Elokuvan perusteena oleva kirja on lajissaan varmaan aivan kunnollinen kirja, mutta aiheeltaan erittäin rankka. Pahuuden suuri määrä ja sen suorasukainen kuvaus sekä koko aiheen synkkä luonne saattoivat aiheuttaa melkoista ahdistusta katsojalle.
Katsojan kannalta ei vaan elokuvan seuraaminen onnistunut oikein mitenkään! Koko elokuvan ajan kuvaa vaivasi pimeys tai hämäryys. Vallitseva sävy oli musta lukuunottamatta Harjunpään nuorimman tyttären punaista tukkaa, joka olikin ainoa väripilkku koko kuvassa. Kuvien tapahtumia oli välillä mahdoton seurata juuri tuon synkkyyden ja pimeyden takia. Välillä hypittiin takaumiin, joita ei pystynyt heti mieltämään takaumiksi. Silloin meni hetki ennenkuin tajusi, että oltiin takaumassa eikä "reaaliaikaisessa" kohtauksessa. Äänitekniikkaa ei ollut tarkoitettu kerrostaloon soveltuvaksi. Välillä musiikki tai tehosteet huusivat infernaalisella raivolla ja sitten kuiskittiin niin ettei puheesta saanut mitään selvää. Äänensäätökapula olikin tehokkaassa käytössä elokuvan alusta loppuun saakka. Muutoinkaan puheen selvyys ei ollut helposti seurattavalla tasolla. Puhe oli sössötystä tai nykykielen lyhyitä ilmaisuja, joten repliikin sisältö jäi usein epäselväksi ja pelkkien arvailujen varaan.
Näyttelijä tuo taas ansaitsee runsaasti papukaijamerkkejä! Peter Franzenin ja Irina Björklundin työskentely oli jälleen kerran taattua korkeaa tasoa unohtamatta muidenkaan hyviä ellei loistavia suorituksia. Kyllä Suomessa tuntuu riittävän korkealaatuisia näyttelijöitä muitakin kuin ne, jotka ovat päivittäin lööpeissä.
Sinällään elokuva oli jännittävä, koskettava ja melkoisen hyvä! Mutta selvää siitä ei meinannut saada. Liiallinen taiteellisen ja teknillisen elokuvanteon käsikirjan hyödyntäminen ja kikkailu tehokeinoilla pilasi katsomisen nautinnon. Harmi, sillä hyvien suomalaisten dekkareiden filmatisointeja on nykyään valitettavan vähän!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti