perjantai 30. elokuuta 2019

Lofooteilla osa 7, Svolvær, satama ja Hotel Anker Brygge

Kaunista oli taas tarjolla runsain mitoin! Hieno pikkukaupunki maisemineen. Kaupungissa ei ollut juuri korkeita rakennuksia torin laitaa lukuunottamatta. Muutamia 3-kerroksisia asuinrakennuksia oli, mutta ydinkeskustan kapeiden katujen varrella oli ainoastaan matalia puutaloja. Tietenkin minulla jäi kuvaamatta nuo varsinaiset kapeat kadut, mutta joitakin taloja ikuistin. Täytyy jälleen nostaa hattua kuljettajallemme Mikalle, joka pujotteli massiivisella bussillamme noissa kapeikoissa.

Kuten kuvista huomaatte, on kaupunki kohtuullisen pieni, sillä kirkko pilkistää lähes joka kuvassa.








Rantaa riitti joka puolella ja laitureita ja monenlaisia vesialuksia. Laitureita oli suurille laivoille, kalastusaluksille, huviveneille ja kaikille vedessä liikkuville välineille.






Laivan lapsi tai joku on riehunut rautasahan kanssa ja katkaissut tuon


Sataman laidalla olevassa talossa toimi monenlaisia elämysmatkoja järjestävä yritys. Heidän kulkuvälineitään oli laiturissa monenlaisia. Tarjolla näytti olevan mm- vuonoajelua ja valassafareita. Viimeisessä kuvassa eräs ryhmä lähdössä iltahämärissä liikkeelle katselemaan meren ihmeitä.

Olime siis majoittuneet Hotel Anker Bryggeen, joka oli erikoinen kokemus tavanomaisissa hotelleissa majoittuneelle. Bussilla ajettiin saareen, jossa hotelli sijaitsi, kapeaa siltaa pitkin. Saaressa oli kaksi hotellia ja iso ravintola laituriterasseineen. Hotellimme majoitustilat olivat kaksikerroksisia paritaloja laiturilankkujen päällä. Rakennukset kiersivät pitkin laiturin reunaa ja jokaisen talon luota pääsi katselemaan satamanäkymiä. Sisustus huoneistoissa oli värikäs ja varustus ominen keittiöineen varsin hyvä. Molemmissa kerroksissa oli tilat kahdelle hengelle ja kylpyhuone. Olohuone ja keittiö oli alakerrassa yhteinen.

Valkoisessa raeknnuksessa olivat vastaanotto ja ravintolatilat
Punaisen rakennuksen päädyssä oli meidän majapaikkamme


Hotellin ravintola oli myös viihtyisä ja aamupala erittäin runsas. Tuolla ei juuri päässyt laihtumaan, kuten ei koko reissullakaan.

Seuraavalla kerralla matkataan kohti Å:ta, joka on E10-tien päätepiste ja Lofoottien eteläkärjessä sijaitseva paikkakunta.

Eli matka jatkuu...

torstai 29. elokuuta 2019

Karkasivatko Helsingin katutyöt lapasesta?

Tovin mökkipaikkakunnalla viettäneenä, palasin kotikylälle Stadiin. Ja mitä ihmettä? Olin suorastaan häpnadilla lyöty (= silmät ymmyrjäisinä).

Olivatko päättäjät tulleet aivan (kauniisti ilmaisten) sekopäisiksi? Koko kaupunkin on täynnä katutöitä ja esteitä. Mitä katua tai kujaa yrititkin ajaa, oli siellä keltaisia ja punaisia ja vaikka minkä värisiä puomeja ja betoniporsaita estämässä ajamisen kokonaan tai kaventamassa katua. Esteiden taakse oli kaivettu eri pituisia, levyisiä ja syvyisiä monttuja.

Erityisesti huoletti se, että milloinhan nuo hommat on tehty, kun liki kaikilta työmailta puuttuivat työmiehet kokonaan. Onkohan nuo kaiveltu joskus keskikesällä yöhämärissä tai eihän keskikesällä ole hämärää? Olisikohan ajantaju pettänyt yövaloisuuden takia?

Olisivatkohan Vapaavuori ja Rinne (pääministerimme) tukkanuottasilla ja ensimmäinen päättänyt häiriköidä EU-kokoontumisia? Nykyinen pääministeri tosin saa joukkoineen kaikenlaista sotkua aikaan muutenkin, joten voi nuo olla jotain hänenkin tekosiaan? Molempien jututhan ovat menneet samoissa merkeissä kuin valtamerentakaisen päämiehenkin, peruuta kaikki edellisen valtaapitäneen hyvät  päätökset ja kehitä tilalle omat taloutta, elämää ja kehitystä sotkevat päätökset.

Ja jos tuo edellinen päätelmäni ei osu oikeaan, niin vihreän aatteen polkupyöräilijät sotkevat ainakin liikenteen. Esteisillä kaduilla saat ainakin autoilijana varautua koko ajan siihen, että jostain edestä, takaa, sivuilta tai mitä yllättävimmästä paikasta eteesi pöllähtää kuolemaa halveksiva pyöräilijä. Yksikään heistä ei näytä tajuavan, kuinka lähellä hengenlähtö on tuossa poukoilussa.

Tavallisen kadunkulkijan liikkuminen on nyt sitten estetty sekä EU-henkilöiden liikkumisen että katutöiden takia. Jos erehdyt omalla autolla liikkeelle, niin saat jomman kumman takia istua sitkeästi odottamassa etenemisvuoroasi. Ja kun pääset liikkeelle, pöllähtää eteesi pyöräilijä.

Helsingin keskustassa ovat lisäksi kaikki taloyhtiöt päättäneet aloittaa tänä kesänä putki-, julkisivu-, katto-, ym. remontin. Tuon seurauksena ovat jalkakäytävät suljettu, talot huputettu, jätelavat ja rakennustarvikekasat kaduilla. Esim. Punavuoressa eli Rööperissä joutuu ajamaan peilipeliä. Peilipeliä pelataan pysäköityjä autoja ja rakennustelineitä vastaan. Pelissä yritetään väistää oman ajoneuvon peilin osumista vastustajien em. pelivälineisiin. Tuossa lajeissa senioriautoilija useinmiten häviää.

Ei ole liikenne kuin ennen tai Euroopan itäpuolisten valtioiden valtavilla paraatibulevardeilla. Kyllä ei kohta sovi meidän hevoskauden kaupunkikujille edes rollaattorilla tai sähköpotkulaudalla.

Voisiko nyt komentaa jonkun täyttämään noita katumonttuja ja purkamaan kaduilta rakennustelineet? Ja lopetetaan nuo EU-kokoukset Stadissa. Viedään kokousväki häiriköimään liikennettä vaikka Ilomantsiin Patvinsuolle. Ottakoot repun selkäänsä ja taapertakoot muutaman kilometrin kokoustamaan nuotiolle reppu selässä! Kyllä siinä sitten EU-yhtenäisyys kehittyy uudella, positiivisella tavalla.

Tässä vielä rauhoittava nostalgiakuva

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Lofooteilla osa 6, Matkalla Svolværiin

Tie Lofoottien saarilla mutkitteli vuonoja väistellen. Välillä kuljettiin tunnelien läpi ja välillä saarten välisten siltojen yli. En hehkuta nyt maisemia, paitsi, että ne oli suorastaan huumaavia. Nyt, kun olimme saarilla, oli toisella puolella vuoria ja toisella puolella vuonoa.


Pysähdyimme pienelle kalliolle rakennetulle näköalapaikalle, jonne noustiin lankkukäytäviä. Sieltä avautuivat mahtavat näkymät ympäristöön.

Valitettavasti autosta napatut kuvat sisältävät ikäviä heijastumia. Törmäsin myös toiseen matkailijan harmilliseen ongelmaan, kameran rikkoontumiseen. Monilla matkoillani tapahtumia ja näkymiä taltioinut Nikon Coolpix P340 ilmoitti lopettaneensa toimintansa. Jokin hänessä oli rikkoontunut lopullisesti ja nyt olin siis iPhone 6S:n kuvausominaisuuksien varassa. Kaipasin suuresti Nikonia, joka on poikkeuksellisen laadukas ja tämmöiselle sähläri vanhukselle riittävän yksinkertainen laite. Nyyh!


Toivottavasti ette odota, että minä kirjoittaisin kuviin näkymien sijainnin, sillä en muista paikkakuntien nimistä kuin muutamat merkittävimmät paikkakunnat. Mutta Svolvaerin minä muistan, sillä se Lofoottien nimellisenä pääkaupunkina oli meidän tukikohtamme ja kaksi yötä majapaikkamme. Em. lisäksi se oli mukava, kompakti pikkukaupunki noin 5000 asukkaallaan.

Asuintalon takana näkyy Svolvaerin kirkko
Torinäkymää
Kauppatori
Midnatsol, yksi Hurtigrutenin vuorolaivoista Svolvaerin satamassa
Kaupunkia reunustivat laiturit ja jopa hotellimme sijaitsi pienellä saarella satamassa. Hotellin rakennuksista osa sijaitsivat laiturilla.

Ensi kerralla esittelen hieman hotelliamme, Anker Bryggeä, sekä kaupunkikuvia.

Joten kertomus jatkuu...

maanantai 26. elokuuta 2019

Tötteröhuulet ja maalattu iho

Nyt tulee kantaaottava kirjoitus! Jos lukija on herkkä, ei kannata jatkaa tämän jutun lukemista. Jos lukee ja haluaa paheksua mukana tai Stadin Vanhuksen ahdasmielisyyttä, niin saa paheksua molemmilla tavoilla.

Kyllä saa taas meikävanhus katsella nuoria ihmisiä huuli pyöreänä! Pitää muokata naamaa ja muita paikkoja sekä sotkea itsensä ikipiirroksilla.

Mikä se on kun saa nuoren kauniin neitokaisen turvottamaan huulet tötterölle? Miksi pitää piikittää botoxia huuliin ja nayttää trumpetinsoittajalta ilman trumpettia? Ei ole myrkyllä sijaa naamassa. On tullut vuosien saatossa monta tapausta vastaan, jossa on nähnyt tahon luonnollisena ja sitten turvotettuna. Ei ole ollut kivaa katsottavaa, kun kaunis ihminen on tärvellyt itsensä. Kyllä on luonnollinen huuli kaunis ilman lisäyksiäkin, oli se sitten pieni tai iso, ohut tai paksu. Luomuhuulta vasten on toisen paljon kivempaa painaa oma huulensa.

No entä sitten nuo kuvat iholla? Eikö ole enää vara käydä kirjastossa selailemassa tai ostaa kaupasta kuvakirjoja, kun pitää laittaa kuvat omaan ihoon? Siinä on nahkassa kirjoitusta ja kuvaa. Pitää olla runoa, lausahdusta, sen hetkisen rakkaan nimeä, tiikerin päätä, hortensian kuvaa, oman lapsen naamaa, moottoripyörän kuvaa, Himalajaa, pääkalloa, ökyvenettä ja vaikka mitä. Niitäkö sitä sitten illat peilin kanssa katsellaan ja kaverit kutsutaan mukaan tihrustaan? Vertaillaanko siinä sitten kummalla on mukavammat kuvat?

Onhan se toki tutkimuksillakin vahvistettu, että lukutaito heikkenee, mutta koskeeko se myös kuvien katselua? Ja jos sattuu oppimaan lukemisen ja kuvien katselun oikeasti, niin miten vaihdetaan ihoon uudet kuvat? Rakkaan nimi muuttuu, siirtyy moposta autoiluun, ei jaksa enää Himalajalle, tiikerikiinnostus muuttuu sylikoiraksi ym. Ei irtoa kuva reunasta repäisemällä, ei auta pyyhekumilla raaputtaminen, vaan on kirurgin leikeltävä kuvat pois. Uusia kuvia ei sitten ihoon toviin pistelläkään. Ei ole järkeä tuossa hommassa! Jos haluaa kirjata historiamielessä elämäänsä, niin ei ole iho siihenkään paras paikka vaikka kulkeekin aina mukana. Voi käyttää vaikka netin pilvipalveluita tai kirjoittaa paperikirjan.

On piirrelty ihminen aikamoisen suttuisen näköinen. Näin kerran yli 80-vuotiaan mummelin, joka oli nuorena ollut merillä ja silloin piirrättänyt ihoonsa monenlaisia kuvia. Ei ollut ankkuri käsivarressa enää ankkurin mallinen, ei ollut olkavarren naama enää ihmisen näköinen. Oliko mummo miettinyt kuvia ottaessaan niiden tulevaisuutta? Ei tainnut olla!

Jokainen vastaa omasta kropastaan, mutta seuraukset pitäisi miettiä! Ja ehkä terveydelläkin voisi olla oma osansa tuommoisiin hupatuksiin. En tykkää!


sunnuntai 25. elokuuta 2019

Lofooteilla osa 5, Saapuminen sillan yli Lofooteille

Olenko hehkuttanut maisemia liikaa? Varmaan monen lukijan mielestä olen, mutta ei noita näkymiä pysty sanoiksi pukemaan. Ne on nähtävä! Olen vuosia kuunnellut ja lukenut kertomuksia Lofoottien ja Norjan vuoristomaisemien kauneudesta, enkä ole oikein osannut kuvitella, millaista se voisi olla. Onneksi minut saatiin puhuttua MatkaKososen reissulle mukaan! Että tuollaista voi olla niinkin lähellä kuin naapurimaassa, sillä Norjahan on yksi Suomen naapureista!

Jorisen tässä vielä hieman yleistä, joten älkää hermostuko! Norjalaiset ovat varmaankin älyttömän rikkaita, kun ovat löytäneet öljyä mereltä. Kunhan vaan eivät sotkisi öljyllään vesiä! Omistavat paljon kalastusaluksia, kun aina on helppo pääsy kotilaiturilta pyytämään kaikenlaisia mereneläviä kaikille maailman merille. Omistavat mukavannäköisiä omakotitaloja, joissa on hyvin hoidetut pihat. Syövät usein lohta, herkutellen paksuilla siivuilla. Heillä on hienommat ja jylhemmät maisemat kuin monella muulla maalla. Ajelevat eniten eurooppalaisista sähköautoilla, kun valtiokin tukee reilulla kädellä auton hankintaa ja käyttöä. Tuosta en tykkää ollenkaan, kun heillä on vaikka mitä! Teslojakin vaikka kuinka paljon!

Kehtaavat olla kaiken tuon edellä mainitsemani lisäksi vielä mukavia ihmisiäkin. Mitä peliä se tuommoinen on? En minä ainakaan olisi mukava noilla taustoilla, vaan olisin leuhka ja kulkisin nokka pystyssä sateellakin. Enkä kyllä tervehtisi ketään, en ainakaan turisteja. Ja kaiken päivää laiskottelisin, niinkuin se viulunsoittaja eräällä katolla siinä yhdessä teatteritarinassa. Näin olisi kyllä jämpti niin!

Ja sitten asiaan, kun jatkettiin matkaa kohti tavoitettamme. Narvikin luona olimme ja saaneet silmiimme ensimmäisen kerran myös vuonomaisemaa. Matkasimme Ofotvuonon rantoja seuraillen. Olimme liikkeellä sellaiseen aikaan, että vuorovesi oli matalimmillaan. Paennut vesi oli jättänyt merenpohjaa paljaaksi pitkiä matkoja matalavetisillä rannoilla. Yritin tähystellä olisiko kuivalle jäänyt kaloja sätkimään, mutta ei näkynyt. Luulen, että Norjan kalatkin osaavat jo varoa vuorovettä ja paeta syvemmälle veden paetessa. Kylläpä nekin ovat taitavia!




Näkyviin ilmestyi myös rannikkotuulia hyödyntäviä suuria tuulivoimala-alueita. Norjassa onkin energiantuotannossa kolme vahvaa kivijalkaa: öljy, vesivoima ja tuulivoima. Lisäksi bioenergian tuotantoon satsataan kuulemma nykyisin voimakkaasti.

Muistuipa tuossa sivussa mieleeni lapsuuden öljykidutuskokemukset, kun minullekin yritettiin syöttää kalanmaksaöljyä. Varmaan oli Norjasta tuotua jasiellä jostain kalasta puristeltua. Ei se syöttäminen oikein onnistunut, sillä en todellakaan tykännyt siitä. Tappelin vastaan ja söin vaan leipää ja paksusti voita sen päällä. Ne jäikin talteen vyötärölle vanhemmalle iälle asti. Olisiko sittenkin pitänyt taipua siihen kalaöljyyn?

Tämänkertainen taukopaikkamme sijaitsi Lofoottien saaret mantereesta erottavan sillan Tjeldsundbruan vierellä. Silta on 1007 metriä pitkä ja kannen alaosa on noin 40 metrin korkeudessa. Vuonossa tuulee toisinaan niin paljon, että ylittäminen on vaarallista. Sillalla onkin tuulipusseja näyttämässä tuulen suuntaa. Oppaamme Mirja kertoi, että kesäkuussa matkalla ollut ryhmä joutui odottelemaan tuntien ajan tuulen tyyntymistä, sillä bussi olisi voinut lentää tuulen voimasta kaiteiden yli mereen. Silta oli ollut suljettuna tuon vaarallisen ajan. Täytyy olla melkoiset puhurit tuolla Atlantin rannoilla.



Tjeldsundbrualta alas veteen oli hieno näkymä, joka antoi ensimmäiset merkit tulevien päivien vesinäkymistä. Veden värin uskomaton vaihtelu vihreän ja sinisen eri sävyissä oli mieleenpainuva, eikä se oikein kameraan tartu kuin osittain.




Matkan edetessä pitkin E10-tietä, jatkui värien tykitys silmäkalvoille. Värien sinfonia soitti omia sointujaan pitkin vuorten rinteitä. Asutuksen määrä alkoi lisääntyä autioiden erämaataipaleiden jälkeen. Kyliä sijaitsi tasaisin välein veden äärellä ja rannoilla näkyi runsaasti veneitä.





Seuraavassa postauksessa saavumme Lofoottien "tukikohtaamme" Svolvaeriin. Alla kuvassa kulkuvälineemme etuovella mainio oppaamme Mirja ja loistava kuljettajamme Mika.


Ja matka jatkuu taas...