisessa suihkeessa ja tuottivat lopulta mieleiset eläkepäivät.

Varsinaiset kiinnostuksen kohteeni selvisivät vähitellen ensimmäisten eläkevuosien aikana. Ja niihin liittyivät monenlaiset puiset kädentaidot ja käsityökalut. Innostuin rakentamaan, korjaamaan ja remontoimaan. Siis ei todellakaan! Ei mitään hienopuusepän työtä (olisin kyllä halunnut), vaan enemmän isoa vasaraa, puukkosahaa ja sorkkarautaa. Lisäksi ulkona askarteluun pistolapio, rautakanki ja moottorisaha. Malttamaton ja sähläilevä luonteeni on asettanut rajat herkkälle ja huolelliselle tekemiselle, sillä enemmän ryskähommat ja nopea tekeminen ovat osoittautuneet lajeikseni.

Mutta onhan tuota onneksi saanut pipertää monenlaista. Elämä on mennyt menojaan ja toivottavasti jatkuu vielä pitkään, mutta tekemiset ja tekokyvyt alkavat hiipua vähitellen. Nyt on siirryttävä nuoruuden kiinnostuksen kohteista lukemiseen. Se on helppoa hommaa tv:n katsomisen lomassa. Eikä iPadin selailua pidä myöskään unohtaa. Eli kevyttä tekemistä on tiedossa entistä enemmän.

Kun annatte ohjeita nuorille elämänuraa varten, älkää painostako, älkää ohjatko liikaa, antakaa löysiä tarpeeksi ja mahdollisuuksia nuoren itsensä päättää! Nimittäin maailma on muuttunut meidän vanhempien ihmisten ajoista aivan toisenlaiseksi.

Hyvää elämää ja tulevaisuutta kaikille kouluista ja oppilaitoksista valmistuville!

Ja erityisen lämpimät onnittelut Pauliinalle!

Väsynyt lapiomies

Kun tekniikka tökkii

En ole viime aikoina ollut kovinkaan aktiivinen, juuri missään asiassa! Olen törmännyt uskomattoman sitkeään lorvikatarriin. En osaa sanoa, mistä se tarttui? Mutta paha se joka tapauksessa on! Ja ilmeisesti myös parantumaton.

Ja sitten asiaan! Luin Enter ry:n viestintää ja siellä oli mainittu yhdistyksen Ikinörtti-blogissa ollut postaus ”No signal”. (Voit klikata värillisiä sanoja, niin nettisivut avautuvat suoraan.) Jutussa oli oivallinen kuvaus nykytekniikan monimuotoisuudesta. Siitä virisi ajatus kertoa täällä pari omalle kohdalleni osunutta tekniikan pettämisen aiheuttamaa esimerkkitapausta.

Eka tapaus
Olin joskus 1990-luvulla työmatkalla silloisessa Tsekkoslovakiassa. Matkasimme suomalaisen ryhmän kanssa ja olimme varanneet kokoustilan Brnon messukeskukseen. Pääsimme kokoustamaan suunnattoman isoon saliin, jossa varusteina oli keskellä lattiaa seisova ”pienen koirankopin” kokoinen epidiaskooppi. Monet muistavat tuon laitteen, jonka alla olevalle levylle laitettiin paperi tai kirja, joka sitten heijastui seinälle tai valkokankaalle.

Olimme kukin osaltamme varautuneet omiin esityksiimme kalvoilla. Ensimmäinen puhuja pääsikin  esityksessään muutaman kalvon eteenpäin, kunnes suunnattoman suurella valkokankaalle heijatetun kalvon reunat alkoivat tummua. Hetken kuluttua kuva alkoi supistua ja tummua lisää, kunnes kuului ”tsup” ja kankaalla näkyi enää musta täplä. Heijastinlaitteesta nousi mustaa savua kalvon palaessa alalevyllä. Esitys päättyi siihen. Laitetta ei ollut tarkoitettu kalvojen näyttämiseen. Kalvo oli sulanut vähitellen ja lopulta syttyi tuleen laitteen kuumuudessa. Loput esityksemme pidimmekin sitten ilman audiovisuaalisia välineitä.

Toka tapaus
Minut oli haastettu Haukivuorelle paikalliseen Haukivuori Leipoo-kisaan. Leipomistaitoni rajoittuivat paljolti mutakakkuihin, siis semmoisiin pihalätäköissä taputeltaviin. Niinpä jouduin harjoittelemaan kääretortun leipomista ennakkoon useamman viikon ajan. Luotin, iPadille sieluni myyneenä, Padin  valtavaan voimaan reseptin ja tortun yksityiskohtien tallentajana. Olin viikko ennen kisaa onnistunut lopultakin harjoituksissani ja kirjannut iPadille ylös kaikki perusjutut ja pienet yksityiskohdat. (Nyt varmaan taitavia leipojia naurattaa, eihän kääretortun teko vaadi mitään erityistä harjoittelua, sillä sehän on helppoa kuin heinänteko.) Mutta, jos olet elämäsi ajan ollut pelkästään syöntipuolella, on siinä äkkinäisellä melkoinen homma oppia.

Kisan alkaessa uhkuin voimani tunnossa. Olinhan treenannut hartaasti ja tiesin homman olevan hanskassa. Paitsi tietenkin itsetuntoni horjui hieman nähtyäni kymmenpäisen kanssakilpailijajoukon, joka näytti ammattilaisleipojilta. Kilpailijoiden joukossa oli myös alle kouluikäinen Senni, jonka varmoja leipojan otteita seurasin hiki otsalla pöydän toisella puolella.

Kaikilla oli edessään liinan alla samat tarvikkeet. Leipokaa! kajahti ylituomarin suusta. Heitin liinan lattialle ja availin vapisevin käsin iPadiani. Sain laitteen auki, mutta pilveen tallentamani kääretortturesepti ei auennutkaan. Leipurinhattuni hikinauha kastui samaa vauhtia paitani kanssa. Hiki virtasi valtoimenaan. Siinä olisi ollut hyvästä muistista apua, mutta mistäpä sitä tuohon hätään olisi löytynyt! Sennikin kiikutti peltiä jo kohti uunia, kun minä vasta vatkasin sokeria ja kananmunia.

Sain kuitenkin jonkinmoisen tortun kasaan. Ei siinä mieli kuitenkaan mettä keittänyt. Palkintojen jaossa minulle kuitenkin ojennettiin yhden sarjan kolmas palkinto. Olisikohan ollut 3. säälipalkinto? Voittoni mureni siis iPadin ja pilvipalvelun yhteiseen, katalaan juoneen.

Eli tekniikka on monessa avuksi, mutta saattaa välillä yllättää ikävällä tavalla!

Tuleeko se kesä vai eikö?

On se vaan niin pirskattia, ettei tästä taaskaan tule oikein mitään!

Oltiin pääsiäisen maanantaista reilut puolitoista viikkoa mökkeilemässä. Kaikki oli niin keväistä että! Perheen nuoremmat voimat olivat askaroineet pääsiäisen aikana mökin kesäteloille siivoten pihoja ja lämmitellen paikkoja. Mikäpä se oli vanhusten saapua valmiille.

Alku sujuikin aivan mainiosti valmiilla mökillä nuorten poistuttua työpuuhiinsa kotikonnulle. Levittelimme ja sulattelimme viimeiset, katolta seinustalle valahtaneet jäiset lumipenkat, haravoimme pihat, putsasimme räystäät ja polttelimme talven jälkeiset roskat. Katiskaakin uitettiin järvessä muutamia päiviä jään poistuttua järvestä jonnekin talvisäilöönsä. Iso hauki ja pari melkoista lahnaa kävivät tutustumassa katiskan sisätiloihin. Kyllä kypsä kalanliha on paistettuna mainiota ravintoa kypsälle ihmiselle.

Mutta onko se laitaa, että melkoikäinen kroppa näyttää kulumisen merkkinsä erityisesti pienen puuhailun jälkeen? Ei ole laitaa! Se kolotus, särky, kipu, köhä, tukkoisuus ja mitä niitä onkaan, eivät edistäneet alkavan kesän nautintoja. Jalkoja ja selkää särki, pakotti ja jomotti. Siihen ei voinut kuin tehdä yhden päätöksen, lähteä etsimään uutta nousua kesään kotikonnuilta.

Siihen soppaan iski vielä säänhaltijakin omat sormensa lumena ja vankat lisäperusteensa lähdölle. Siispä reput peräkonttiin ja matkaan kohti kotia. Matkalla vahvistui entisestään, että olimme yrittäneet kesän aloitusta liian aikaisin. Puolimatkaan asti keliolosuhteet painottivat kesän vielä viipyilevän kuin vanhentuneen punaviinin maun. Kotonakin mittarin näyttäessä +5 C saattoi vain todeta ratkaisun olleen oikea. Kerrostalon kollektiivisessa lämmössä kesän odottelu sujunee paremmin kuin kylmää hohkaavan Saimaan kupeella.

Nyt sitten odotellaan kesän uutta nousua Stadin loppukeväässä. En tiedä vielä mistä ihmeestä se kesän siemen lopulta löytyy? Vai löytyykö tänä vuonna ollenkaan?

Järven kattaa lumisateen harmaus

Tuossa vielä eilen haravoitiin lehtiä ja kaiveltiin puskia

Talven pakomatkan merkit mopon kupeessa