Novelli Sormikoukkua osa 3.

Seurauksena tuosta juttutuokiosta oli ollut, että nuorimies Koikkalainen oli päässyt kalastaja Reino Suoraniemen hommiin nuotanvetoon. Hän oli osoittautunutkin asialle vahvasti omistautuneeksi nuorukaiseksi ja vallan oivaksi kalamieheksi. Aamuvarhaisella jo pimeän aikaan tapahtunut joka päiväinen kalaan lähtö ei ollut mikään ongelma. Sulo oli aina ollut paatin luona jo hyvissä ajoin odottamassa työnantajaansa ja ehtinyt puuhata varusteetkin veneeseen valmiiksi. Kalastaja Suoraniemi oli erittäin tyytyväinen ahkeran nuorukaisen työpanokseen. Saaliitkin kehittyivät suotuisasti ja lähes joka aamupäivä oli kalatukkuun toimitettavana oivallinen saalis. Joskus kelit tekivät hieman haittaa saalismäärille, mutta nekin korjautuivat yleensä seuraavina päivinä. Suoraniemi tiesi aina parhaat kalapaikat ja siinä sivussa nuo jäivät myös apumies Sulo Koikkalaisenkin päähän. Tienestit Suoraniemen hommissa olivat tulleet tarpeeseen sillä kotimökistä ei Sulolle paljon rahallista apua herunut. Kotitalon vaatimattomat pellot ja pari laihaa lehmänkanttura eivät tuottaneet juuri muuta kuin vanhuksille välttämättömän murun ruokapöytään.

Nuo muutamat vuodet Suoraniemen opissa olivat olleet antoisat ja lopulta oli Sulo Koikkalainen saanut ostetuksi itselleen kalastaja Suoraniemeltä tämän paatin ja kalastusvehkeet. Myyjä itse oli siirtynyt pakon sanelemana eläkkeelle. Kylmät talvimyrskyt olivat syöneet kädet ja nuotanveto selän niin huonoon kuntoon, ettei pyydysten käsittely enää onnistunut ja reuma nielaisi loputkin näppivoimat. Onneksi pyyntivehkeet pääsivät hyvään huomaan ja kokeneisiin käsiin. Siitä alkoi Sulo Koikkalaisen elämän onnellisin kausi ja ammattikalastajan ura.

Mutta niin kalastajan ammatti kuin monet muutkin ammatit söivät miestä ja lopulta tuli sekin aika, ettei Sulonkaan joka aamuinen lähtö sujunut kovinkaan helposti. Seutukunnan kalanostajat joutuivat lopulta pettymyksekseen toteamaan yhden hyvän aikakauden päättyneen ja Sulo Koikkalaisenkin siirtyneen eläkeukon käpsehtimishommiin. Mutta veri veti miehen säännöllisesti järvenrantaan ja veneelle. Nyt vaan kalapaatti oli vaihtunut tavalliseen soutuveneeseen, jonka peräpeilissä oli pieni peräprutku. Mutta kyllä silläkin himohommat tuli hoidetuksi. Ammattimiehen työpanos oli muuttunut kotitarvepuuhiksi.

Olipa taas kerran hehkeän kesäkuun aurinkoinen päivä ja Sulo Koikkalainen istui keskellä Haukiveden selkää veden pintaan pilkistävän suuren kiven juurella veneessään.

-          Ei helevetti! Miten se nuin tarttu? entinen ammattikalastaja pärähti kiroamaan vaatimattomassa soutuveneessään.

Lusikkauistin ...    JATKUU