tiistai 30. elokuuta 2016

Novelli osa 1 - Kukitettu nuohooja



Nuohooja Matias Nilsson oli monessa talossa kaivattu mies. Ammatissaan hänen pätevyyttään ei kukaan kyseenalaistanut eikä moittinut. Tai moittinut ja moittinut! Nälvimistä ei ehkä voi sanoa moittimiseksi. Sillä häntä kyllä nälvittiin ja sen teki pääasiassa ja lähes yksinomaan palopäällikkö Pentti Lotvonen. Nälviminen oli tarkoitettu enemmänkin yhteiseen harrastukseen innostavaksi, koska tuo harrastus toi merkittävää, ellei suorastaan himottavaa etua palopäällikkö Lotvosen elämään. 
Miehillä oli näet tapana pelata korttia viikonloppuisin paloasemalla päällikön huoneessa. Huolimatta palavasta innostuksestaan Matias Nilsson ei ollut kummoinen korttimies. Hän hävisi usein. Tai oikeastaan melkein aina. Kun oli nokituksen aika ja Nilssonilla oli mielestään hyvät kortit, saattoi palopäällikkö huoletta panna lisää nokkiin tai katsoa pelin. Oli nimittäin aivan varma, että palopäällikkö Lotvosen kortit hakkasivat Nilssonin läpyskät aina. Ja niinhän se olikin! Vaikka miehet eivät pelanneet suurilla panoksilla, oli reilun kahdenkymmenen yhteisen pelivuoden aikana kilahtanut Lotvosen perheen talouskassaan melkoinen potti nuohooja Nilssonin piippuhommissa tienaamia rahoja.
Varat oli pääosin käytetty perheen ajoneuvokaluston ylläpitämiseen, sillä toki isäntähän perheessä varojen käyttöä hallitsee. Ainakin Lotvosen mielestä, jonka oli kiittäminen Nilssonia perheen nelisen vuotta vanhasta hopeanharmaasta Peugeotista. Malli oli 205. Palopäällikön mielessä oli pyörinyt jo jonkin aikaa ehdotus korottaa hieman panoksia esimerkiksi vähintään yleisen työehtosopimuksen korotustason verran. Sillä hänellä nimittäin teki mieli Peugeot 305:n farmarimallia. Nuohoustaksojen nousua ei voinut ehdottaa perusteeksi, sillä ne eivät olleet nousseet lähes seitsemään vuoteen. Onneksi SAK piti huolen siitä, että palkat nousivat ja sitä myöten yritysten kurjuus lisääntyi. Mutta sehän ei ollut työmiehen ongelma.
No Matias Nilssonin ammatinharjoittamisestahan tässä piti kertoman. Nilsson oli nuorena miehenä pikkuhommista säästämillään varoilla hankkinut polkupyörän, Mercuri merkiltään. Pyörällä alkoi olla ikää jo runsaat 25 vuotta. Lukuun ottamatta lukuisia uusia kumeja, siis tällä tarkoitetaan polkupyörän kumeja, ja muutamia ketjuja oli pyörä palvellut miestä moitteettomasti. Mercurin selässä oli kuljettu jopa lähikuntiin saakka tuuraamaan työstään estyneitä virkaveljiä. Ja muutamana Nilssonin hurjana nuoruusvuotena oli Mercurin tangolle saanut laskea pyöreän peräpeilinsä monen neidon kaunismuotoiset lihaksetkin.
Käytännössä tuon ilon oli saanut oikeastaan jokainen neitonen, jota kuka tahansa kylän miehistä suinkin vain saattoi himota. Silloin jos neitonen ei ollut enää niin nuori ja notkea, että tangolle nousu olisi helposti onnistunut tai olisi ollut muuten luontevaa, oli matkaa tehty pyörää talutellen. Jos pyörä olisi ollut elävä ja ajatteleva olento, olisi se saattanut kiihottua noista kokemuksistaan ja ilmaista kateutensa omistajan pyöränsä vierellä tien pientareella tai monesti myös läheisessä ladossa kokemiin nautinnon hetkiin. Mercuri olisi voinut osoittaa kateutensa esimerkiksi tyhjentämällä kuminsa, mutta siitä seurannut pumppaaminen olisi saattanut vaan palauttaa mieleen kateuden aiheen ikävällä tavalla.
jatkuu ... 
 

tiistai 23. elokuuta 2016

Suomalaisten olympialaiset ja taas erotetaan kaikki!

No harmittaako? Ei tullut kultaa eikä kunniaa! Se on nyt Suomen urheilufanien maailma taas aivan köntsöllään. Ei ole kivaa enää kenelläkään! Miten tästä toivutaan? Onko meillä enää minkäänlaista tulevaisuutta urheilun saralla?

Mutta ei hätää! Onhan meillä perinteiset konstit. Haukutaan ja erotetaan kaikki urheilujohtajat, hallituksen määrärahoista vastaavat, valmentajat ja urheilijat. Kasvatetaan uusi urheilijapolvi, joka voittaa kaikki ja kaiken. Jos prosessia halutaan nopeuttaa muutamalla kymmenellä vuodella, annetaan valmennusmäärärahat kemian laboratorioille. Kyllä sieltä varmaan löytyy lääke suorituskyvyn parantamiseen. Mihin kaikkeen riemuun ja kunniaan se voisikaan johtaa?

Ehkäpä näihin? Suomalaiset purjelautailijat voittaisivat kilpakumppaninsa ilman purjeita makaamalla mahallaan laudalla ja meloen käsillään, seipäät voisi jättää pois ja korkeushyppääjät siirtyisivät kierähtämään suoraan seiväshyppytelineille, pikajuoksijat olisivat jo maalissa ennenkuin Usain Boltilla irtoaisi ponnistusjalka telineestä, ampujamme ampuisivat kiekot rikki jo suoraan laatikoihin, kolmiloikkaajamme hyppäisivät yhdellä hypyllä kolmiloikkapaikalla saman kuin muut, heittäjille pitäisi avata stadionin takaseinä ja portit, etteivät välineet tömähtäisi suoraan kaarteen katsomoon, golffareitten määrärahoihin pitäisi lisätä varat joka reiän hole in one-shampanjoihin, taekwondon, painin ja nyrkkeilyn osallistujia ei voisi päästää kisoihin ollenkaan kun muut kilpailijat vammautuisivat otteluissa liian pahoin jne.

Pitäisiköhän meidän lähettää sittenkin Tokioon Elmo? Hänhän pärjää kaikille. Enkä tarkoita tällä kertaa Elmo Keskitaloa vaan sitä oikeaa Elmoa, josta kirjoitettiin paljon juttuja muutama kymmenen vuotta sitten.

Mutta surkaamme nyt koska se kuuluu suomalaiseen luonteeseemme! Mutta samalla on syytä muistaa, että valitettavasti maailmalla osaavat muutkin. Viilataan vähän urheiluamme ja jatketaan valmistautumista Tokion olympialaisiin. Ei vastuullisten erottamiset ratkaise onnistumista, eikä taida olla sallittuja nuo kemialliset ratkaisutkaan. Suomen on syytä edelleen pitää urheilu puhtaana sekä luottaa lihasvoimaan ja tarkkaan silmään.

Ja kaikesta huolimatta kyllä meidän joukkueemme pärjäsi maailman parhaitten joukossa kohtalaisen hyvin vaikka metallia ei yhtä enempää Suomeen saatukaan.

Kiitos pronssisesta Mira Potkoselle!




perjantai 19. elokuuta 2016

Luonto on omapäinen!

Saa sitä yrittää, mutta onnistuminen ei sitten sujukaan ajatellulla tavalla! Yritin luonnontuotteiden himossani saada muutamia kasveja sikiämään mökkimme pihapiirissa. Tosin laiskuudellanikin oli osansa tuossa hommassa. Olisihan se ollut hienoa poimia ja kerätä luonnon parhaita antimia mökin portaalla istuen ja vain hieman käsivartta ojentaen. Mutta ei, se ei kerta kaikkiaan sopinut luontoäidin pirtaan!

No kerronpa lisää! Ensimmäinen juttu oli metsämansikat noin kahdeksan vuotta sitten. Pohjoisessa syntyneenä en ollut noihin herkkuihin luonnossa törmännyt. Kun sitten törmäsin niihin lähibussipysäkin luona mökkeilyn aloitettuani, hain juoksujalkaa lapion mökiltä. Siirsin niitä melkoisen eli kottikärryllisen mökkisaunan viereen, mielestäni otolliseen paikkaan. Ja sitten alkoi sadon odottaminen. Meni pari vuotta ja viimeisetkin varret olivat kuolleet ja maa möllötti paljaana odotellen tulevien vuosien sammalkasvustoa. Satoa ei tullut marjan marjaa!

Toinen turhautus olivat sienet reilut viisi vuotta sitten! Muistelin biologian tunneilta, että sienet lisääntyvät itiöistä. Niinpä sienireissujen jälkeen, siivottuani saaliini, sirottelin roskat ja joskus oikeita sieniäkin porraspieleen kasvamaan satoa mökin äärelle. Mutta mitä sitä turhaa! Ei tullut sieniä porraspieleen. Tai tulihan niitä! Tuli kaiken maailman myrkkysieniä ja tuntemattomia, joihin iski lähiseudun ötökät innolla. Oli reikiä yllä ja päällä, enkä löytänyt neljästä omistamastani sienikirjasta yhtään nimeä niille. Veikkaan, että ne olivat saaneet vähintään seitsemän ristinmerkkiä kirjaan ja poistettu sieltä hyödyttöminä! Tuo määrä ristimerkkejä tarkoittanee, että jos satut edes katsomaan niitä, henki menee tai ainakin ihoa kutiaa tuskaisasti seuraavat seitsemän vuotta.

No entäpäs marjat! Aina siivotessani metsästä noutamani mustikat, heittää hurautin roskat ja ötököitten syömät mustikat mökin nurkalle. Mitä siihen sitten kasvoi? No tavallista puolukkaa tietenkin ja sianpuolukkaa. Onneksi mustikkaa riitti monta vuotta mökkitontilla muutennkin aivan hyvin. Paitsi tänä kesänä, kun mustikka antoikin etsiä itseään oikein suurennuslasin kanssa. Ei tullut runsautta mustan marjan suhteen! Ampiaiset kerkisivät syödä nekin vähät mustikat.

No entäs järven antimet sitten! Katiskaan pukkasi alvariinsa ahvenensinttejä. Olivat poloiset niin uimakautensa alkutaipaleella, että päästin heidät takaisin järveen kasvamaan isoiksi katiska-ahveniksi. Arvatkaa, olenko nähnyt sen jälkeen aikuisia ahvenia muualla kuin Prisman kalatiskissä? No en todellakaan ole! Levittivät varmaan sanaa vedenalaisessa maailmassa, että välttäkää tuota rantaa! Siellä on kaksinieluinen norpan kestävä katiska! Sinne ei sovi uiskennella!

Vuodet kuluivat ja päästiin tähän kesään! Kesään 2016.

Alkukesä menikin saunaa ja mökkiä maalatessa. Aika meni 24/7 siinä puuhassa. Niin eiköhän metsämansikat vallanneet kukkapenkit ja istutusalueet! Ja marjaa pukkasi niin, että silmissä punersi. Mutta punersi muutenkin kun aamuyöstä iltayöhön kiipeilin tikkailla ampiaisia väistellen ja seiniä sutien. Ei ehtinyt, pystynyt tai jaksanut edes kontata hetkeksi metsämansikoille! En jaksanut! Olisin tykännyt!

No sitten keskikesällä pistäysin isolla kirkolla eli Helsingissä. Sillä aikaa oli saunan seinän vierustan vallanneet kantarellit. Palattuani mökille en meinannut selvitä järkytyksestä ennenkuin sain paistinpannun tulelle ja sipulit silputtua.  Kastike ja muhennos olivat perin makoisia! Tykkäsin kyllä!

No entäs ahvenet! Tänä aamuna oli taas pikkuahvenia katiskassa parisenkymmentä. Ovat näemmä tiedottaneet Kaislikon Uutisissa, että ranta on vaaraton ja sieltä pääsee kyllä vapaaksi. Noilta osin olen edelleen Prisman varassa. Tai sitten haen torilta muikkuja ja savustan ne!

Tänään pistäysin metsässä etsimässä jälkisadon mustikoita ja löysin kantarellin prototyypin. Se ei olekaan niin kuin metrin mitta Pariisissa, vaan se olikin meidän mökin lähellä metsässä. Söin sen sipulin ja voin kera ja hyvää oli! Saa luontoäiti nyt jatkossa säveltää kanttarellit oman mielensä mukaan! Annoin takaisin kun ei ajoissa hyväksynyt yrityksiäni istutushommissa. Osaan sitä minäkin näpäyttää!

Kanttarellin prototyyppi
Niitä alkoi pukata saunan viereen!
Tässä on murto-osa uutta mansikkamaatamme
Ja tässä hänen satoaan

Sakke aidan alla ötököitä etsimässä.








lauantai 6. elokuuta 2016

Olympian valvomista tiedossa!

Nyt se sitten taas polkaistiin käyntiin! Ai mikäkö? No olympialaiset tietenkin! Niiltä ei saa sen siunaaman rauhaa tulevien parin viikon aikana. Kaikki tietokanavat tunkee aisteihimme milloin riemua, milloin surua.

Parhaani tein, mutta se ei tällä kertaa riittänyt! Osallistumisesta seuraaviin kisoihin en osaa vielä sanoa mitään! En tiedä mikä meni vikaan! Tämä oli itsellekin kova pettymys! Taidan lopettaa urheilemisen tähän!  Näitä lauseita toistellaan lähiaikoina perin usein.

Meidän täällä kotona viestintää seuratessa ja kiihkoillessa on vaan syytä muistaa, että omat urheilijamme ovat maailman kovimpien kanssa kisailemassa eli he itsekin lukeutuvat maailman kovimpiin. Aina ei voi voittaa, mutta jo pääsy tuonne mukaan kisailemaan on kova juttu ja ennen kaikkea äärettömän kovan työn ja uhrausten takana.

Kyllä on Suomen urheilija olympialaisissa kunnioitettava henkilö! Hattua nostan heille jokaiselle!

Ei sinne pääsisikään meikäläisen tavalla! Siis jos käy joka kahdeksas vuosi pari kertaa lenkillä tai kuntosalilla. Ja sitten väliajat valmistautuu ainoastaan henkisesti kropan kunnossa pitämiseen. Ei kehity taidot sillä tavalla. Ei riitä kantti, eikä pitkäjännitteisyys. Ja epäonnistuu myös tankkaaminen, limsan ja lenkkimakkaran voimin! Sekään ei toimi!

Mutta olisivat kyllä saaneet järjestää nuo kisat ihmisten aikaan! Ei jaksa enää ikävanhus, vaikka aikaakin olisi, kytätä yötä myöten tuota puuhaa. Kyllä pitää urheilu järjestää järkiaikoihin! Jos eivät muuten pysty, niin sitten pitää urheilla sikäläisesti yöllä ja meikäläisesti päivällä. Se on auringonvalossa kivampi katsoa urheilua. Ei aja formula-kuskikaan pitkin yösydäntä ainakaan meidän televisiossa. Rallimiehet on eri juttu kun ne on tottuneet siihen!

Pitäisi viedä kävely-Sari Essayahin viedä sinne olympian komitealle tämmöiset terveiset! Ehtivät vielä korjata aikoja Riossakin kun on vasta eka kisapäivä menossa ja Tokiossa ensi kerralla oltaisiin jo sitten Suomen ajassa heti alkuunsa.

Ja avajaisetkin saisivat pitää lyhyempinä! Ei ikäihminen pysty kahvia keittämään missään välissä kun pitää koko ajan tuijottaa hienoja suhina- ja sähinäjuttuja! Saati käydä nenää puuteroimassa! Jos lähtee television äärestä asioille, menee heti joku hieno juttu ohi! Sitten harmittaa!

Ei se ole urheilu helppoa urheilijalle saati ikäkatsojalle! Mutta menestystä toivotan kaikille Riossa kisaaville suomalaisille naisille ja miehille! Ja kyllähän meille tuleekin mitaleita vaikka mistä lajista! Uskokaa vaan!

Nyt kaikilla peukut pystyyn ja kannustushuutoja suorituksille taloyhtiön hiljaisuussääntöjä noudattaen! Mitalisuoritusten kohdalla saa poiketa talon määräyksistä!

Olympiatulen loimotusta
 


Avajaisten säkenöintiä stadionin ulkopuolella ja sisällä


torstai 4. elokuuta 2016

Pukkasi aavistuksen kulttuurinnälkää!

Se on hankala otus tuo kulttuurinnälkä! Minuun se iskee kohtalaisen harvoin. Mutta silloin kun se iskee, se maistuu yllättävän hyvältä. Sitä tuolloin tuntee jopa itsensä aivan kulttuuripersoonaksi!

Pistäydyin tässä vähän kesäloman kunniaksi tutustumassa taiteeseen. En yleensä varsinaisesti hötkyile taiteen perään ja en kyllä hötkyillyt nytkään. Edellisen kerran olin tuon asian tiimoilta liikkeellä vajaat parikymmentä vuotta sitten. Silloin tutustuin Punkaharjun Retretissä Albert Edelfeltin näyttelyyn. Ja pidin teoksista kovin! Se, että joku maalilla saa aikaiseksi valokuvaa paremman taulun, on nykyilmaisun mukaisesti aivan huikea suoritus! Kyllä piti katsella tuolloin huokaillen ja silmät ymmyrjäisinä niitä pensselinjälkiä!

Nyt sitten iski kiireen kotikylällä ennenkuin purkavat Kiasman pois Helsingistä. Ei ne sitä ole onneksi harkinneet. Kunhan vähän väritin! Yleensä ehdin käymään tuommoisiin merkittäviin paikkoihin juuri purkamisen kynnyksellä. Retrettikin lopetti toimintansa muutamia vuosia sitten. Vaikka en kyllä usko, että ne lopetti sitä minun käyntini takia.

Nyt minulta ei mennyt kuin 18 vuotta ehtiä lähes päivittäisen reittini varrella olevaan rakennukseen,
nykytaiteen museoon Kiasmaan. Olipa Amerikan arkkitehti Steven Holl antanutkin 90-luvulla kynänsä piirrellä melkoisia mutkia talon sisätiloihinkin! Oli siellä salia ja käytävää ripustella jos vaikka mitä.

Tällä hetkellä oli näyteltävänä taas monen sortin teosta Kiasman neljässä näyttelykerroksessa. Ja kahviossa hyvää pullaa ja limonaadia! Ja olisi sieltä saanut salaattiateriankin. Aloitin ylimmästä kerroksesta eli 5. kerroksesta tutkimalla brasilialaisen Ernesto Neton huni kuin-yhteisön inspiroimia teoksia. Ja olihan ne! Voi tokkiisa!

Savonlinnan Taidelukion kasvatti Jani Ruscican taidetta oli esillä 4. kerroksessa. Hänen teemanaan oli "conversation in pieces". Löytyi toteemia ja muutakin. Nuoren taiteilijan luomistapa on jalostunut Suomen, Italian ja Lontoon taidemaailmoissa. Ja sama voi tokkiisa hänen töittensä äärellä!

Sitten on pakko kuvailla tarkemmin 3. kerroksen kokoelmanäyttelyn erästä näyttelytilaa. Siellä oli haisua yllin kyllin. Rivissä oli kokonaista 29 haisupyttyä erilaisia hajuja ja tuoksuja. Niissä meinasi osin mennä nenäkarvat kikkaralle ja osin suoristua tyystin. Oli hyvää haisua ja oli sitä toisen laidan haisua, mutta mielenkiintoista kerta kaikkiaan! Tuttuja ja vähemmän tuttuja tuoksuja. Käykää ihmeessä nuuskimassa! Niin, mutta pitäkää varanne kun imaisette ilmaa sieraimiinne!

Toisen kerroksen tiloissa esiteltiin korealaisen Choi Jeong Hwan taidetta. Siellä oli väriä tarjolla monessa muodossa ja kaikille silmille ja mieltymyksille. Kaikki oli muovijuttuja. Ja tykkäsin kovin tuosta värien sinfoniasta!

Voi olla, että lyhennän taiteeseen tutustumisfrekvenssiä tuosta parista kymmenestä vuodesta muutamalla vuodella! Saatan jopa lähteä kohta tutustumaan Ateneumiin! Ehkä! Katsotaan nyt kuitenkin vielä tuota lähtemistä!

Mutta käykää Tekin Kiasmassa! On ne jutut aika ihmeellisiä ja erilaisia, mutta haitanneeko tuo mitään! Niitä on kiva katsella ja vähän hunttailla. Ei ne silmiin koske ja saattaahan niistä oppiakin jotain! Ainakin haisujutuista!

Kuvissa hieman näköpaloja Kiasman saleista!

Haisua tarjolla
Kukkasia ilmalla ilmassa

Punottu sali pohdintoihin
Taidetta se on

Automaattinen risti-nolla
Väriä muoviesineissä








maanantai 1. elokuuta 2016

Se on kakkajuttu nyt!

Sen ei ihmisen kannata lukea tätä juttua, jos on hinkuisa luontoihminen tai on ulostepahoinvoivan herkkä! Aion nimittäin puhua otsikon aiheesta rumasti!

Se on pitkäkaulainen kakkakottarainen pesiytynyt meidänkin nurkille. Hän kavereineen kävellä tepastelee kaula pystyssä ja omistajan elkein kauniilla nurmikolla lähipuistikossa. Siinä ohessä nokkii kärsällään maasta muka jotain naposteltavaa. On vaan kottaraisella peräpäässään ongelmia kun tiputtelee sieltä pötköjään, jotka ovat pikkurillin kokoa, pitkin kaunista nurmikkoa ja kulkutieväylää. Olisi koko pitkäkaulajoukolla syytä käydä yleisessä ympäristönsuojelu-tapakasvatus-roskaamis-BajaMaja-koulutuksessa!

Se saattaapi pieni ihmisentaimi herkästi napata tuommoisen maassa lojuvan pötkön huulilleen ja puraista herkullisen hedelmäkarkin näköistä nappulaa. Se ei paljon puutu etteikö joudu äiti tai läsnäoleva aikuistaho hankkimaan lääkinnällistä apua taaperolleen. Se ei ole semmoinen nellatauti kiva, eikä etenkään vaahtosammutinta pienemmälle ihmistaimelle. Sitä on salmoa ja muutakin nellaa syytä muutenkin aina väistellä.

Ja sitten mitä tykkää kengänpohja noista pötköistä? Ei ole hyvä jos kotieteisen matolla on kohta iltakävelyn jälkeen enemmän pötköainetta kuin konsanaan puistomaassa. Tuleepi sanomista ja muutenkin turhaa puhdistustyötä! Ja saattaapi tauti hiipiä sitä kautten kotitalouteen!

Ei ole tuommoinen kakka kiva! Ei taaperolle, eikä seniorille, saati siltä väliltä olevalle puistossa kulkijalle! Kyllä pitää nyt yleisen luontosuojeluihmisen lopultakin ryhtyä suojelemaan itse ihmistä ja jättää tuommoiset tuhoeläimet vähemmälle, jos ei perin pois ohjattaviksi!

Kerätään nuo kakkakaulakottaraiset isoon verkkoon ja säkkiin ja köyrätään vaikka Pohjoisnavalle! Tahi minne vaan muualle meidän kirkonkylältä ja puistomailta. En kaipaa!

Paheksun syvästi tuota kakkatouhua!

Kakkakottaraiset tepastelevat ja sottaavat härskeinä valloittamallaan piknik-kentällä

Tautilähdenappulat työssään levittämässä nelloja nurtsilla

Ja siinä kakkapulut nokkivat muina kottaraisina herkkuja

Vaan varpunen se on siisti ja kiltti lintu ja pikkuisen siementen perään!