/>/> VANHUS STADISSA: heinäkuuta 2020

torstai 16. heinäkuuta 2020

Milloinkahan sitä ehtisi olemaan tyytyväinen?

Kyllä on vaan ihmisen mieli omituinen! On se hienoa asua kaupungissa, on se hienoa asua maalla, on se hienoa mökkeillä, on se hienoa matkustella ja on se hienoa vaikka mitä. Mutta juuri se, mitä satut sillä hetkellä tekemään tai missä olemaan, ei meinaa tyydyttää mitenkään.

Tuohon edelliseen lauseeseen liittyen on keksitty sananlaskukin: "Ruoho on aina vihreämpää aidan takana!" ja toinen "Oma maa mustikka, muu maa mansikka!".

Kyllä kului jälleen kerran talvi ja kevät haikaillessa pääsystä mökille kesänviettoon. Olihan siinä kevään kuluessa monia muunkinlaisia ongelmia, jotka puoltivat takametsään lähtemistä. Mutta tuo sama ajatus toistuu muutenkin keväästä toiseen.

No sitten, kun olet mökillä, niin ajatuksissa pyörii houkuttelevina kaupungin hulina ja hälinä. Mielessä kummittelee ajatus ja toive syksyn nopeasta saapumisesta, että pääsisi kaupunkiin kotiin istumaan sohvalle ja katsomaan telkkaria.

Mökillä on ne perinteiset puuhat: puiden pilkkominen, pihanlaitto, haravointi, rannan perkaaminen, katiskan uittaminen, marjastaminen, sienestäminen ja moni muu, yleensä järjestykseen ja siivoamiseen liittyvä puuha. Kaukaa talvisään yli katsoen ne kaikki tuntuvat houkuttelevilta, mutta läheltä katsoen pelkästään rasitteilta. Joka paikkaa särkee ja kolottaa. Särkypillereitä menee merkittävästi enemmän kuin kaupungissa puuhaillessa monipuolisesti.

Kaupungissa taas on paljonkin puuhia: telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, kävely, polkupyöräily, telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, ikkunasta katseleminen. Jos joskus haluaa oikein riehaantua, käydään Hesburgerilla syömässä lounasta hyödyntäen Hesen kännykkäsovellukseen ilmestyviä tarjouksia.

Matkustaminenhan se olisi parhaita elämään iloa antavia ja lompakkoa laihduttavia puuhia, mutta kun maailman kirjat menivät sekaisin ja nekin puuhat tulivat vaaralliseksi. Ei kestä hengittää ulos eikä sisäänpäin, ei kestä kosketelle eikä antaa koskea. Kyllä ennen oli sekin helpompaa, kun ei tarvinnut vältellä muuta kuin roistoja ja yleistä huijatuksi tulemista, eikä hoiperrella kaupungilla iltamyöhällä pikku- eikä isommassa tinassa. Vielä olisi niin monta paikkaa näkemättä, ennenkuin jalka olla tökätä nykyistäkin enemmän. Olisi vähintään kymmenen ja sata maata käymättä sekä tuhat ja yksi kaupunkia katsomatta. Olen alkanut jo hieman epäillä, että taitavat jäädäkin katsomatta. Mutta aika monta olen kyllä jo ehtinyt! Ehkä niihin on tyytyminen!

Nyt on sitten kohta viikonloppu edessä ja telkkarin säänkertojat lupailevat hellelukemia mökin pihalle. No en tykkää, sillä ei ole semmoinen terveellistä vanhukselle. Tasainen +17 - +20 C on meikäihmisen keliä. Jo noissakin lämpötiloissa intoutuvat paarmat ja monen sortin ötökät tunkeutumaan hellyydellä ja hartaudella vaalimani vartaloni kimppuun. Yksi pistää, toinen puree palan vaikka paidan läpi ja kolmas vaan pörrää korvan juuressa pään ympärillä, kaikki vieläpä kavereineen. Eihän semmoisessa ole mitään laitaa! Silkkaa ahdistelua ja ihmisen kiusaamista, jonka pitäisi olla rangaistava teko! Yritänkin välillä rangaista, mutta kun ei käsi ehdi! Ovat rutjakkeet niin nopeita ja kokeneita väistelijöitä.

Kyllä tekisi taas mieli kaupunkiin ja sitten maalle ja sitten matkoille! Ei ole hyvä mikään!

Kerronko vielä, taidanpa kertoa! Sitten se omenapuu mökillä. Jo vain oli niin kaunis tuhansien kukkineen. Pari päivää kestivät kukat ja sitten tippuivat maahan. Sitten tuli kukkien tilalle omenan alkuja, mutta pysyivätkö? No ei! Satoja on tippunut pikkurillinpään kokoisina maahan. Jäljelle jääneet sinnittelevät kuivuuden kourissa ja tänäkin vuonna käy niin, että puuhun jää viisi omenaa, jotka ovat madon tai jonkun muun ötökän pilaamia. En tykkää tuommoisestakaan, vaikka omena ei olekaan vatsalleni parasta ravintoa, mutta haluaisin edes kokeilla.

Aurinkoa kesäänne ja tyytyväisyyteenne olinpaikan suhteen!

Hän kokeili terassin lasituksen kestävyyttä

Ja kuka syö portaan pielestä mansikat?

Kevyehköä kesäpuuhaa

tiistai 14. heinäkuuta 2020

Harmonikka tuo taivaallinen soitin

Kyllä on suomalaisia siunattu hienolla instrumentilla ja sille sävelletyllä musiikilla. Kuuntelin ja katselin telkkarista jälleen kerran korvat höröllä, hikeä silmissä Ikaalisissa järjestetyn vuoden 2019 Hopeisen ja Kultaisen Harmonikan kilpailuja uusintana. On siellä vaan semmoiset suomalaisuuden soinnut, että! Toki soitetaanhan tuota instrumenttia muuallakin maailmalla, mutta jotenkin se tuntuu niin enemmän suomalaiselta. Ikaalinen nostattaa tunteet pintaan joka vuosi tuossa kesä-heinäkuun vaihteessa.

Minuun iskostettiin harmonikan sointi jo vauvavuosina, isäni soittaessa tuotakin instrumenttia. Sain myös alle 10-vuotiaana oman pienen haitarin (käytän yleensä mieluimmin tuota nimitystä). Kerkisin käydä jopa muutaman kuukauden soittotunneillakin kylällämme asuvan taitajan luona, kunnes kotitalomme paloi talvipakkasella. Sinne meni savuna taivaalle koko omaisuutemme, isäni ja minun haitarit mukaan lukien. Siihen sitten hiipui oma soittajan urani. Tosin kahden käden toisistaan riippumaton toiminta oli minulle jo alkuunsa liian vaikeaa. Eli taisin itse, saati mahdolliset soitantani kuulijat, säästyä melkoiselta pettymykseltä soittoni loputtua ennen alkuaan!

Haitarin rakennehan on perin vekkuli. Ensinnäkin soittimia on periaatteeltaan kahta lajia: kosketin- ja näppäinhaitarit. Eli perussävel soitetaan diskanttipuolella joko pianomaisilla painikkeilla tai näppäimillä, samalla säestetään laitteen toisella puolella olevalla bassonäppäimistöllä, joita ei edes näe soittaessaan. Samalla haitaria vedetään, jotta ääni saadaan syntymään keskellä olevalla palkeella. Eli yhtä aikaa pitää soitinta vedellä, soittaa säveltä ja säestää bassolla. Hommassa toteutuu moninkertaisesti vertauskuvallinen kävely ja purukumin pureminen yhtäaikaa.

Vili Vesterinen, Esa Pakarinen, Veikko Ahvenainen, Lasse Pihlajamaa ja lukuisa joukko muita taitajia ovat esittäneet monipuolisesti haitarimusiikkia. Suomessa on suunnaton joukko ammattilaisia. Ainoa harmi on se, että haitarin soittoa ei enää juurikaan kuule missään. Viime vuosien tanssimuusikoista ehkä tunnetuin mainitun lajin taitajia on ollut Yölintu-yhtye, jonka musiikkiin haitari on olleellisesti kuulunut. Harmi vaan, että yhtyeen taival on ollut sananmukaisesti hyvin horjuva viime vuosina. Jäljellä taitaa olla enää Souvarit, joka käyttää haitaria yhtenä instrumenttinaan orkesterissa.

Venäjän ja Italian suunnalla, joilla molemmilla mailla on ehkä merkittävin osuus soittimen noin 200 vuotisessa historiassa, on musiikin lajityyppi enemmän klassisessa tulkinnassa. Itse olen liki pelkästään "kevyen" musiikin ystävä ja arvostan kotimaisen ohella mm. raskalaisen haitarimusiikin tyyliä. Ja luoja varjele, jos pääsee kuulemaan jazzahtavaa haitarimusiikkia! Siinä se vasta taivaani repeää! Mutta makuja on monia, kuten tikkukarkeissa ja jäätelöissä.

Savonlinnassa mökkeilevänä arvostan savonlinnalaisia taitoja harmonikkamusiikin saralla. Kultaisen Harmonikan Ikaalisissa voitti vuonna 2010 Viivi Maria Saarenkylä ja Hopeisen Harmonikan (kilpailu on alle 10-vuotiaille soittajille) voitti vuonna 2019 Anni Saksman. Molemmat savonlinnalaisia osaajia. Osaatte ehkä kuvitella, millaisia tunteita herättää, kun jopa alle kouluikäinen soittaja vetelee haitarillaan suomalaista musiikkia, sormien lentäessä näppäimillä. Silloin ei voida puhua kymmenien vuosien harjoittelusta. Uskomattomia lapsia ja nuoria tuolla kilpailuissa!

Kyllä olisi aiheesta paljonkin kirjoitettavaa, mutta tuntuu kuin kulunut alkuvuosi olisi vienyt kynästäni parhaan terän vai olisiko se tämä ajan kuluminen? Päivien, viikkojen ja kuukausien kulumista ei enää edes huomaa, mutta vuodet naksahtelee aina vaan kiihtyvällä vauhdilla. Eikä sitä tunnu hidastavan edes haitarimusiikki! Oikeastaan en tykkää! Siis vuosien naksumisesta, haitareista tykkään!

Nauttikaa tekin kesästä! Minäkin yritän sen, mitä puiden pilkkomiselta ehdin ja jaksan.