keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Vuosi 2021 - mitä odotettavissa?

Jos vastaan itse ensiksi yhteen oleellisimpaan kohtaan, niin toivon heti oppivani kirjoittamaan vuosiluvun oikein. Siis viimeinen numero on jatkossa 1 eikä 0. Usein olen saanut vuosiluvun oikein jo lähes maaliskuun loppuun mennessä. Harjoittelen nyt: 2021, 2021, 2020, eikun 2021! Siinähän se alkaa vähitellen sujumaan. 

Olen aina pyrkinyt välttämään poliittisia ja puolueisiin kohdistuvia kannanottoja. Niin pyrin tässäkin puremaan hampaita ja hiki otsalla kihoten pidättelemään. Jossain kohtaa saatan poiketa hieman periaatteistani. 

Mitään maata mullistavia, laajempia ennusteita en voi esittää, sillä minua on kielletty paljastamasta tietojani! Olen pahoillani, jos en voi siis yllättää! Itseäni koskevat ennusteeni eivät juurikaan yllätä ketään, etenkään heitä, jotka tuntevat minut hieman paremmin. Sorry! Ei vanha koira, eikä edes ukko, opi uusia temppuja!

Kansainvälinen ennuste

USA opettelee uuteen, yhteistyökykyisempään toimintaan maailmalla neljän vuoden kaaoksen jälkeen. Tuo ei ole edes ennuste vaan tosiasia. Trumppi häärii julkisuudessa villiten ja kiihottaen kannattajiaan. Brexitin vaikutukset hämmentävät Britanniassa ja myös EU:ssa. Katumus päätöksestä valtaa Britanniassa vähitellen alaa. Irtaantuuko jokin alue ja hakee liittymistä EU:iin? Kiinan talous alkaa elpyä. Lähi-idässä kuohuu edelleen. Pako Afrikasta Eurooppaan kiihtyy entisestään.

Suomen tilanne

Nykyisen hallituksen toiminta keskittyy vielä alkuvuonna koronataisteluun. Vuoden alkupuoliskolla tullaan kokemaan ennennäkemätön konkurssiaalto pienyritysten kohdalla. Pahiten se koskettaa ravintola- ja matkailualaa. Suomen taloudellista kehitystä estää edelleen hallituksen yhä enemmän vasemmalle kääntyvä politiikka. Valtion velkaantuminen ei tule valitettavasti pysähtymään. Suuryritysten siirtyminen ulkomaalaisten käsiin jatkuu. Tyytymättömyys hallitukseen tulee lisääntymään.

Terveysala

Koronan tukahduttaminen maailmalla sekä kotimaassa kestää vielä ainakin vuoden. Terveydenhuollossa työskentelevät ovat edelleen lujilla. Rokotuksilla saadaan hidastettua taudin lisääntymistä, mutta piittaamattomuus suojatoimiin jarruttaa taudin taltuttamista. Viruksen uusia, agressiivisia muunnoksia saadaan kokea vielä vuoden aikana. Pandemian uuden nousun estäminen edellyttää tiukkoja ohjeita, määräyksiä ja rajoituksia kansalle. Korona rajoittaa vielä monen vuoden ajan ulkomaanmatkailua. Sote-toiminnasta kiistellään edelleen, eikä siihen tule vieläkään kunnollista ratkaisua.

Stadin vanhuksen vuosi 2021

Henkilökohtaisiin hankkeisiini kuuluvat edelleen ukulelen soittoharjoitukset naapureiden kiusaksi, paineet kirjoittaa hölmöjä juttuja, sukututkimuksen jatkaminen vanhoja käsialoja tulkiten, kunnon ylläpitäminen vastahankaisella asenteella ja mieluisa mökkeily. Sosiaalisen kanssakäymisen rajoitteet, matkustusrajoitukset sekä henkilökohtainen saamattomuus tukahduttavat vahvasti elämää. Aika kuluu enimmäkseen koronaa pakoillen kävelypoluilla ja kotona sohvalla. Tavoitteena on kirjoittaa kirja julkaistavaksi (Ei onnistu! kirj.huom.) sekä oman elämän muistoja talteen (Tuolla muistillako muka? kirj.huom.). Osallistuminen Enterin opastustoimintaan ei toteudu ainakaan alkuvuoden aikana. 

Yhteenveto

Koronan hämmentäessä maailmaa, ei tilanne tule mahdottomasti parantumaan juuri millään rintamalla. Suurimpia muutoksia ja odotuksia kohdistuu USAan ja Brexitiin. Kotimaan kohtaloon tulee vaikuttamaan hallituksen suhtautuminen yritystoimintaan ja valtion lisävelkaantumisen torjuntaan. Omalla kohdalla mikään ei juuri muutu, vaan sama laiskuus ja saamattomuus vaikuttavat entistäkin painokkaampina.

Toivottavasti ihmiset malttavat uskoa ja totella koronan pysäyttämiseen liittyviä ohjeita niiden aiheuttamista hankaluuksista huolimatta.

Kaikesta huolimatta jokaiselle Hyvää ja Tervettä Vuotta 2021!

Photo by Isabella and Louisa Fischer on Unsplash   

PS. Ei ole ongelmatilannetta, jossa eivät halaukset ja kuuma kaakao helpottaisi oloa!


tiistai 29. joulukuuta 2020

Miten meni vuoden 2020 ennusteeni?

Vuosi 2020 alkaa olla pulkassa, niinkuin ennen nuoruudessani oli tapana ilmaista. Kirjoitin 2019 joulukuussa omat arvioni tuolloin tulossa olevasta vuodesta. Aika fakiiri olisi pitänyt olla, jos aikoi tietää mitä oli tulossa! Ja huh, mitä me saimmekaan niskaamme!

Seuraavassa tuo tuolloisen ennusteen teksti punaisella kursiivilla. Väliin olen laittanut omat kommenttini toteutuneesta mustalla tekstillä, jossa värikin jo kuvastaa asiain toteutunutta luonnetta - synkkyyttä.

2020
Mitä sitten on odotettavissa?

Yksityisellä tasolla uskon, että kunto kohentuu, kirjoittamisen himo jatkuu, ukulelea en opi vieläkään soittamaan, kaikki lehteni luen edelleen iPadilla, telkkaria katson jatkuvasti, olen aina koukussa hyviin tv-sarjoihin, toistasataa lukematonta kirjaa iPadilla jäävät edelleen lukematta, pyöräilen Citypyörällä, käyn Enterissä opastamassa ainakin vähän, kävelen jatkuvasti jalkani kipeiksi (niihin ei kuntoilu tunnu auttavan), jne. 

Kunto ei juuri kohentunut, mutta säilyi onneksi liki entisellä tasolla. Siihen auttoivat Nordic Health Ruskeasuolla ja puusavotta mökillä. Kirjoittamisen himo säilyi, ei tuottanut tulosta. Ukulelea opin soittamaan hieman, mutta soitin lepäsi yli puoli vuotta saamattomuuteni alttarilla. Lukemiset ja tv menivät juuri ennustetulla tavalla (lähes ainoat toteutuneet). Pyöräily jäi vähemmälle. Suurin harmi oli Enterin opastusten pysähtyminen. Itse en opastanut tammi-helmikuuta lukuunottamatta ollenkaan. Syynä oli koronan vaikutus myös Enterin toimintaan. 

Yleisesti varmaan tulee uusia tv-sarjoja, samat elokuvat näytetään sadannen kerran, vanhat Tuntemattomat näytetään taas joulukuussa, jonnekin avataan uusi taidemuseo, Enterin opastuksissa kävijöiden määrä lisääntyy, uusia kännyköitä tulee, it-laitteiden päivitykset menevät pieleen, talous kiristyy, Nokian kurssi vaihtelee, valtiot uhittelevat toisilleen, jossain siirrellään joukkoja rajoille, yksi rakentelee ohjuksia lisää, muuan sähläri twiittailee entistä enemmän, yksi ostelee maailmalta yrityksiä, Tesla jyrää kaikki vanhat pörinäautot ja muut sähköparistoautot, jne.
En jaksa luetella enää, koska samanlaista se tulee olemaan kuin ennenkin. Toivon vaan, että tekemisissä olisi hieman enemmän järkeä kuin menneenä vuonna! Ihmiset saisivat oppia suvaitsevaisemmiksi ja oppia myös elämään toistensa kanssa! Ja vallasta uhittelut jätettäisiin sikseen, oli sitten kysymys valtioiden tai kansallisesta puolueiden välisestä toiminnasta! Oltaisiin vaan ystävällisiä ja auttavaisia kaikille! Ja muistettaisiin hymyillä! Ja kiittää! Ja sanoa, ole hyvä!

Tv:n ohjelmien kertaaminen sen kun lisääntyi. Nyt saatiin katsoa toistoja entisten kolmen sijaan ainakin viisi kertaa. Tuntematon sotilas tuli telkkarista, mutta uudenpana versiona. Enterin opastukset siirtyivät alkuvuonna verkkoon etäopastuksiksi ja opastuspisteet suljettiin, kunnes kesän jälkeen osa avattiin koronarajoitteisin toimin tehostettuna. Opastusten määrä väheni pakosti tarpeen kasvaessa suunnattomasti. Enterin nettisivujen (https://entersenior-fi.directo.fi/) ohjeet ja vinkit nousivat arvoon arvaamattomaan. 

Maaliskuussa voimalla iskenyt korona sotki pörssien toiminnan, osakkeiden arvot sekä lähes kaikki kansalliset ja valtiolliset toiminnot kaikkialla maailmalla. Ainoana säilyi ja kiihtyi yhden valtionpäämiehen twiittailu maailman yhteistyötä sotkemassa. Tesla kehittyi edelleen ja siirryin itsekin sähköautoilijaksi. Seurauksena oli kallis hankinta, mutta edulliset käyttökustannukset ja tulevaisuuden auto jo nyt kotona. Ihmisten yhteiselo katkesi kuin kananlento koronarajoitusten myötä. Nyt kuitenkin huomattiin toisten kanssaihmisten merkitys omalle elämiselle. Saattoipa jopa suvaitsevaisuus hieman lisääntyä.

Pitäisikö antaa jotain suurten linjojen ennustuksia? Brexit, Trump, Syyria, pörssikurssit, polttoaineiden hinnat, muuttoliike, Hongkong, luonnonmullistukset, Mars-lento, työehdot, eläkkeiden nousu ovat aiheita, joista tuskin mihinkään voidaan olla vuoden kuluttua tyytyväisiä. En uskalla edes yrittää lausua noista mitään. Olkoot, sittenhän se nähdään! Toivoisi vaan, että noidenkin osalta vuosi olisi parempi kuin 2019.

Oli hyvä, etten lausunut noista mitään yksityiskohtaisempaa. Kaikki nuo aiheet pyörivät koko vuoden keskusteluissa. Ehkä on syytä kuitenkin mainita se, että USA:n kansalaiset järjestivät omalta sekä maailman kannalta suurimman uhkan pois pelikentiltä, Trumpin. Tuo hieno asia toteutuu tammikuussa 2021, mutta jäänee elämään omaa elämäänsä ja yrittänee nostaa päätään vielä jossain vaiheessa.

Tuon ukulele-homman kanssa on paljon epävarmuutta ilmassa, sillä ilmoittauduin parin kuukauden soittokurssille. Toisaalta ennakkotapausten valossa, tuskin minä sielläkään opin mitään, sormet vaan kipeytyvät. Minusta piti aikoinaan tulla Toots Thielemans, Menuhin tai Svend Asmussen, Benny Goodman, Louis Amstrong, Vili Vesterinen, Stan Getz tai Arthur Rubinstein, mutta ei tullut. En vaan oppinut, sillä kaikki instrumentit ovat töpösormilleni liian vaikeita. Sormeni ovat luodut rassaamaan mopedia ja heittelemään kiviä kotijokeen (ja naapurin ikkunoihin). Tosin sain nuorena selkääni - sekä mopolla rälläämisestä että kivityksistä. Askartelupuuhissa minulle herkimmät sopivat työkalut ovat kirves, vasara ja puukkosaha. Pienemmät vehkeet eivät vaan pysy käsissäni.  

Ukulelekurssi keskeytyi, mutta soitto alkoi sujua tuossa huhtikuun tietämissä, kunnes piti lähteä koronaa pakoon mökille. Siellä soitin jäikin nurkkaan. Sormet todellakin kipeytyivät ja kovettuivat harjoitellessa. Sitten loppuvuotta kohden kaikki taito katosikin. Pitäisi, vahva paino sanalla pitäisi, taas aloittaa ukulele-harjoitukset!

Ja näistä ennustuksista vielä hieman! Tämä uunituore Suomen nuorhallitus tekee suomalaisten elämän mielenkiintoiseksi. Unohtuuko talouden merkitys sosiaalietuuksien kustannuksella? Kunhan eivät vaan jakaisi kaikkia valtion varoja sosiaalitarkoituksiin ja unohda mistä niitä varoja jatkossa kaivellaan. Pohjattomia pusseja ei ole kuin saduissa! Ja kuka töpösormi maksaa viulut, jos ei yritysmaailman toimintaedellytyksiä huomioida riittävästi? Toivottavasti tämä uudenpolven hallitus miettii ensisijaisesti Suomen etua eikä pelkästään puolueittensa etua. Minua kyllä vähän pelottaa - Suomen tulevaisuus ja ukulele-tunnit!

Nuorhallitus keskittyikin alkuvuonna sitten pelkästään koronan torjumiseen. Siitä voisi ehkä antaa lievästi kohtuullisen arvosanan, vaikka melkoisesti tehtiin torjuntavirheitäkin ja ne tuntuvat jatkuvan edelleenkin. Kontrollit rajoilla ei tunnu toimivan vieläkään. Valmistautuminen pandemian uuteen heräämiseen unohtui kokonaan. Koronatoimissa työnnettiin suomalaisia narulla, kun olisi pitänyt määrätä tiukasti. 

Koko kööriltä unohtui yhtenä isona asiana talouden kehittäminen ja suunnitelmien rakentaminen tulevaisuutta varten. Rahaa jaettiin ilman kontrollia ja työllisyydessä painopiste oli ikäihmisten "pakkotyöllistämisessä", samalla kun nuorison työttömyys lisääntyy. Lisäksi, kun nuorten lisääntynyt väkivallan torjuminen vaatisi uudenlaista ohjausta, ei siihen ole kohdistettu eväitä. 

Omakohtaisesti on vallinnut melkoinen pelko taudin tarttumisesta, pään kestämisestä, jaksamisesta, voimien hiipumisesta ja ylipäätään terveyden säilymisestä. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää, ellei mitään yllättävää tapahdu, niin säilyin hengissä tästä vuodesta ilman suurempia kolhuja. Ja se on oikeastaan hyvä näin! Jaksakaa tekin, uskotaan yhdessä rokotusten voimaan, kunhan niitä saadaan!

Photo by Immo Wegmann on Unsplash

 

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Korvatunturi valmistautuu jouluun 2020

Vuoden tärkein päivä on tulossa ja edessä poikkeustilanne. Miten tästä taas selvitään? Pukki nuolaisi sormeaan ja käänsi sylissään olevan paksun kirjan sivua. Pukki oli asettunut työkammarissaan nojatuoliin takan ääreen tutkimaan ohjekirjaa "Joulunvietto pandemia-aikana". Kirja oli jouduttu kaivamaan esiin kammion kirjahyllystä muutaman kerran viimeksi kuluneiden vuosisatojen aikana. Taloustonttu Nipa Nummero, jonka toimialaan kuului myös Korvatunturin ohjeistusten ylläpito, oli jo päivittänyt vuoden 2020 koronan vaatimat lisätoimet.

Poikkeukselliset olot olivat koskettaneet myös Korvatunturia keväästä lähtien. Joulupukki oli ollut toipumassa edellisen joulun vilskeestä lomamajallaan, kun uutinen uudesta viruksesta oli saavuttanut tarkkailukeskuksen Korvatunturilla. Koska pandemioihin oli törmätty ennenkin, käynnistyivät turvatoimet välittömästi. Sairastupa kaivoi omat ohjekirjansa esiin ja käynnisti valmistautumistoimet pandemian varalta. Pukinpajalle perustettiin kriisiryhmä seuraamaan tilanteen kehitystä ja valmistelemaan toimia, mikäli virus saapuisi Suomeen ja Korvatunturille.

Ohjeiston ensimmäinen kohta oli henkilökunnan turvaaminen. Asia kosketti Korvatunturilta poisolevaa henkilöstöä, ajankohdasta johtuen itse Joulupukkia ja ympärivuotista työtään kentällä hoitavia tarkkailijatonttuja. Kohderyhmille laitettiin välittömästi viestit tilanteesta. Kake Valpas, tarkkailijatonttujen esimies, oli kaivanut käsikirjasta esiin tonttuja koskevat ohjeet. Hän oli antanut määräykset, joiden pohjalta Korvatunturin väki oli selviytynyt myös sata vuotta aiemmin raivonneesta epidemiasta. Ohjeiston pääsääntöön oli kirjattu 3 kertaa hygienia, hygienia ja hygienia. Niinpä Kake lähetti kuljetusreen viemään kaikille tarkkailijatontuille ohjeet, desinfiointiaineita ja hengityssuojaimia. Poistumisrajoituksia ei tarvinnut määrätä, sillä eiväthän tontut poistuneet Korvatunturilta muuten kuin Pukin ohjeistamana.

Mutta jo ennen Kaken käynnistämiä toimia, olivat rekiporot matkalla kohti Pukin lomamajaa noutaakseen Joulupukin turvaan ja johtamaan toimintaa Korvatunturille. Käskyjä olikin sadellut Pukin saavuttua paikalle. Vanhimmilla tontuilla toimet olivat takaraivossa aiemmilta vuosisadoilta, mutta nuoremmat eivät meinanneet päästä juonesta kiinni. Esiintyi jopa hieman vastahankaisuutta joitakin toimia kohtaan. Jatkuva käsienpesu, välimatkat ja hengityssuojaimet meinasivat välillä unohtua. Pukki ei ole aikojen saatossa monestikaan joutunut korottamaan ääntään. No ei niin käynyt nytkään, sillä Isossa tuvassa järjestetyn tiedotustilaisuuden anti, järkyttävinä kuvina edellisten pandemioiden uhreista ja kauhistuttavina tilastoina, sai viestin perille vastahankaisimmillekin.

Pukki oli kammiossaan päässyt kirjan kohtaan 28. Lahjojen jakomatka. Koska useimmilla alueilla oli rajoitettu ihmisten välisiä kontakteja, oli sekin otettava huomioon. Pukki teki päätöksen, että suoraa kontaktia on tänä vuonna vältettävä ja lahjojen jako järjestettävä uudella tavalla. Nyt tulisivat viime vuonna pajalla valmistetut droonikopterit tarpeeseen lahjojen jakamisessa. Tarvetta lähikontakteihin ei pääsisi syntymään. Rekitontturyhmät saisivat hoitaa lahjojen perille toimittamisen drooneilla. Porot ja reki vaan parkkiin talon yläpuolelle ja drooni lennättämään lahjasäkki perille. Mukaan laitettaisiin Pukin henkilökohtainen viesti jokaiselle lapselle. 

Joulupukki itse hoitaisi kontaktointia lapsiin etäyhteyksin. Maailman tieto-ohjelmaihmiset olivat tehneet tähän aikaan sopivat, hienot ohjelmat, joilla pystyi lähestymään yhdellä kertaa useampia tai sitten vaan yksittäistä ihmistä. Aattoiltana käynnistettäisiin yhteydenpitoa varten lukemattomissa kodeissa älykännykät, tablettilaitteet, läppärit ja pöytätietokoneet sekä joissan kodeissa jopa älytelevisioissa yhteysohjelmat. Niissä avattaisiin Skype, Whatsapp, Facetime tai mikä tahansa yhteydenpito-ohjelma. Koska Pukki oli tietoinen valtioiden määräämistä rajoitteista, oli hänessä aiheuttanut huolta yksinäisten ihmisten ja erossa jouluaan viettävien perheiden tilanne. Oli kehitetty onneksi myös ryhmäyhteyksiin sopivia ohjelmia, jolloin monilla eri paikkakunnilla jouluaan viettävät perheet pystyvät pitämään yhteyttä toisiinsa. Silloin tarvittaisiin Zoom, Teams ja vaikka Skype.

Pukki kampeutui ylös nojatuolistaan, laittoi kirjan työpöydälleen ja siirtyi kammion pesuhuoneeseen pesemään huolella kätensä hyräillen samalla käsienpesulaulua. Kuivattuaan kätensä, Pukki nappasi kammion oven vierellä olevasta rasiasta puhtaan hengityssuojan kasvoilleen ja astui Isoon tupaan. Korvatunturin väki oli jo valmiina tuvassa mutustellen herkullisia piparkakkuja ja höyryävät glögimukit edessään. 

”Ja kaikki on varmaan kunnossa kuten aina! Pajoilla aherrus rauhoittuu nyt hetkeksi, lahjat on pakattu ja reet lastattu. Rekitontut ottavat nyt ohjakset käsiinsä toimittaakseen lahjat perille maailman kilteille lapsille.” Pukki aloitti. ”Onko tietoyhteydet maailmalle kunnossa?”

”Homma hoidossa! Laitteet on viritetty ja kaikki ohjelmat ladattu. Kun vaan hetki lyö, voi Pukki saapua tietokeskukseen ja polkaistaan bitit maailmalle,” vastasi IT-tonttu Henkka Bittinen innoissaan, ”Laitetaan kuso kunnolla kulkemaan!” Henkka oli laitteita opiskellessaan kuullut jossain välissä tosi viestimiesten keskustelevan kuson kulkemisesta ja etsinyt selityksen tuolle sanalle. Viestien kulustahan siinä kusossa ja kusottelussa oli ollut kysymys. Pukki hieman kohotti tuuheita kulmiaan sanan kuso kohdalla, mutta ajatteli kysyvänsää tuosta Henkalta myöhemmin.

”Tämä onkin erikoista aikaa ja täytyy vaan toivoa, että saadaan viettää seuraava joulu ensi vuonna taas normaalilla tavalla. Eipä tässä sen kummempia, kun hommat ovat hoidossa! Kiitos kaikille koko tästä erikoisesta vuodesta ja toimista koronan torjumisessa. Erityiset ja mojovan suuret kiitokset Pukinpajan hoitajatonttu Neulaselle ja hänen tiimilleen terveystilanteen ylläpitämisestä ja testitoiminnan tehokkaasta läpiviemisestä. Muistakaa kaikki edelleen ohjeet koronan torjumisesta sekä muistakaa erityisellä lämmöllä yksin jouluaan viettäviä ihmisiä ja pysykää kaikki edelleen terveinä.

HYVÄÄ JA TURVALLISTA JOULUA KAIKILLE!” päätti Joulukki puheensa. Stadin Vanhus on täysin samaa mieltä Pukin kanssa.



sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Joulu on jo nurkan takana ja valmistautua pitäisi!

Huomenna voi olla jo myöhäistä alkaa kiltiksi, nostaa pakastekinkku sulamaan, käynnistää mittava joulusiivous ja moni muukin jouluun valmistautumisasia!

Pitäisiköhän sitä kuitenkin alkaa valmistautumaan? Omakohtaisesti tuo kiltteysjuttu on jo menetettyä kauraa, joka lienee nykyväitteiden mukaan terveellisimpiä viljojamme - siis kaura, ei kiltteys, joka on muuten hyvä asia aina. 

Kinkun hankintakin on vielä suorittamatta. Entisiin aikoihin verrattuna ei enää puhuta 10 kilon kinkusta, vaan ollaan jo siinä muutaman kilon tasossa. Siinäkin on kuulemma vihreän aatteen mukaan lihaa liikaa. Mutta onko edes olemassa härkiskinkkua? Ei possusta tehtyä ainakaan! En kyllä söisi keinokinkkua, vaan sen on oltava oikeaa sikaa! Lapsuudenkodissa oli kerran kalkkuna jouluna, ja se jäi yleisäänestyksessä viimeiseksi kerraksi. Kinkun ylenmääräisessä ahmimisessa on sekin riemu, että vatsantoiminta menee sekaisin moneksi viikoksi. Tulee elämään uutta jännitystä ja Samarinia kuluu. Mutta mitäpä sitä ei tekisi perinteen vuoksi!

Kinkun paistaminen antaa puuhaa moneksi tunniksi ja jopa vuorokausiksi. Pakastekinkun sulattaminen jääkaapissa vie, koosta riippuen, aikaa 2-5 vuorokautta. Nyt on siis enää ainoa mahdollisuus etsiä 3-4 päivän pakastekinkku. Muuten saattaa jäädä uunissa raa'aksi. Ja kaikkihan muistavat, että paistomittarin lämpötilan on oltava jossain 77-84 asteen välillä, jotta kinkkua voisi kehua kypsäksi. Alempi luku antaa mehevän, hieman punakan lihan ja isompi luku antaa murean, läpikypsän kinkun. Itse olen aina ajellut n. 78 asteella. Sinappien ja korppujauhojen kanssa en ole koskaan malttanut enää tuhrata, kun paistos on valmis. Se menee jo kikkailuksi, jos kuorruttaakin pitäisi. Laittaa vaan syödessä sinappia päälle ja ottaa vaikka lusikallisen korppujauhoa lisukkeeksi. Jossain kirjoitettiin, että korppujauhon tilalla voisi käyttää piparkakkumurskaa. Mutta kukin paistelee tavallaan ja intonsa mukaan!

Paistoimme aikoinaan elämäni ensimmäisen kinkun uuden kotimme uunissa. Ennen paiston alkua piti kuitenkin käväistä läheisessä Raken myymälässä ostamassa puukkosaha, kun kinkku ei ilman lyhentämistä mahtunut uuniin. Paisto jatkui yön yli, paistajien vetäessä sikeitä makuukamarissa. Mutta aamuyöstä kello 3-4 välillä tuli herätys herkkäkorvaiselle. Uuninluukun raosta lirisi kaunis rasvavirta keittiön muovimattolattialle. Oli näet tuohon aikaan kinkuissa kunnolla rasvaa ja uunipellissä matalat reunat. Kinkku paistui lopulta makoisaksi, vaikka yösiivous haittasikin hieman prosessia. Lopputuloksena oli myös Oulunkylän luistinrataakin liukkaampi keittiön lattia vuosiksi eteenpäin, eikä tarvinnut edes jäädyttää eikä huoltaa. Luistelu sujui kaikenlaisilla jalkineilla ja sukilla.

No entäs sitten nuo joulusiivoukset! Tähän seikkaan liittyen meitä on nyt siunattu helpotuksella. Ei ole tänä jouluna pelkoa vieraista, jotka arvostelisivat siisteyden tasoa. Paitsi naisväellehän siivous on jotenkin sisäänrakennettu toimi. Onko se sitten geeneissä, koulusta vai lapsuusajan lähipiireistä imetty "tauti"? Joulupuhdasta pitää olla ja joululle tuoksua! Tuo kaikki riehuminen joulun nimissä, vaikka jatkuvasti muutenkin nuohotaan paikkoja. Näin miesnäkökulmasta katsoen, voihan telkkaria katsoa ilman ylenmääräisiä siivouksiakin. Ei se siivoaminen paranna tv-ohjelmien laatua tai helpota katsomista. Tuota viimeistä asiaa auttaa mikrokuituliina, jolla putsataan silmälasien linssit. Se auttaa ja on järkevintä mikrokuituliinan hyödyntämistä. Ja jos joulun tuoksua kaivataan, laittaa yhden kynttilän palamaan keskelle pöytää. Ja jos kaipaa tehostusta, laittaa tuoksukynttilän. Kyllä se joulu voi tuoksua laventelillekin!

Pitääkö kuusi olla? Jos tykkää ylettömästi neulasista, jotka säilyvät pitkin kotia seuraavaan jouluunkin asti, niin eihän se huono ajatus ole. Kannattaa hankkia kuusi, joka on riittävän suuri. Silloin sen kantaminen loppiaisena tai tammikuun lopussa on erityisesti kerrostaloasukkaalle kivaa puuhaa tarjoava tehtävä. Oksat tarttuilevat kaikkeen mahdolliseen ja kuuluu kiva ropina loppuneulasten varistessa joka puolelle. Heitä kuusi alas parvekkeelta, niin parveke ja talon piha on kivasti päällystetty ruskeanvihreillä neulasilla pitkälle kesään. Kanna rappukäytävän kautta ulos, niin on kivaa puuhaa moneksi päiväksi imuroidessa rappukäytävää siistiksi. Saattaapa siinä muutama neulanen eksyä naapurin postiluukkuunkin. Kunhan teet hävitystyön kummalla tahansa tavalla, on kuusesi ihailtavissa taloyhtiön jätehuoneen oven vierellä vielä pääsiäisenäkin. Poikkeuksen edellä kerrottuun muodostavat nykyaikaiset muovikuuset, jotka ovat jo uskottavan näköisiä ja monivuotisia eikä vaadi kastelua.

Jouluruokien hankintaan on siis keskityttävä lähipäivinä. Ei jaksa alkaa turaamaan kahden hengen joululaatikoiden kanssa, kun vielä kummallakin on niissä omat, eri suosikkinsa. Luottaa vaan Saarioisten tai muiden ulkopuolisten äitien osaamiseen. Ainahan niitä voi tuunata, jos tuntuu, että jotain makua puuttuu. Ja sitten olisi ne kaikki muut, rosollit, sillisalaatit, graavikalat, karjalanpaistit, sienisalaatit, juustot, jne. Ei taida jaksaa! Jos tekee muutaman kinkkuvoileivän, niin hyvä tulee ja maistuu joululle. Ja saa syödä yölläkin!

Yrittäkää jaksaa joulunvalmisteluissa ja pysykää kohtuudessa! Joulu tulee kyllä ensi vuonnakin. Tärkeintä on, että yritetään silloinkin olla kaikki mukana joulunvietossa!

Leppoisaa jouluun valmistautumista kaikille! Eikä riehuta!

Photo by Tim Gouw on Unsplash


 

maanantai 14. joulukuuta 2020

Elämä on yhtä väistelyä

Harrastin nuorena laskettelua ja olin tuolloin äärettömän innostunut pujotteluradalla keppien väistelystä. Minulla oli onni saada oppia parilta opiskelukaveriltani, joilla oli alppihiihdon opettajan pätevyys. Ja kyllähän sitä sitten opiskeltiinkin, ensisijaisesti laskettelua ja joskus, kun muistettiin, myös yliopistojuttuja. Ekat kiinnosti, tokat ei!

 



Photo by Curt Nichols on Unsplash
 

Muistan kerran tunturilla lasketellessa kaatuneeni niin, että sukset pyörivät hihnojen varassa kiinni nilkoissani kiitäessäni mullin mallin alas jyrkkää rinnettä. Selän takana ne hakkasivat välillä päähäni ja milloin mihinkin. Tuona päivänä oli melkoinen pakkanen ja vaatetta oli kunnolla päällä. Rinteen alla nousin hieman pöllämystyneenä jaloilleni. Totesin raajojen jokseenkin toimivan ja suksienkin olevan kunnossa. Mitäpä siinä kuin uutta usvaa putkeen ja ankkurihissillä ylös mäkeen. Ankkurihissi oli tuohon aikaan yleinen. Siinä laitettiin ankkurin muotoinen kapula takapuolen taakse ja sitten seisottiin, kunnes yläasemalla irroittauduttiin ankkurista, joka jatkoi matkaansa vaijerin mukana takaisin alas.

Minullapa ei ankkuri lipsahtanutkaan entiseen malliin irti takapuolesta, vaan se oli ikäänkuin liimautunut housuun. Lähtihän se toki pienellä nykäisyllä irti. Tilannetta tarkastellessani ja syytä etsiessäni, havaitsin housujen takamuksen olevan halki vaakasuunnassa, siis eri suunnassa kuin luontainen takaposkien halkeamasuunta on. Edellisenä päivänä teroitettujen laskettelusuksien teräsreuna oli viiltänyt housuihin ja samalla takapuoleeni uuden vaon. Vaikutti siltä, että verta vuotava takapuoleni oli jäätynyt ankkuriin kiinni. Koska verentulo oli jo lakannut matkalla ylös ja päivä oli vasta aluillaan, päätin jatkaa laskettelua. Kävin rinteen alla palvelukeskuksessa hakemassa pitkän pätkän laastaria ja sitten porhalsin takaisin mäkeen.

Tulikin tuosta mieleen lukemattomat laskettelureissut ympäri Suomen pohjoista ja vähän Ruotsissakin. Tätä kirjoitellessa putkahti sähköpostiin Sanna Walleniuksen postaus Iso-Syötteen visiitistä. Laitan sen tähän liitteeksi, niin voitte henkiä höpötysteni lomassa hieman tuntureiden lumoa.

https://walleni.us/iso-syote-tulipalon-jalkeen-talta-nayttaa-uusi-putiikkihotelli/

***********

Tämän päivän pujottelua saa jokainen harrastaa sitten väistellessään ihmisiä. Sitä joutuu tekemään kaduilla, kujilla ja lenkkipoluilla. Ikäväksemme on maailman vallannut tauti, jonka takia on vältettävä lähikontakteja ja ilmassa pöllyäviä näkymättömiä ”hengityshaituvia”.

Reilu vuosi sitten elettiin normaalisti nauttien maailmasta ja sen tarjoamista riemuista. Nyt joudumme väistelemään kaikkea ja kaikkia. Osa meistä noudattaa ohjeita ja osa ei. Toivottavasti loputkin oppivat uskomaan ohjeiden olevan tarpeellisia tässä tilanteessa!

Olin keväällä päättänyt etten kirjoita korona-aiheesta, mutta nyt oli pakko sivuta sitä muutamalla lauseella. 

**********

Jouluun ei ole enää kuin kymmenkunta päivää. Ihmisistä osa viettää jouluaan kotonaan ja osa lähtee matkalle pohjoisen laskettelukeskuksiin. Lapissa on lunta ja hienot ulkoilumaastot. Toivottavasti mahdollisimman moni pääsee nauttimaan talven riemuista ja hiihtämään Lapissa tai muualla. Ja tietenkin kaikki säilyisivät terveinä joulumatkallaan!

Ja vaikka ette matkustaisikaan, käykää lenkillä, voimistelkaa ja venytelkää! Niistä on monenlaista hyötyä kunnon ja terveyden ylläpitämiseksi!

**********

Ja sitten pieni markkinointiosio!

Kirjoittaa tuhersin viime jouluksi pienen kirjasen Joulupukin pajan ja tonttujen elämästä. Kirjasessa on 6 jouluaiheista novellia. Teosta on saatavilla e-kirjakaupoista painettuna (89 sivua) ja e-kirjana. Laitan tähän liitteeksi Elisa Kirjan osoitteen, josta sitä voi ostaa ja ladata kohtuulliseen hintaan. Sitä on toki saatavissa myös muista nettikirjakaupoista.

https://kirja.elisa.fi/ekirja/no-jopas-sattui-korvatunturilla

En pane pahakseni vaikka moni kävisi ostamassa sen! Saisin tuotoilla sitten hankittua itselleni vaikka joulutortun ja kupin kahvia. Tuossapa vielä kuva kirjasen kannesta.



  


lauantai 28. marraskuuta 2020

Kunto on katoavainen luonnonvara

Onhan tuosta tullut luettua ja olankohautuksella ohitettua! Ei olisi pitänyt ohitella! Se on etenkin seniorin kunto todellakin katoavainen luonnonvara. Havaitsin tuon taas kerran katkeralla tavalla, sillä nyt koskee ja savolaisittain koskoo.

Koronakesä meni kesämokin työleirillä. Auton navigaattorissakin mökin pikavalintaosoitteena on ”Työ”. Eipä paikkaa voi muulla sanalla kuvailla. Aika menikin "rattoisasti" lihaksia kiusaten. Voltareenia levitellen ja Panadolia napsien. Onneksi pohjana olivat edellisen talven ja kevään tiukat kuntosaliohjelmat. Muuten kesä olisi ollut, ehkä ei aivan kuolemaksi, mutta lähes viimeisillä lihassäikeillä sitä pihahommia puuhailtiin. Kuitenkin tuosta selvittiin (jotenkin) ja lopulta koitti syksy. 

Ja kun syksyä päästiin tovi eteenpäin, ilmeni asiaa kotiin Isolle Kirkolle. Tuli käytyä ne pakolliset kotikaupungin terveydenhuoltoa rasittavat vierailut. Koska kylillä oltiin, päätettiin kotihengettären kanssa pistäytyä kevään jälkeen ensikäynnillä Ruskeasuolla Nordic Healthin salilla. Onneksi kysäistiin salihengettären Sirkan ohjeita kesätauon jälkeiseen kuntoiluun. Se olikin viisas juttu, sillä muuten olisi menty vanhalla sisulla, jota viimeisten parin kuukauden hiljaiselo järvelle katsellessa oli heikentänyt. Lihaksia ei ollut varmaan juurikaan jäljellä, rasvasta en halua edes puhua.


Sirkan oivalliset neuvot painojen ja suorituskertojen rukkaamiseksi olivat nykytermein oikea lifesaver eli henkikullan säästäjä. Mutta painojen puolittaminenkaan ei riittänyt jotenkin kadonneille lihaksille. 

No, setti saatiin loppuun, mutta...! Kyllä tiesi seuraavana aamuna jotain tehneensä. Ja siitä vielä vuorokausi eteenpäin tuntui vielä synkemmät seuraukset! Koski, särki, puristi, ahdisti ja vielä monta kertaa koski, ja kipeääkin kävi.

On vanha kansa, viisaat kokeneet, terveydenhuollon ammattilaiset ja kaiken tietävä naapurikin neuvoneet ja varoitelleet. On ollut puhetta, että on säännöllisesti, jatkuvasti, alati ja ylipäätään kaiken päivää syytä pitää huolta kunnostaan, harrastaa ja liikkua. Mutta kun ...! Ei sitä vaan paksupäinen (ja mahainen) hevin usko!

Nyt sitä sitten kärsitään ja odotellaan, milloin koskeminen loppuu. Ja tietenkin sitä pitäisi vaan jatkaa kuntoilua ja kropan rääkkäämistä, mutta kun ei heikko ja hauras vanhus oikein lisäkipuja kaipaisi. No eilen sitten paine kasvoi ja päätin jatkaa. Varaston nurkassa on levännyt ja odottanut vuosien ajan innostumistani nyrkkeilysäkki. Nostin säkin katon koukkuun, ähräsin kintaat käteen ja aloin takomaan. Tasan 2 minuuttia ja 16 sekuntia myöhemmin riisuin kintaat ja hoipertelin sisälle sohvalle katsomaan uutisia telkkarista. Nyt koskoo taas käsiin. En ala mitään!

Kyllä minä kuitenkin aloitan kuntoilun ennen vuodenvaihdetta! Se onnistunee varmaan mentaaliharjoittelun voimalla, ehkä? Jos vaikka muistelisin edellisen kevään kovaa kuntoani ja tunnetta terveestä, tai no olosuhteet, terveyden ja ikätekijän huomioiden terveestä kropasta!

Uskokaa minua ja oikeita asiantuntijoita, liikunta ja etenkin säännöllinen liikunta on ihmiselle, iästä riippumatta, tärkeää! Eli nyt takki päälle, hattu päähän, hanskat käteen ja sitten liikkeelle, vaikka kävelemään! Pysykää terveinä ja huomioikaa kaikki entisen ajan ja nykyajan turvallisuustekijät!

tiistai 10. marraskuuta 2020

Autoillessa sattuu

Kyllä ikääntyminen tuo outoja piirteitä ihmiseen! Ei kuitenkaan aina erityisen yllättäviä tai odottamattomia. Mutta en halua tikulla silmään, vaikka avaankin muisteloiden sekalaisen arkkuni. Muun kirjoittamisen tökkiessä (sillä en jaksa kirjoittaa taudeista enkä vaaleista), ajattelin lyhyesti kirjoittaa muutaman automuiston menneiltä vuosilta.

1. Helsinki-tapaus 

Suhteellisen tuoreen ajokortin omistajana olin 60-luvun lopulla saanut isältäni lainaksi perheen Zephyr 6-merkkisen auton. Pääsin käyttämään mummoani Oulusta vierailulle Porvooseen. Kartanlukijaksi olin värvännyt kaverini. Matka Porvooseen meni hienosti, mutta illan hämärtyessä jätettyämme mummoni kyläpaikkaan, oli meidän nuorten miesten vielä matkattava Helsinkiin. Olin varannut puhelimitse (huom! oikein lankapuhelimella, kun vielä silloin ei ollut nettiä eikä kännykkää keksitty) huoneen Hakaniemessä sijaitsevasta hotellista. Sinällään hieno juttu, paitsi meillä kummallakaan ei ollut tietoa, missä Hakaniemi sijaitsee. Helsinkiin sentään osasimme tiekylttejä seuraten.

Ilta alkoi hämärtyä ja oli pääsiäispäivän ilta eli ruuhkailta. Helsingin keskustaa lähestyessä alkoivat valot vilistä silmissä. Juhlapyhän paluuruuhka oli pahimmillaan ja kaupungin mainosvalot sotkivat osaltaan hieman tottumattoman, nuoren automiehen ajosuoritusta. Olimme hukassa! Jossain valoristeyksessä automme eteen sattui poliisin mustamaija. Päätin seurata sitä, ajaa tiukasti sen perässä ja maijan pysähtyessä anoa apua.

Yhtäkkiä tajusin, että maija oli kääntynyt pimeähkölle, hiljaiselle väylälle ja havahduin säikähtäneenä huomaamaan, että ajoimme pitkin puiston hiekkakäytävää. Siinäpä ei ollut enää muuta tehtävissä kuin jatkaa valitulla tavalla. Ei mennyt kuin tovi, kun mustanmaijan peräosassa istuvan konstaapelin pää alkoi pyöriä väkkärän lailla ja autossa syntyi vipinää. Minä tavoittelin katsekontaktia konstaapeliin ja osoittelin automme etuosaa tavoitteena rekisterikilven huomioiminen. Tuohon aikaan rekisterikilven ensimmäinen kirjan nimittäin osoitti auton kotiläänin eli meidän tapauksessamme Oulun läänin. Poliisin maija löi jarruiksi niin äkkiä, että meinasin täräyttää Zephyrillä sen perään. Ja eikun autosta ulos ja naama punaisena konstaapelille selittämään maalaisten hätää.

Maijassa olleet konstaapelit ilmeisesti tajusivat nopeasti, että Zephyrin kuski oli kunnon urvelo susirajan takaa (eli kauempaa kuin Tikkurilasta) ja päättivät auttaa. Sain ohjeen seurata autollamme maijan perässä. Olisihan se ollut hienoa, jos he olisivat johdattaneet eksyneet kulkijat valtiovieraiden tavoin sireenit soiden läpi ruuhkan kohti Hakaniemeä, mutta näin ei tapahtunut. Onneksi, sillä pelkkä puistossa ajaminen herätti kiusallista huomiota paikkakuntalaisten silmissä. Pääsimme lopulta Hakaniemeen Ursula-hotellin eteen, jossa sain lievää ankaramman ripityksen, ohjeet paneutua kaupungissa liikennöintiin hieman huolellisemmin ja viimeiseksi tiedon, että maksullinen pysäköinti alkaisi hotellin edessä seuraavana aamuna klo 8. 

Tuo seikkailu järkytti sen verran, että iltakävely kaupungilla jäi tekemättä. Muutenkin illan tapahtumat häiritsivät yöunta lisänä pelko klo 8 alkavasta pysäköintimaksusta. Maksullisesta pysäköimisestä ei minulla ollut tuolloin vielä ensimmäistäkään kokemusta. Koko pysäköintimittari näytti pelottavalta kapistukselta. Se tarkoitti sitä, että liikkeelle kohti Porvoota oli lähdettävä heti kello 7:n jälkeen. Sinne päästiin kohtuullisesti ja kyläiltiinkin vielä iltapäivälle asti. Lähdimme Porvoosta kohti kotia illan jo pimetessä. 

Vielä ennen kotia oli kuitenkin tarjolla täpärä tilanne. Matkaa oli jäljellä noin 50 kilometriä, kun aamuyön hämärässä olimme törmätä tietä ylittäneeseen hirveen. Jarrut vinkuivat ja väistöliike oli rivakka. Vältyimme onneksi törmäykseltä. Hirvi oli tuskin moksiskaan, ei ainakaan jäänyt kyselemään.

 2. Helsinki-tapaus

Seuraava autotapaus sattui noin 6 vuotta edellisen jälkeen 70-luvun puolivälin tienoilla. Olin matkalla työhaastatteluun Helsingin Katajanokalle. Ajaa pöristelin Helsinkiin oranssilla (!) Valmet-traktorimaalilla (!) maalaamallani kupla-Volkkarilla jo monen vuoden ajokokemuksella. Kaveri oli Valmetilla hommissa ja päätettiin tuunata kuplaani ylijäämämaalilla. Väri oli hieno, mutta appelsiinipintainen, joka ei juurikaan haitannut vauhtia. Olin vakuuttunut, että runsas autoiluni Oulun vilskeessä, oli antanut minulle vankan ajotaidon ja -rutiinin. Mutta sain havaita, ettei Oulu ja Helsinki olleet aivan samanrytmisiä autoilukaupunkeja. Oululainen leppoisa lullukkatyyli poikkesi suorastaan ratkaisevasti helsinkiläisestä hätähousutyylistä.

Jo tuolloin valtakunnan pääväylät johtivat kohti Helsingin keskustaa. Aina on sanottu, että kaikki tiet johtavat Roomaan, mutta Suomessa ne johtavat Helsingin keskustaan. Niinpä minäkin ajoin nenä tuulilasissa Lahden valtatietä Hämeentielle ja sitä pitkin kohti keskustaa. Ajauduin Mannerheimintielle ja sieltä pikku hiljaa Etelä Esplanadille. Jo tuossa vaiheessa aloin epäillä kykyjäni kaista-ajossa. Pari täpärää tilannetta oli jo tullut eteen ennen Espaa. Oulua merkittävästi nopeampi ajorytmi ja monikaistaiset kadut eivät olleetkaan vielä hallussani.

Olin kartasta opiskellut reitin Stockmannin kulmilta Katajanokalle. Valitsin kuitenkin Espalla väärän kaistan ja ajauduin keskikaistalle, joka kiersi Havis Amandan-patsasta. Ilman kaistanvaihtoa ei tuolta kierrokselta päässyt ulos. Kiersin ja kiersin patsasta ympäri uskaltamatta vaihtaa kaistaa oikealle. Kierroksia oli tullut jo varmaan lähemmäs kymmenkunta. Hiki helmeili otsalla, kuplakin varmaan jo ihmetteli kuskin mielenterveyttä. Valmistauduin kiertämään patsasta iltaan saakka, kunnes liikenne hiljenee ja uskallan ajaa pois ympyrästä. 

Joku taksimies oli kuitenkin havainnut ahdinkoni ja tunnistanut turistin rekisterinumerosta. Hän ajoi vierelle, painoi äänimerkkiä ja näytti kädellään, että ajaisin hänen eteensä toiselle kaistalle. Tajusin vinkin ja pääsin pinhuusista pois kohti Katajanokkaa. Unohdin häkellyksissäni heilauttaa kättäni kiitokseksi tuolle laupiaalle samarialaiselle.

Se seuraus tuosta patsaan kiertämisestä jäi, että jätin autoni kahdeksi kuukaudeksi Katajanokalle. Kun lopulta muutin töihin Helsinkiin, kävin hakemassa sen eräänä rauhallisena iltana uudelle asunnolleni Korsoon.

3. Helsinki-tapaus

Elettiin vuoden 1976 helmikuuta ja meneillään oli poliisilakko. Nukuin sikeästi sunnuntaina vielä kello 10:n aikaan, kun asuntoni ovikello soi jämäkästi. Hoipuin unissani avaamaan ovea ja säikähdin, kun sen takana seisoi vankkarakenteinen, vanhempi poliisimies. Hän tiedusteli nimeni ja kertoi asiansa. Autoni oli löytynyt Sipoosta pellolta. Järkytyin ja unenrippeet karisivat silmistäni hetkessä.

Tajusin hänen tarkkailevan olemustani, ja hän tiedustelikin tiukkasävyisesti tekemisiäni edellisenä iltana ja yön aikana. Kerroin tehneeni kirjanpitotöitä myöhään yöhön ja olleeni sen takia vielä nukkumassa. Asunnossani oli kirjanpitopapereita pitkin ja poikin, pöydillä ja lattioilla, joten todistusaineisto sanomalleni oli näkyvillä. Lisäksi hänen nenänsä ei ilmeisestikään havainnut mitään voimajuomiin viittavaa. Havaitsin selitykseni hyväksytyksi.

Hän lupautui viemään minut autoni luo, ja niin matkasin hetken kuluttua poliisiauton takapenkillä sipoolaisen pellon pientareelle Hindsbyyhyn. Kahlasimme autoni luo pellolle, jossa hän tarkasti tilanteen ja kirjasi murron jäljet. Minä jäin paikalle poliisin poistuessa jatkamaan muita tehtäviään. Keräilin pellolle lumeen heitetyt irtotavarat auton sisään ja lähdin tarpomaan kohti lähintä maataloa. Sieltä sain avukseni isännän vetämään traktorilla kuplani pellolta tielle. Auto oli sivuikkunaa lukuunottamatta kunnossa, joten pääsin ajamaan sillä kotiin Korsoon. 

Yhteenvedon tynkää

Nuo edelliset tapahtumat eivät suuremmin minua järkyttäneet, mutta eivät myöskään valmistaneet nykyisiin autoilijan ongelmiin Helsingissä. Ai mihin ongelmiin muka? No vapaan parkkipaikan löytämiseen ja jonoissa istumiseen. Lisänä ovat viime vuosina tullut mahdoton määrä muusta liikenteestä piittaamattomia polkupyöräilijöitä ja sinne tänne poukoilevia jalankulkijoita. Autoilijalla saa olla silmät selässäkin, olkapäissä ja joka puolella päätä. Sittenkään ei tahdo ehtiä havaitsemaan kaikkea ympärillä tapahtuvaa. 

Turvallista liikennöintiä kaikille! Be careful out there! (Tuon viimeisen lauseen sanoi aina Hill Street Bluesin konstaapeli poliisien lähtiessä kamarilta partoimaan kaupungille.)

 Alla kuva Kupla-Volkkarista Symphony of the Seas-laivan pääaulassa. Millainenhan kuski on tuotakin ohjastanut? Vaikka väri on lähes sama kuin omassa Volkkarissani, ei kyseessä ole minun kuplani.



tiistai 13. lokakuuta 2020

Mistä on kysymys ja kenen on vastuu?

Nyt, kun hallitus ja eduskunta painivat soten kanssa, olisi paikallaan antaa meikävanhukselle selityksiä! Pieni ihminen joutuu päivittäin miettimään harmaantuvassa päässään, mistä on kysymys, kun jatkuvasti tulee eteen ongelmia ja outoja tilanteita. Yritän seuraavassa avata noiden hetkien ja omituisuuksien luonnetta.

Kun aina väsyttää, mutta ei nukuta! Telkkaria katsoessa ei edes jännitys tai tähtien tanssit riitä pitämään tarkkaavaisuutta yllä koko aikaa. Silmät lupsahtelevat aika ajoin kiinni. Siinä jää moni laiton teko tai helman heilahdus näkemättä. Esim. quickstep on niin nopea tanssi, että jää suorituksesta yli puolet herkästi näkemättä noissa lupsahtelutilanteissa. Juoni katoaa ja joutuu lähipiiriltä kyselemään, mitä siinä oikein tapahtui, kun ”lepuutin” silmiäni?

Kun silmä ei tarkenna näkymää! Tämä ei taas liity yksinomaan telkkarin tuijottamiseen, vaan kaikkeen muuhunkin arkipäivän askareeseen, siis lupsahdusten ulkopuolella. Yrität tuijottaa ja tarkentaa näköä, siirtelet moniteholasien näkökenttää ylös ja alas, lähemmäs ja kauemmas, etkä saa selvää. Tuo ongelma tulee jonain päivänä vielä koskemaan nenään, kun lenkillä ei ajoissa näe lyhtypylvästä ja kävelee päin sitä.

Kun ei kuule kunnolla! Miksi ihmiset puhuvat aina liian hiljaa? Miksi sitä pitää kuiskia? Ja miksi televisioon on tehty liian vähän säätöä äänenvoimakkuudelle? En ymmärrä, kun siihen säätönappiin olisi tehtaalla ollut helppo laittaa kierroksia enemmänkin. Ei tarvitsisi katsoa lempisarjoja korva kaiuttimessa kiinni.

Kun parta kasvaa! Odotin tuota asiaa teini-iässä, turhaan. Silloin olisi tarvittu edes hentoisia haivenia, mutta niitä ei vaan tullut huolimatta leuan partavedellä valelusta ja isän partakoneella hinkkamisesta. Nyt ei olisi enää niin tarpeen koko parta, sillä sen tenho on jo hiipunut ja muinoinen tarve sille taaksejäänyt. Naama vaan ärtyy ja kärsii alituisesta hinkkaamisesta. Alan vähitellen kannattaa risupartoja. 

Kun tukka muuttaa väriään! Tuo on aivan liian myöhään tapahtuva elimistön toimi. Muutama kymmenen vuotta taaksepäin olisi harmaus ehkä pukenut vaatimatonta olemustani, mutta nyt ei auta enää poppakonstitkaan. Ja lisäksi hiukset tippuvat ja otsa pakenee takaraivoa kohti. Ei sekään ole edustavuusasteikon kärkipään asioita. Kyllä ei ole ohkainen, hiirenharmaanvaaleanruskean sekainen tukka muotia nykyään, olen ymmärtänyt partureiden säälivistä katseista. Alkaisiko kaljuksi Yul Brynneriksi?

Kun iho ja olemus muuttavat kuosiaan! Tosin eivät ole iho ja sisuksensa olleet valioluokkaa koskaan, mutta nyt on hommaan tullut uutta vauhtia. Ei hyvään suuntaan kuitenkaan! Pinta näyttää nykyisin tatuointistudion mallinukelta. Väriä, luomea ja näppyä on tarjolla vaikka minkälaista. Olisi luullut, että nuoruuden finnit ja muut ikävät jutut olisivat jääneet unhoon, mutta ei! Ei auta rasvat, voiteet eikä vaseliinit, vaikka kuinka uskoisit mainoksiin ja netin kertomuksiin. Vartalomallista ei kannata juuri puhuakaan, sillä sitä riittää enemmän ja enemmän päivä päivältä. Pyöreästä vaikuttaa tulevan hallitseva muoto.

Kun vesi aiheuttaa kiireen! Välillä on pakko pohtia, onko Ahti vai Näkki asettunut ihon alle, sillä toisinaan tulee valtava kiire? Pelkkä veden näkeminen, saati kuuleminen, aiheuttaa pikaisen tarpeen siirtyä lähimmän puskan tai nurkan taakse. Vuosi vuodelta on siirtymäaikaa vähemmän ja vähemmän. Aina ei edes ehdi, kun olisi pitänyt olla jo. Silloin on hyvä olla kotona riittävästi Omoa ja toimiva pesukone.

Kun seisominen tasaisella, saati veneessä ei enää onnistu! Vaikka eihän tuon pitäisi olla ongelma, kun veneessä seisomisesta varoitellaan muutenkin. Mutta toimi on pakollinen, jos on kokemassa kalastusvälinettä järvellä. Vene huojuu ja vapisee yhtä paljon kuin itse kalamieskin. Ennen ei tuommoista vaivaa ollut, sillä letkein lantein tuli heiluriliike kompensoitua huomaamatta. Tuota huojumista on alkanut esiintyä ja tasamaallakin. Ei tarvitse käydä anniskeluyrityksissäkään, saati pitkäripaisessa, siitä huolimatta kulkutie heiluu. Sängystä nouseminen heittää usein syleilemään lähintä kiinteää tukea. Siihen, miksi kaiteita on olemassa, lisääntyy ymmärrys kaiken aikaa.

Kun papu ei riitä lihaksessa! Kyllä oli rauta ennen kevyempää. Nuorena vedettiin ja nostettiin autoja kilpaa huoltoaseman baarin ikkunan edessä. Samalla toivottiin, että limsaa sisällä ryystävät tyttäret havainnoisivat kevyesti lihasvoimalla siirtyilevät ajoneuvot ja siirtäjät. Nyt ei nouse paikoilleen edes yksi autonrengas, kun kohta pitäisi vaihtaa talvirenkaat. Kyllä ei saisi tehdä autoista ja tavaroista raskaampia kuin ennen. Pitänee mennä kuntosalille, jos vaikka sieltä löytyisi ne kadonneet pavut.

Kun telkkarit ovat aivan liian monimutkaisia! Kyllä ei tarvinnut ennen askarrella telkkarin kaukosäätimen kanssa. Ei edes ollut kaukosäädintä, kun oli vain yksi tv-kanava, eikä muita tarvittukaan. Sitten lisäsivät kanavia, ensin yhden ja sitten toisen ja tuosta innostuneena lisäsivät niitä yltiöpäisesti pitkän liudan. Nyt niitten kanssa on ihmeissään, kun ei tiedä, mitä katsoa ja kaukosäätimessäkin on nappeja enemmän kuin lentokoneen ohjaamossa. Ja säätimiä on oltava käsillä melkoinen nippu, sillä muuten et pysy ajan tasalla.

Kun ei muista! Tuosta en muistanutkaan kirjoittaa tällä kertaa.

 

Miksiköhän kaikki ei ole kuin ennen? Miksi kaikkea pitää jatkuvasti muuttaa? Ja syksykin on tulossa!



sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Suomen kielen sanat: Ahneus, riistäytyminen

Tilannekuva: On kaunis, puolipilvinen syyspäivä ja paikkana lähisuo. Olen lompsinut isoissa saappaissani suolle.

Varustus: Kolmen litran vetoinen muovisanko. Tavoitteeni on kerätä karpaloita, mielellään ainakin tuon sankon verran.

Kokemustausta: Aloitan nuoruudestani 50-luvulla. Vanhempani ja lähipiirini olivat kovin innokkaita marjastajia. Kun kausi alkoi, kului jokainen viikonloppu marjametsässä, -kankailla ja lakkasoilla. En ollut erityisen halukas noihin marjastuspuuhiin. Päivän viettäminen metsässä vanhemman väen kanssa ei ollut nuorenmiehen lempipuuhaa. 

Tosin satunnaiselle metsässä käymiselle oli toisinaan eräs tarpeen sanelema peruste, hyppyseipään etsiminen. Se puuha toistui kohtuuttoman usein. Sopivan paksuisen ja pituisen puun löytäminen oli joskus tuskan takana. Miksi sitten usein? Tuota samaa mietin itsekin maatessani selälläni urheilukentällä puristaen käsissäni katkenneen mäntyseipään puolikasta. Tuohon aikaan ei ollut kylällemme vielä saapunut suuren maailman terässeipäät, bambuseipäistä puhumattakaan. No tämä suhteestani nuoruuteni metsiin.

Eläköitymisen myötä olen kuitenkin ”innostunut” marjastuksesta ja sienistäkin. Laitoin lainausmerkit, koska ei se innostukseni niin palavaa sentään ole. Mutta suo, se on hieman enemmän minun pirtaani. Uskotteko? Mökkimme lähellä on hieman yli 5:n hehtaarin suolämpäre, joka tuottaa vuosittain uskomattoman määrän karpaloita. Ja kaikkihan me tiedämme, että nuo marjat ovat äärettömän terveellisiä ihmisen alapään nestetoiminnoille. Tosin se ei ole syy innostukselleni karpaloihin. Onhan ne toki aika kirpakoita marjoja, enkä ole vaikutuksia vielä erityisemmin huomannut, mutta ehkäpä ne selvinnee tulevina vuosina. Mutta kinuskikastikkeen kanssa karpalokiisseli on melko makoisaa!


Siirrynpä nyt edellä esittämäni, aika pitkän alustuksen jälkeen otsikon sanoihin.

AHNEUS

Minulla on siis polttava tarve päästä joka syksy poimimaan karpaloita. Kuten viittasin, en edes pidä niistä erityisemmin, paitsi em. tavalla nautittuna, mutta saatava niitä on pakastimen uumeniin. Lieneekö poiminta-alueen kompaktikoko, vähäinen liikkumistarve vai runsas marjojen määrä sitten pontimeni? Mene ja tiedä! Kun olen toimittanut ensimmäiset tarkkailukäyntini suolla ennen marjojen kypsymistä, alkaa tienvarren tarkkailu. Onko vieraita poimijoita ilmaantunut suolle? Vieraat autot mökkitiemme alkupäässä paljastavat nuo ei-toivomani kulkijat. Autojen ilmestyminen saa kinttuihini vipinää! Etteivät vaan, ruojat vie marjojani ja poimi koko suota tyhjäksi! Niin, ei suo ole minun eikä lähelläkään omaa maatani, mutta kuitenkin koen tuon suon ja sen antimien olevan henkisesti minulle varattuja. 

Tänään, kun menin suolle, oli siellä kaksi vierasta miestä sankoineen. Yritin hönkiä suon kosteaan ilmaan heille poistumishenkäyksiä, mutta ei se tuntunut toimivan. Olisiko ongelmana ollut reilu sadan metrin välimatka? Ilokseni totesin puolen tunnin kuluttua toisen miehistä poistuneen. Pohdiskelin omaa suhtautumistani muihin poimijoihin ja suon omimiseen, ja tulin johtopäätelmään, että taidan olla aavistuksen verran ahne!

RIISTÄYTYMINEN

Karpalosuo on tälläkin hetkellä täynnä marjoja. En usko että tänäkään vuonna ne loppuvat, vaikka siellä kävisi lisäkseni aiempien vuosien tapaan runsaasti poimijoita. Mutta se marjojen määrä tuottaa joka kerran suunnattomia ongelmia. Ensimmäinen on se, että jalkaa ei oikein voi siirtää, kun sen alle jää aina runsaasti marjoja. Toinen, isompi ongelma on poislähtemisen vaikeus. Ei innosta nälkä eikä jano, eikä muutkaan ihmisen perustarpeet, kun marjoja on vielä mahdottomasti poimimatta.

Kunnes kotoa kiirii tiukka viesti kännykkään tai ilta hämärtyy, on pakko poistua, riistäytyä suolta kohti kotia. Se on tuskaa! Siinä sitten mietit ja pohdit, viekö joku marjat yön pimeydessä, riittääkö niitä enää minulle? 

Lopputulema: Suomen kielen sanat ahneus ja riistäytyminen ovat varmaankin syntyneet jo muinaisten karpalosoiden äärellä. Siinä suomalais-ugrilainen kielitieteilijä, kansanmiesmarjastaja on pohtinut suonlaidassa sammalmättäällä istuessaan, mikähän parhaiten kuvaisi tuon alueen tarjoamaa punaisen marjan vaikutusta sysisuomalaisen luonteessa ja mitä vaikutusta sillä voisi olla ...?

Suomen kieli on metka kieli! Ahneen on vaikea riistäytyä hyvästä marjakosta!

torstai 1. lokakuuta 2020

Piittaamattomuus on kova juttu

 Nyt se leviää taas! Ennen puhuttiin kotipaikkakunnalla pelkästään vanhojen autojen ja mopojen leviämisestä, kun ne särkyivät jatkuvasti. Rassaamista riitti päivin ja illoin, joskus jopa öisinkin.

Nyt vaatisi puolestaan ihmisten ajattelu rassaamista, kun korona leviää. Suunnaton piittaamattomuus on vallalla, alkuvuoden ja kesän koronaongelmat ovat unohtuneet ihmisten mielestä. Kun tai jos lähipiirissä ei tautia ole ilmennyt vuoden aikana, on se suljettu kokonaan pois mielistä. Tiedotusvälineet ja asiantuntijat yrittävät varoitella kansalaisia huolellisuuteen, mutta viestit näyttäisivät kaikuvan kuuroille korville.

Päivän suurimpia kysymyksiä tuntuvat olevat nuorten ja nuorten aikuisten alkoholin saaminen ja bilettämismahdollisuuksien turvaaminen. Siinä yhteydessä ravitsemusalan yrittäjät ja järjestöt vastustavat rajoituksia, vedoten huolellisiin järjestelyihin toimitiloissaan. Tuosta huolimatta suurin osa uusista koronatartunnoista on lähtenyt leviämään erilaisista biletystilanteista. Näitä tilanteita on ollut pohjoisesta etelään ja siinä välilläkin. 

Iso joukko ihmisiä on ollut koolla jossain bilettämässä, monia paikalla olleita ei ole läsnäolijoista tuntenut kukaan. Näitä käveleviä aikapommeja ja viruksen kantajia on sitten irrallaan pitkin ja poikin. Vallalla on ajatus, ettei se minuun tartu, en minä ole altistunut. Mutta, mistä voi tietää? 

Kaupoissa, kaduilla, kujilla ja puistoissa ihmiset parveilevat, välimatkat unohtaneena. Kelien viiletessä kaikuvat joka puolella aivastukset, joista on hankala erottaa hengitysteiden syysärsytys vai korona aiheuttajana. Kasvosuojia ei juurikaan näy, entistä harvemmat käyttävät liikkeiden sisäänkäynnin luona olevia käsidesiannostimia. Vaaran läsnäolo on unohdettu.

Yrittäjien tuska taloudestaan ja henkilökuntiensa työpaikoista on ymmärrettävää. Mutta, jos asetetaan rinnakkain ihmisten terveys ja yritysten toimeentulo, on ehkä terveys asetettava etusijalle.

Kuvaukset taudista ja sen aiheuttamista seurauksista sairastuneelle, ovat olleet kauhistuttavaa luettavaa. Näin hauraana, perussairaana vanhuksena, ei voi kuin pelolla odottaa, milloin tauti iskee, selviääkö siitä vai kuinka kauan sen jälkeen on enää elonaikaa? 

Hengityssuojat, suojakäsineet, kotiin linnoittautuminen ovat nyt arki- ja pyhäpäivän todellisuutta. Kylillä pakosti liikkuessa vältelkäämme ylimääräisiä kosketuksia kahvoihin, kaiteisiin, tavaroihin jne.!

Voitaisiinko, ainakin me, yrittää suojella itseämme ja ympärillämme olevia ihmisiä tautien leviämiseltä, niin flunssan kuin koronankin! Käytetään suojavarusteita ja ajatellaan, miten tulee toimia missäkin tilanteessa!

Terveyttä kaikille!




keskiviikko 30. syyskuuta 2020

Onko Posti jäämässä historiaan?

Meistä useimmat ovat varmaan katsoneet Ylen näinä päivinä uudelleen näyttämiä suomalaisia, vanhoja elokuvia. Niiden pohjalta on ainakin minulle muodostunut aikoinaan eräänlainen mielikuva postista, joka kulkee vauhdikkaasti hevoskärryllä pitkin pölyäviä maanteitä. Tuo näkymä kuvastaa vahvaa nostalgiaa ja on tehokkuutta tulvillaan. 

Noiden aikojen jälkeen Postilaitos on kehittynyt ja haahuillut moneen eri suuntaan. Valkokauluskonsultit loivat sille hetkeksi jopa uuden kansainvälisen imagon ja nimen, Itella. Tuo sotkikin lopullisesti koko instituution suomalaisten mielessä. Mikä Itella, mihin katosi Posti? Muutamien vuosien jälkeen ei homma kuitenkaan sujunut. Lopulta palattiin takaisin Posti-nimeen, mutta se ei taida enää pelastaa mitään.

Nykyisin tavaraliikenteen muuttaessa kulkureittejään ja uusien tehokkaiden toimijoiden ilmaantuessa markkinoille sekä tiedon siirtyessä nettiin pois paperimuodosta, on myös Posti kadottamassa toimintamallinsa. Varsinaiset postikonttorit, -toimipaikat ovat sulkeneet ovensa ja toiminta siirtynyt korvaaviin toimipisteisiin, kauppoihin, kioskeihin ja huoltoasemille. Reititykset ovat muuttuneet ja jakelutoimintaa supistettu olemattomiin. 

Voiko Postin toimintaan enää luottaa? Vastaan: EI! Kerronpa teille tositapauksen.

Minulle lähettiin torstaina aamulla pikakirje Postin kautta Helsingistä Savonlinnaan Poste restante-osoitteeseen (= paikallisen huoltoaseman hoitamaan postipiste). Lähetys sai tunnuksen, jota kännykän OmaPosti-sovelluksesta seuraamalla saisin tiedon, missä kirjeeni kulkee ja saattaisin valmistautua noutamaan sen tuosta postitoimipaikasta heti sen saavuttua sinne. Lähettämisestä kului 2 arkipäivää ja viikonloppu. Sovelluksen mukaan kirje oli saapunut lähettämisestä vajaassa vuorokaudessa, perjantaina aamuyöllä klo 3 Kuopioon (Postin jakelukeskus Itä-Suomessa). Oletin sen matkanneen perjantaina tai viimeistään viikonlopun aikana Savonlinnaan. 

Aloin kysellä kirjettäni maanantaina Savonlinnan postipisteestä puhelimitse. Siitä ei ollut heillä vielä mitään tietoa. Päivällä piti postipisteeseen tuleman postia Kuopiosta. Menin iltapäivällä paikalle kyselemään, vaikka OmaPosti-sovelluksen mukaan kirje oli vielä Kuopiossa. Noutokoodilla myös huoltoasemalla palvelupisteessä Postin järjestelmä näytti kirjeen  olevan edelleen Kuopiossa. Palveluhenkilö katsoi kuitenkin vielä kerran Poste restante-hyllystä, ja katsos kummaa, kirjehän olikin siellä! Olin huojentunut ja vihainen samalla kertaa. En kuitenkaan syyttänyt paikallista postia hoitavia henkilöitä, vaan Postia ja sen toimintametodeja.

Kirjeessä tuli minulle Helsingistä paperi allekirjoitettavaksi ja se piti palauttaa takaisin Helsinkiin mahdollisimman pian. En kuitenkaan voinut enää luottaa Postin palveluun, joten menin Savonlinnan Matkahuoltoon ja kerroin kiireestä. Palveluhenkilö kertoi nopeimmalla vaihtoehdolla kirjeen olevan perillä Helsingissä n. 6 tunnin kuluttua, mutta se edellyttäisi, että vastaanottaja menisi bussille kirjettä vastaan. Sovittiin kuitenkin, että kirje lähetetään toiseksi nopeimmalla keinolla, pikatoimituksena. Kirje lähti Savonlinnasta Matkahuollosta iltapäivällä kello 14 ja oli seuraavana aamuna Helsingin Kampin Matkahuollossa ennen klo 9:ää, jolloin vastaanottaja haki sen sieltä. Toki maksoihan se hieman, mutta kun oli kiire! Postilla ei ollut tarjota vastaavaa palvelua.

Viime aikoina on paljon kirjoitettu Postin palvelujen heikkenemisestä. Konttoreita on suljettu, jopa Helsingin keskustan viimeinen konttori, Postitalon konttorikin suljettiin tänä vuonna. Viimeisimpiä heikennyksiä ovat olleet paikallisjakelun vähentäminen vain muutamaan päivään viikossa, ja jakoaikojen siirtyminen aamusta ties mihin aikaan päivästä, yleensä iltaan.  

Oma esimerkkini kertoi ikävällä tavalla erityisesti pikatoimitusten ongelmista ja siihen liittyen myös Postin tietojärjestelmän ongelmista. Sain seuraavana päivänä Postista ilmoituksen, että pikakirjeeni on saapunut ja noudettavissa, vaikka olin noutanut sen jo edellisenä päivänä. Sekin vielä!

Tämmöisissä tilanteissa on herkkä vanhus ja moni muukin postia odottava taho ihmeissään, kun odottaa ja odottaa, mutta mitään ei tapahdu. On hyvä pitää nitropurkki kädessä ja varoa pään verisuonten repeämistä siinä odotellessa. Ei kestä enää herkkä verisuoni aivoissa isoja pettymyksiä!

Polkeeko Kusti enää ollenkaan? Onko postitorvi vaiennut vai onko koko Posti pelkkä torvi? En kyllä tykkää enää, enkä luota! Ennen luotin!

PS. Kävin keskiviikkona (2 päivää sen jälkeen, kun sain kaipaamani pikakirjeen) kysymässä toista kirjettä, jonka pitäisi tulla minulle ns. tavallisena kirjeenä Poste restanteen eli noutopostiin em. palvelupisteeseen. Odottamaani kirjettä ei lokeroista löytynyt, MUTTA sieltä löytyi reilut 2 vuotta vanha saapumisilmoitus koskien kirjalähetystä. Olin noutanut sen jo, SIIS YLI 2 VUOTTA SITTEN! Mitähän tästäkin pitäisi ajatella? En jaksa enää! 

JA NÄMÄ MOLEMMAT KERTOMANI TAPAUKSET OVAT TOTTA!




sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Kyllä mökkeily on hieno laji!

Se saattaisi ihminen sammaloitua nojatuoliinsa ellei olisi keksitty mökkeilyä! Kyllä on hyvä päästä maalle puuhailemaan, jos semmoinen mahdollisuus on henkilökohtaisella tasolla tarjolla. Mökkeilijän onkin tavanomaista ahkerampi ja puuhailevampi ihminen. Ei mökkeily sovi ollenkaan laiskalle tai nautiskelijaluonteelle.

Se kun ajoneuvon keula tai muu kulkuvälinen lähestyy kesäpuuhapaikkaa, alkaa jo hiki kihota pikkuhiljaa otsalle. Käsiä ja jalkoja kolottaa jo portille saapuessa. On nimittäin edessä työntäyteistä aikaa koko mökkeilyn ajaksi!

Jos ei mukana tullut jo peräkärryllinen kesätarpeita, on sonnustauduttava liki välittömästi tavaranhankintamatkalle. Vaatekassi, hygieniatarvikkeet ja muut kotoa tuodut perustarpeet kannetaan sisälle kesän työleirin päärakennukseen eli mökkiin. Hetki pidetään ovea ja paria ikkunaa auki, jotta saadaan raikasta kesäilmaa tupaan. Sitten mökkivaatteet (ne kaupunkikäytöstä jo vuosia sitten poistetut kaikista mukavimmat asusteet) päälle ja matkaan kohti lähintä kyläkauppaa tai vastaavaa.

Hankintalista koostuukin vesikanistereista, kaasupullosta, hyttysaineista, muurahaismyrkyistä, lenkkimakkaroista (tarvitaan runsaasti), juomista (häveliäisyyssyistä ja rajallisesta tilasta johtuen en luettele tarkemmin), bensaa perämoottoriin, onkitarpeita ja tietenkin tarvitaan myös grillilihaa, mausteita, peruselintarvikkeita (mm. perheen naisväelle vihanneksia ja hedelmiä), vessapaperia jne. Kun peräkärry on kyläkaupassa lastattu täyteen, kaahataan mökille kesänviettoon.

Ja odottamaan mökkiloman loppumista, jotta pääsee lepäämään! Noinhan se alku meni ja odotusvaihe on kestänyt jo tovin.

Edellä kuvaillusta ihanuudesta on nautittu jo useampi kuukausi ja syksy alkaa painaa päälle. Mökkeilyn ihanuutta voisi kuvata sanalla: työleiri. Kyllä en aio ensi talvena panna tikkua ristiin, en hakata puita liiteriin, koheltaa metsässä ämpäreitten ja muovipussien kanssa enkä kopistella nurkkia kuntoon. Aion maata sohvalla iPad mahan päällä ja tuijottaa sitä. Ehkä katson myös telkkaria ja juon välillä kahvia. 

Pari oleellista asiaa kannattaa kuluneesta kesästä mainita, säät ovat olleet hyvin soveliaat mökkeilylle ja luonto on tarjonnut runsaasti antimiaan. Eli hienosti on mennyt ja kaikkia lihaksia särkenyt koko kesän. Ja särkee edelleen. Kunpa kohta pääsisi kotiin kerrostalon huolettomaan huomaan!

Kuvat: kesätyön tuloksia, metsän antimia ja syksyinen peltomaisema joutsenineen.





lauantai 29. elokuuta 2020

Tyrkkymyyjät ja seniori

 Jo vain olen tyystin suivaantunut! Ei voi ilmaista tunnetta tuon vahvemmin ilman kirosanoja. Se on herkkää seniori heikoilla nykyaikaisten kaupustelijoiden kanssa, nenätysten tai telefoonin kautta. Provisiomyyntitykki ei hellitä helpolla. Ja seniori, kun on kasvatettu lapsuudessaan kohteliaisuuteen ja toisen kiltisti kuuntelemiseen. Eli ole seniori ensimmäisenä lyömässä luuria kaupustelijan korvaan tai riistäytymässä myyntitilanteesta pakoon, vaikka nykyään pitäisikin.

Viranomainenkin on viime aikoina varoitellut monensortin soittelijoista, joista toinen haluaa auttaa tietokonevaivoissa ja toinen kauppaa milloin alushousuja, milloin mitäkin. Enää ei auta tutkia soittajan puhelinnumeroa tai arvioida puhujan kotikieltä. Nyt tykitystä tulee aivan kotomaan numeroista ja kotoisella kielellä. On löytänyt huijari keinot iskeä suomalaisenkin seniorin lompakolle ihan omilla eväillä.

Jostain syystä muuan maamme merkittävimmistä operaattoreista on saanut päähänsä, että minä en voi elää ilman 5G-yhteyttä. Myyjätaho lienee ”rehdisti” tyrkyttämässä minulle liittymää, jota en ainakaan toistaiseksi tarvitse. Ehdin kyllä odottaa tiedon saapumista laitteeseeni 4G-yhteyden kautta muutaman millisekunnin kauemminkin. Kuukauden sisällä saamani neljän tyrkytyssoiton perusteella olen hyvin, hyvin suivaantunut. Saattaa olla, että en enää seurustele tuon operaattorin kanssa ikinä mistään. Viestini tarjoukseen ei tunnu menevän perille. Tunnustan, että viimeksi käytin jopa tuhmaa sanaa, joka punastutti minut itseänikin. En kuitenkaan pessyt suutani! Suljin puhelimeni.

Lehtitilauksien soittelijat on toinen mittava riesa. Olen jotenkin viime vuosina oppinut hoitamaan tarvitessani itse lehtitilaukseni, ja lisäksi tiedän haluamani lehdet enkä halua muita. Kunpa vielä saisi soittajille tiedoksi sen, että en todellakaan lue enää paperilehtiä, en ole lukenut niitä enää moneen vuoteen. Vielä toivon mukaan useita vuosiakin liikkuvaisena ihmisenä, ei lehdet ehtisi kulloisellekin paikkakunnalle, jossa oleilen. Luen halutessani jutut iPadilla diginä. Se on nääs nykyaikaa. Lehti ei sotke sormia, voi lukea missä vaan, on aina mukana!

Mutta kyllä kohteliaan kotikasvatuksen (kuten nykyinen seniorikansa) saanut herkkä ihminen on lujilla nykyisen tyrkky-/huijausviestinnän kanssa! Ei ole enää paikallaan myönnellä, eikä käyttää kyllä-sanaa missään. On opittava kovaksi, tylyksi ja panemaan hanttiin. Ei saa mennä mies- eikä naisseireenien houkutuksiin, paitsi mahdollisesti lavatanseissa, jotka nykyohjeitten mukaan tanssitaan hengityssuoja kasvoilla metrin etäisyydellä toisistaan.

Eli opetelkaamme tylyksi tyrkyttäjille ja sanomaan tarpeen tullen ei!




sunnuntai 23. elokuuta 2020

Luonto vetää överiksi

Nyt on maapallon luonnon tuotteiden johtajalla syntymässä tuotantoennätyksiä! Ainakin Itä-Savon metsissä ja pihoissa. Tavaraa tulee ja enemmän kuin konsanaan vuosiin. Ei riitä peruskodeissa eikä mökeillä kylmäsäilytystilat tuotteiden tallentamiseen. 

Tämä runsauden pula alkoi ensin mansikoilla joitakin viikkoja sitten. Mansikkasadon osalta saa aina pelätä sadetta tai kuivuutta. Nyt oli sään säädöt kohdallaan ja mansikkamaat punaisenaan herkkumarjoja. Minäkin konttasin kipeillä polvilla parilla mansikkamaalla ja laatikot täyttyivät alta aikayksikön. Parin hengen saalis yhdeltä parin tunnin konttaamiselta oli kevyesti tai oikeammin raskaasti reilut 35 kiloa marjoja. 


Seuraavaksi kerkisin käydä läheisellä suolämpäreellä ja poimin sieltä hetkessä runsaat puoli litraa lakkoja eli hilloja eli suomuuraimia. Enempää sieltä ei olisi löytynytkään. Aiempien vuosien sato oli kymmenkertaistunut yllättäen. Tuonkin puolikaslitrasen jälkeen pakastimeen jäi vielä tilaa muillekin marjoille. 

Mansikoista ja lakoista, kun selvittiin, alkoi mahdoton mustikoiden kahmuaminen. Tällä kertaa ei joutunut mökin lähellä kilpailemaan ulkomaisten rohmupoimijoiden kanssa marjoista. Suomenmaa on suljettu ja kerrankin, kun olisi ollut poimittavaa, ei ollut poimijoita. Mutta ei tarvinnut meikävanhuksenkaan etsiä kaukaa noita sinisiä marjoja. Lähimmät löytyivät parin metrin päästä mökin nurkalta. Ja viidenkymmenen metrin säteeltä olisi saanut helposti vähintään 5 pakastearkullista.

No entä sitten vadelmat eli vatut eli vaapukat? Tieto kiiri meillekin reilun parinkymmenen kilometrin päässä olevasta hehtaarien kokoisesta hakkuuaukiosta, joka sijaitsi isolla mäellä. Uutinen kertoi sen rinteiden olevan punaisenaan vattuja. Autolla pääsi päätieltä 50 metrin päähän mäen päälle ja suoraan poimimaan melkein auton ovelta. Kolmella reissulla sieltä irtosi alle viidenkymmenen metrin etäisyydeltä auton luota useampi ämpärillinen vattuja, ja samalla jokaisella kerralla satoja naarmuja käsivarteen puskien piikeistä. Ja mikä parasta, madot eivät olleet jaksaneet kavuta mäkeä ylös marjoihin saakka.

Nyt sitten odotellaan ensin omenoiden kypsymistä mökkipihan ainoassa omenapuussa. Vuosiin ei ole sieltä ilmestynytkään kuin muutamia madonsyömiä yksilöitä. Onkin kulunut lähes 10 vuotta, kun viimeksi saatiin maistella oman puun omenoita. Kesti tuon ajan, että puu toipui nälkäisen jäniksen syömän rungon kärsimistä vaurioista. Nyt on luvassa parin viikon sisällä lopultakin omenahillon keittämistä.


Seuraavat marjatkin ovat kohta kypsymässä, eli puolukoita tässä odotellaan ämpärit nojatuolin vieressä.  Ainoa murhe on se, että mökkimme lähistöllä ei ole kunnollista puolukkamaastoa. Puolukka vaatii hieman pidemmälle autoilemista ja tiukkaa etsimistä. Onneksi on menneiltä vuosilta hieman tietoa sopivista marjapaikoista. Eiköhän nuokin talven marjapuurotarpeet saada talteen. Marjanpoimurit odottavatkin jo auton peräkontissa. 

Vielä kun malttaa odottaa reilun kuukauden, on vuorossa karpalot. Niitä löytyy reilun sadan metrin päästä suolämpäreeltä sen, kun vaan jaksaa poimia. Joka vuosi on ollut kauden aloitusvaiheessa mahdoton kisa suolle ehtimisessä monien perinteisten suokävijöiden kanssa, mutta aina marjoja on kaikille riittänyt, vaikka itse olen joskus myöhästynytkin alkujaolta.

Tässä välissä puolukoita odotellessa on ollut aikaa samota lähimetsissä sienten perässä. Ja niitähän on riittänyt reippaasti. Muita emme ole poimineet, kuin kanttarelleja. Niitä on nyt jo pakkasessa enemmän kuin edellisten 20 vuoden saalis on ollut yhteensä. Enää ei edes viitsi lähteä lisää hakemaan.


Alkukesän kalansaaliit hiipuivat pian helteiden saavuttua kesäkuussa. Kalat pakenivat matalilta rannoilta, ja luontainen laiskuuteni esti soutamasta ikivanhaa, risaista katiskaa syvemmille vesille. Pakkaseen säilötyt haukifileet alkavat vähitellen loppua ja joudumme kohta turvautumaan ostokalaan. Eiliset 6 särkeäkin olivat tänään kadonneet katiskasta. Enpä minäkään olisi viihtynyt niin huonokuntoisessa häkissä. 

Kerrankin on ja olisi luonnonantimia suunnattomasti tarjolla, mutta sato jää metsiin, kun viime vuosien ulkomaiset poimijat puuttuvat sattuneesta syystä. Kotimaiset poimijat ovat poikkeuksetta jo iäkkäämpää porukkaa ja nuoret loistavat poissaolollaan. Olisikohan luonnon pitänyt hillitä itseään ja jättää suursadot vielä tuleville vuosille. Olisi saatu kasvatettua uusi poimijasukupolvi ja ulkomaiset kerääjät ehtisivät palata maisemiin!

sunnuntai 9. elokuuta 2020

Miksi me ollaan mörrimöykkyjä?

Vaikka me suomalaiset olemme melkoisen hyviä vaikka missä, niin miksi me ollaan niin totisia? Hymyn repäiseminen huulille vaatii toiselta pyynnön tai jonkun uskomattoman hauskan jutun. Ja silloinkin tulee mietittyä, miksihän minä en ole tuota juttua itse aiemmin kuullut.

 Musiikkina meillä kuunnellaan pelkkiä mollilauluja ja surumielisiä ralleja. Niitä kuunnellessa silmät vuotavat nestettä ja pahimmillaan surkeutta voidellaan voimanesteillä. Ja sitten aamulla on vieläkin surkeampi olo ja kierre sen kun jatkuu.

Tuskin arvaatte, mikä minut kirvoitti kirjoittamaan tuommoisia? No ruotsalaiset tietenkin! Tämän ajan terveydenhoidon tilanne ei tietenkään mairittele ruotsalaisia, mutta musiikkia he ovat aina osannet kyllä tehdä. Olen aikoinaan asunut muutamia vuosia Ruotsissa ja silloin ihastuin heidän iloiseen sävyyn musiikissa ja muutenkin.  

Olen seurannut Allsång på Skansen ohjelmaa ja nauttien kuunnellut esiintyjien iloista otetta esiintymisessään. Ja siihenhän on tietenkin vaikuttanut hienot, iloiset biisit. Heillä lienee myös musiikissa avoimet ovet maailmalle, erityisesti länteen. Meidän ovet ovat pääosin aina kiinni tai sitten meille on sijansa löytänyt slaavilainen surumielisyys sekä musiikkiin että luonteeseen.

Allsång på Skansen on laulettu ensimmäisen kerran vuonna 1979 ja sitä on tuotettu säännöllisesti joka kesä vuodesta 1990 lähtien.

Ruotsissa on voimissaan vahva yhteislauluperinne. Muistan nuoruudestani, että Suomessakin hommaa yritettiin viritellä Helsingissä Soutustadionilla, mutta mihin lienee sekin kuihtunut. Karaoke lienee kevyt versio tavallisen ihmisen mahdollisuudesta julkiseen esiintymiseen ja tunnettujen biisien omaan tulkitsemiseen. 

Eiköhän innostuta hymyilemään ja kuuntelemaan iloista musiikkia! Yle Areenasta voi katsella ja kuunnella sekä jopa osallistua mukaan laulamaan Allsång på Skansen-taltiointeja.

Ei vaan onnistu iltaruskon kuvaaminen kännykällä, vaikka olisi miten iloinen mieli!


torstai 16. heinäkuuta 2020

Milloinkahan sitä ehtisi olemaan tyytyväinen?

Kyllä on vaan ihmisen mieli omituinen! On se hienoa asua kaupungissa, on se hienoa asua maalla, on se hienoa mökkeillä, on se hienoa matkustella ja on se hienoa vaikka mitä. Mutta juuri se, mitä satut sillä hetkellä tekemään tai missä olemaan, ei meinaa tyydyttää mitenkään.

Tuohon edelliseen lauseeseen liittyen on keksitty sananlaskukin: "Ruoho on aina vihreämpää aidan takana!" ja toinen "Oma maa mustikka, muu maa mansikka!".

Kyllä kului jälleen kerran talvi ja kevät haikaillessa pääsystä mökille kesänviettoon. Olihan siinä kevään kuluessa monia muunkinlaisia ongelmia, jotka puoltivat takametsään lähtemistä. Mutta tuo sama ajatus toistuu muutenkin keväästä toiseen.

No sitten, kun olet mökillä, niin ajatuksissa pyörii houkuttelevina kaupungin hulina ja hälinä. Mielessä kummittelee ajatus ja toive syksyn nopeasta saapumisesta, että pääsisi kaupunkiin kotiin istumaan sohvalle ja katsomaan telkkaria.

Mökillä on ne perinteiset puuhat: puiden pilkkominen, pihanlaitto, haravointi, rannan perkaaminen, katiskan uittaminen, marjastaminen, sienestäminen ja moni muu, yleensä järjestykseen ja siivoamiseen liittyvä puuha. Kaukaa talvisään yli katsoen ne kaikki tuntuvat houkuttelevilta, mutta läheltä katsoen pelkästään rasitteilta. Joka paikkaa särkee ja kolottaa. Särkypillereitä menee merkittävästi enemmän kuin kaupungissa puuhaillessa monipuolisesti.

Kaupungissa taas on paljonkin puuhia: telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, kävely, polkupyöräily, telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, ikkunasta katseleminen. Jos joskus haluaa oikein riehaantua, käydään Hesburgerilla syömässä lounasta hyödyntäen Hesen kännykkäsovellukseen ilmestyviä tarjouksia.

Matkustaminenhan se olisi parhaita elämään iloa antavia ja lompakkoa laihduttavia puuhia, mutta kun maailman kirjat menivät sekaisin ja nekin puuhat tulivat vaaralliseksi. Ei kestä hengittää ulos eikä sisäänpäin, ei kestä kosketelle eikä antaa koskea. Kyllä ennen oli sekin helpompaa, kun ei tarvinnut vältellä muuta kuin roistoja ja yleistä huijatuksi tulemista, eikä hoiperrella kaupungilla iltamyöhällä pikku- eikä isommassa tinassa. Vielä olisi niin monta paikkaa näkemättä, ennenkuin jalka olla tökätä nykyistäkin enemmän. Olisi vähintään kymmenen ja sata maata käymättä sekä tuhat ja yksi kaupunkia katsomatta. Olen alkanut jo hieman epäillä, että taitavat jäädäkin katsomatta. Mutta aika monta olen kyllä jo ehtinyt! Ehkä niihin on tyytyminen!

Nyt on sitten kohta viikonloppu edessä ja telkkarin säänkertojat lupailevat hellelukemia mökin pihalle. No en tykkää, sillä ei ole semmoinen terveellistä vanhukselle. Tasainen +17 - +20 C on meikäihmisen keliä. Jo noissakin lämpötiloissa intoutuvat paarmat ja monen sortin ötökät tunkeutumaan hellyydellä ja hartaudella vaalimani vartaloni kimppuun. Yksi pistää, toinen puree palan vaikka paidan läpi ja kolmas vaan pörrää korvan juuressa pään ympärillä, kaikki vieläpä kavereineen. Eihän semmoisessa ole mitään laitaa! Silkkaa ahdistelua ja ihmisen kiusaamista, jonka pitäisi olla rangaistava teko! Yritänkin välillä rangaista, mutta kun ei käsi ehdi! Ovat rutjakkeet niin nopeita ja kokeneita väistelijöitä.

Kyllä tekisi taas mieli kaupunkiin ja sitten maalle ja sitten matkoille! Ei ole hyvä mikään!

Kerronko vielä, taidanpa kertoa! Sitten se omenapuu mökillä. Jo vain oli niin kaunis tuhansien kukkineen. Pari päivää kestivät kukat ja sitten tippuivat maahan. Sitten tuli kukkien tilalle omenan alkuja, mutta pysyivätkö? No ei! Satoja on tippunut pikkurillinpään kokoisina maahan. Jäljelle jääneet sinnittelevät kuivuuden kourissa ja tänäkin vuonna käy niin, että puuhun jää viisi omenaa, jotka ovat madon tai jonkun muun ötökän pilaamia. En tykkää tuommoisestakaan, vaikka omena ei olekaan vatsalleni parasta ravintoa, mutta haluaisin edes kokeilla.

Aurinkoa kesäänne ja tyytyväisyyteenne olinpaikan suhteen!

Hän kokeili terassin lasituksen kestävyyttä

Ja kuka syö portaan pielestä mansikat?

Kevyehköä kesäpuuhaa

tiistai 14. heinäkuuta 2020

Harmonikka tuo taivaallinen soitin

Kyllä on suomalaisia siunattu hienolla instrumentilla ja sille sävelletyllä musiikilla. Kuuntelin ja katselin telkkarista jälleen kerran korvat höröllä, hikeä silmissä Ikaalisissa järjestetyn vuoden 2019 Hopeisen ja Kultaisen Harmonikan kilpailuja uusintana. On siellä vaan semmoiset suomalaisuuden soinnut, että! Toki soitetaanhan tuota instrumenttia muuallakin maailmalla, mutta jotenkin se tuntuu niin enemmän suomalaiselta. Ikaalinen nostattaa tunteet pintaan joka vuosi tuossa kesä-heinäkuun vaihteessa.

Minuun iskostettiin harmonikan sointi jo vauvavuosina, isäni soittaessa tuotakin instrumenttia. Sain myös alle 10-vuotiaana oman pienen haitarin (käytän yleensä mieluimmin tuota nimitystä). Kerkisin käydä jopa muutaman kuukauden soittotunneillakin kylällämme asuvan taitajan luona, kunnes kotitalomme paloi talvipakkasella. Sinne meni savuna taivaalle koko omaisuutemme, isäni ja minun haitarit mukaan lukien. Siihen sitten hiipui oma soittajan urani. Tosin kahden käden toisistaan riippumaton toiminta oli minulle jo alkuunsa liian vaikeaa. Eli taisin itse, saati mahdolliset soitantani kuulijat, säästyä melkoiselta pettymykseltä soittoni loputtua ennen alkuaan!

Haitarin rakennehan on perin vekkuli. Ensinnäkin soittimia on periaatteeltaan kahta lajia: kosketin- ja näppäinhaitarit. Eli perussävel soitetaan diskanttipuolella joko pianomaisilla painikkeilla tai näppäimillä, samalla säestetään laitteen toisella puolella olevalla bassonäppäimistöllä, joita ei edes näe soittaessaan. Samalla haitaria vedetään, jotta ääni saadaan syntymään keskellä olevalla palkeella. Eli yhtä aikaa pitää soitinta vedellä, soittaa säveltä ja säestää bassolla. Hommassa toteutuu moninkertaisesti vertauskuvallinen kävely ja purukumin pureminen yhtäaikaa.

Vili Vesterinen, Esa Pakarinen, Veikko Ahvenainen, Lasse Pihlajamaa ja lukuisa joukko muita taitajia ovat esittäneet monipuolisesti haitarimusiikkia. Suomessa on suunnaton joukko ammattilaisia. Ainoa harmi on se, että haitarin soittoa ei enää juurikaan kuule missään. Viime vuosien tanssimuusikoista ehkä tunnetuin mainitun lajin taitajia on ollut Yölintu-yhtye, jonka musiikkiin haitari on olleellisesti kuulunut. Harmi vaan, että yhtyeen taival on ollut sananmukaisesti hyvin horjuva viime vuosina. Jäljellä taitaa olla enää Souvarit, joka käyttää haitaria yhtenä instrumenttinaan orkesterissa.

Venäjän ja Italian suunnalla, joilla molemmilla mailla on ehkä merkittävin osuus soittimen noin 200 vuotisessa historiassa, on musiikin lajityyppi enemmän klassisessa tulkinnassa. Itse olen liki pelkästään "kevyen" musiikin ystävä ja arvostan kotimaisen ohella mm. raskalaisen haitarimusiikin tyyliä. Ja luoja varjele, jos pääsee kuulemaan jazzahtavaa haitarimusiikkia! Siinä se vasta taivaani repeää! Mutta makuja on monia, kuten tikkukarkeissa ja jäätelöissä.

Savonlinnassa mökkeilevänä arvostan savonlinnalaisia taitoja harmonikkamusiikin saralla. Kultaisen Harmonikan Ikaalisissa voitti vuonna 2010 Viivi Maria Saarenkylä ja Hopeisen Harmonikan (kilpailu on alle 10-vuotiaille soittajille) voitti vuonna 2019 Anni Saksman. Molemmat savonlinnalaisia osaajia. Osaatte ehkä kuvitella, millaisia tunteita herättää, kun jopa alle kouluikäinen soittaja vetelee haitarillaan suomalaista musiikkia, sormien lentäessä näppäimillä. Silloin ei voida puhua kymmenien vuosien harjoittelusta. Uskomattomia lapsia ja nuoria tuolla kilpailuissa!

Kyllä olisi aiheesta paljonkin kirjoitettavaa, mutta tuntuu kuin kulunut alkuvuosi olisi vienyt kynästäni parhaan terän vai olisiko se tämä ajan kuluminen? Päivien, viikkojen ja kuukausien kulumista ei enää edes huomaa, mutta vuodet naksahtelee aina vaan kiihtyvällä vauhdilla. Eikä sitä tunnu hidastavan edes haitarimusiikki! Oikeastaan en tykkää! Siis vuosien naksumisesta, haitareista tykkään!

Nauttikaa tekin kesästä! Minäkin yritän sen, mitä puiden pilkkomiselta ehdin ja jaksan.