/>/> VANHUS STADISSA

torstai 4. elokuuta 2022

Mihin on luonto kadonnut?

Mikä ihmeen juttu tämä nyt on? Tänä kesänä on luonto kadonnut ainakin meidän mökkipihalta ja sen tuntumasta. Sitä kun on meikävanhus maaseudun kasvattina ollut kovasti kiinnostunut erityisesti eläimistä, niin nyt ei auta palava kiinnostuskaan. Kadonneet ovat linnut ja monet muutkin tai sitten luonnon hallitsija on vaihtanut ne kaikki pikkumuurahaisiin, sillä niitä kyllä riittää pihalaattojen alla.

Luettelo kesän linnuista on varsin helppo tehdä. Alkukesästä lähtien on pihalla pyörinyt yksinäinen västäräkki, kesäkuussa vesiväylässä uiskeneteli telkkäpari, naapurin isossa männyssä pesineet variksetkaan eivät ole juuri lennelleet tontilla, heinäkuussa kaislikon reunaan ilmestyi sillkkiuikku poikasensa kanssa. Siinäpä linnut paljolti ovatkin. 

Erikoisuuten mainittakoon haikara, joka leijaili rantakaislakasan päälle lepäämään hetkeksi. Hän oli lienee lapsentoimitusmatkalla ja palaamassa kohti tukikohtaansa. Ajoin sen kuitenkin malttamattomuuttani lentoon melko pian, kun valokuva piti saada. Harmitti! Aiemmin kaislikon päällä kaarrellut kalasääskikään ei ole kertaakaan sattunut silmääni tänä kesänä. Haukat ovat loistaneet poissaolollaan. Härkälintujen korvia kiusaavat sulosoinnut eivät ole osuneet korviin kertaakaan. 

Perhosia ei ole juurikaan näkynyt lukuunottamatta mahdollista yhtä sitruunaperhosta. Tunnistus on kuitenkin epävarma, sillä en ole päässyt tiittävän lähelle häntä tunnistamista varten. Aiemmin perhosia on ollut kohtalaisen paljonkin. Sama on tilanne kovakuoriaisten ja niiden toukkien suhteen, ovat kyllä periaatteeessa yäk. Mahdottoman pulleat ja usien karvaiset toukat eivät ole minun mielieläimistöä.

Perinteiset hyönteisetkin ovat kadonneet. Pari tukkimiehentäitä olen nähnyt, mutta siinäpä ne olivatkin. Tai no, näinhän pari päivää sitten kaksi kolmen millimetrin mittaista mustankiiltävää koppiaista. Pelkään pahoin, että ne olivat tiedustelijoita tutkimassa vieressä olevan omenapuun sadon kypsymistä. Kerrankin olisi omenoita tulossa ja ilman näkyviä vaurioita tai ötököitä, mutta mitenköhän noitten tiedustelijoiden toiminta vaikuttaa tulevaan satoon? 

Missä ovat oravat? Olen tykännyt kesäisin eniten oravista, joiden leikkiä ja touhuja on ollut mukavaa seurata. Kesäkuun alussa näimme yhden. mutta siinäpä se olikin. Oravakuvausta odottava kamerakin on saanut levätä pääosin rauhassa oven vierushyllyllä. 

Tein aikoinaan pihapolut betonilaatoista ja niiden alle on pesiytyneet ne runsaat määrät pieniä muurahaisia. Olisikohan ne korvanneet muut luonnonotukset ja ötökät? Tosin heinäkuussa saimme nauttia mäntypistäisen toukista, joita olikin sitten joka puolella. No en kyllä tykännyt, yäk!

Mutta jotenkin erikoista tämä luonnon toiminta on ollut! Ötököistä ei ole niin väliä, mutta linnut ja oravat olisivat mukavia! 

Aurinkoista loppukesää kaikille ja erityisesti luonnonystäville, toivottavasti te olette nähneet paljon luontoa! 

Haikaraherra tai -rouva

Viime kesäinen kurre kuvassa


 


torstai 28. heinäkuuta 2022

Vinkeitä vinkkejä marjahenkilölle

Päätin tuoda yleiseen tietoon muutamia kokemuksiani ja oppejani marjastamisesta. Ensimmäisen päivän kokemukset olivat vielä haparointia ja vuoden takaisten taitojen mieleen palauttamista. Toisena päivän taidot olivat jo hioutuneet suorastaan huippuunsa.

Ensimmäisenä päivänä oli vielä mielessä herkut "aidan" takana eli oli kampeuduttava kauimmaiselle marjapaikalle kauimmaiseen takametsään. Tuo ajatustapa aiheutti turhaa kävelemistä kanervikossa ja upottavilla sammalilla, ja lisäksi siihen sisältyi myös yksi suon yli tarpominen. Tuon kokemuksen jalostamana tajusin nyt toisella kerralla astua mökin portista tielle ja ojan yli suoraan marjamaastoon alle sadan metrin päähän mökistä. OPPI: Ei kannata hakeutua kauas kotoa, sillä onni saattaa löytyä jo kotiportilta. Tämä opetus koskee erityisesti laiskanpulskeaa ja edellisestä päivästä kipeytyneillä jaloilla varustettua marjastajaa. 

Kymmenisen vuotta aiemmin pääsin maanläheisen marjanpoiminnan makuun. Tuolloin kipuileva selkä ei sallinut jaloillaan pystyasennossa poimimista, vaan asentona oli polvillaan liikkuminen metsässä. OPPI: Marjastaminen polvillaan onnistuu parhaiten runsaissa marjakoissa ja sopii selkäkipuisille sekä titaanilla vahvistetun selkärangan omaaville. Kontallaan poimimisessa on kuitenkin oma ongelmansa runsaasti käärmeitä sijaitsevassa maastossa. Mainittakoon, etten tänään onnekseni tavannut Juusoksi nimeämääni mustaa kyytä, joka omaa mustanmamban käytöstavat. Lisäksi ongelmana ovat yli viiden hehtaarin metsät, joissa polvien kesto on kovalla koetuksella. Sama tilanne kivikkoisessa ja paljon kaatuneita puunrunkoja sisältävässä metsässä.

Myös marjojen tunnistaminen on oma taiteenlajinsa. Sienet ovat sitten jo korkeamman tason taitolaji ja vaatinee viiden vuoden opinnot yliopiston kasvitieteellisessä tiedekunnassa. Mutta mustikan poimijalla ovat haasteena mm. variksenmarja ja juolukka, joiden sekaantuminen marja-astiaan on jonkinasteinen riski. Tunnistamisessa oleellisen tärkeä varuste ovat kunnolliset silmälasit. Vanhat silmälasit ovat suunnaton riski, jossa marjareissun loppunäytös saattaa kulminoitua vääriä tuotteita sisältävään marja-astiaan. Pahimmillaan kotiin vaivalla kiikutetussa astiassa on merktittävä määrä jäniksen papanoita. Ei auta ajatella edulliset tai ikivanhat silmälasit päässä, että olipa isoja mustikoita. OPPI: Hyvät silmälasit ovat kullan arvoinen hankinta, joilla on suuri merkitys saalistamisen onnistumisessa. Niillä on myös mahdollista havaita vioittuneet marjat ja muut epämääräisyydet, kuten muurahaispesät ja mustikkaa ahmivat ampiaiset.

Eli tarkkana on oltava, kun metsään lähtee! On paljon huomioitavaa, sillä huolimaton marjastaja on vaarassa saaliinsa suhteen. Tärkeimpiä marjastamisen asioita ovat sijainti, sijainti ja sijainti sekä silmälasit. Älä kerää poimurilla/rohmulla, sillä tuolloin saat mustikkasi märkinä ja roskaisina. Herkät hyppyset ja tuntevat sormet ovat tarpeen! Menestystä kaikille marjametsään!




maanantai 25. heinäkuuta 2022

Ystäviä metsässä

 Onnekseni olen kohtalaisen sosiaalinen vanhus, sillä muussa tapauksessa olisin hermostunut marjametsässä. Voin kertoa, kuinka tilanne eteni.

Jo ennakkoaavistuksen mukaisesti suoritin pukeutumisen marjastustaiteen mukaisella tavalla. Vanha virttynyt, maalilla tuhrimani verryttelyasu päällimmäisenä, sukat taiten lahkeiden päällä, kumisaappaat jalassa, nitrot taskussa, erilaisia sienestys- ja marjastusastioita mukana, sieniveitsi (siinä on se suti päässä) ja lippalakki harvenevilla kutreilla. Mahdollisen sokeripuutoksen yllättämisen varalta varasin mentholipastillirasiaan 3 mentholi- ja 2 Fazerin Amerikan pastillia. Juomapuoli olikin sitten heikompaa, eli ei mitään mukana.

Astelin terhakkaasti lähisuon (hyvin pieni lämpäre, joka tuottaa suunnattomasti karpaloita) laitaan, jossa tiedän kypsyvän kesäisin runsain mitoin eli noin ison kahvikupillisen verran lakkoja, siis hilloja meidän pohjoisen ihmisten kielellä. Ja eikö mitä, olihan siinä ensimmäisillä metreillä niitä jo monta kappaletta. Mutta kymmenen metrin päästä kuulin yllätyksekseni kopsahduksia. Käännettyäni katseeni  kopsujen suuntaan, näin ensimmäiseksi raitaisen pers... eikun takapuolen. Äitini aikoinaan opettamalla tavalla tervehdin ystävällisesti ja sain raidat suoristumaan. Sieltä takaa ilmestyi mamma, joka loihe lausumaan käyvänsä joka kesä paikalla poimimassa lakat. No ei siis ihmekään, etten ole saanut kupillista enempää noita keltaisia herkkuja!

Kerron taustaa herkuista. Olen syntynyt suurten suoalueiden äärelle ja siitä huolimatta minut raijattiin jo lapsena myös pohjoiseen Suomeen supersoille keräämään lakkoja/hilloja. Ja en tykännyt hommasta ollenkaan, koska hyttysiä oli paljon, käärmeitä oli paljon ja saappaat upposivat suohon. Niitä sai kaivaa mahallaan maaten vedessä, käsi syvällä suossa ja yrittäen kouria sieltä esiin. Kerran oli hyvä marjakko ison kuusen juurella, johon ampaisin innolla. Mutta siinäpä oli samassa ampiaisten maapesä. Merkkinä tuosta sain piston silmien väliin ja runsaan hien juostessani kanervikossa ampiaisia pakoon. Voitte arvata! No kyllä selvisin hengissä. Mistä tiesitte? En tykkää oikein noista marjoista, kun niissä on niin isot siemenet. Mutta tuota tunnustusta en kerro kellekään.

No raitamummo jatkoi poimimista ja minä poistuin karpalosuon yli metsään. Olin kerennyt kuitenkin kerätä keltamarjoja desin verran. Ähäskutti mummolle! Saavutin sankan metsän, jonne rohmukerääjä ei ollut ehtinyt mustikoiden perään. Vaikka pääasiana oli etsiä kantarelleja, innostuin poimimaan mustikoita. Niitä oli kohtalaisen paljon ja isoja. Siinä välillä kuitenkin punnittiin tuo sosiaalisuuden kykyni, kun seuranani oli noin miljoonakaksi hyttystä ja lisänä puolet tuosta määrästä erimerkkisiä paarmoja. Pohjoisen poikana en ollut niin huolissani hyttysistä, mutta paarmojen kanssa meillä meinasi mennä sukset ristiin. Ei kuulu elukan pöristä rauhallisen marjamiehen korvan juuressa, saati kuppaavan milloin mihinkin kantille vanhuksen herkkää pintaa. Tunnustan suoraan, että sanoin muutaman kerran suusaippuasanan. 

Mutta lopulta selvisin kunnialla mökille mustikkapytyn kanssa. Olinhan pääasiallisesti sieniä etsimässä ja ilman saalista ei sovi kotiin palata. Löysin onnekseni yhden pienen kantarellin. Eli kyllä nämä hommat hallitaan! Kävin vielä uuden reissun poimurin kanssa. Ei tullut kiitosta muusta kuin määrästä!

Poimin toisen ämpärin poimurilla ja roskiahan sieltä tuli. 


 


Metsä kutsuu vauhdilla ja pakoon helteestä

Oli alkamassa käännekohta sääoloissa, luvassa oli seuraavana päivänä hellettä. Kaikkien kaipaama kesä-kesä olisi lopultakin täällä koto-Suomessakin. Se tietäisi kotona Helsingissä asunnon lämpötilaa, jota voisi verrata huonohkon saunan lämpöön. Jatkuva kuumuus sisätiloissa, ilman mahdollisuutta viilennykseen, olisi  tukkoisille sepelvaltimoille uhkaavan kohtalokasta. Ei tarvinnut paljon pohtia toimenpiteitä, reppu "selkään", tavarat kantoon ja ajoneuvo liikkeelle kohti Savoa ja ilmalämpöpumpulla varustettua mökkiä.

Ja matka sujui ja ei sujunut, mutta melkoisen hankalaa se oli. Ei tuntunut haittaavan suomalaisia henkilöautoilijoita polttoaineen hintojen nousu ja valtakunnan rekka-autot olivat joukolla liikenteessä. Eli tiet olivat täynnä kulkijoita. Ralli- ja formulahengessä ajettiin kilpaa ja ohi piti päästä aina seuraavasta ja seuraavasta ja seuraavasta ja... Kun itse ajeltiin säätimellä perinteisesti pari kilometriä yli nopeusrajoitusten, sujahteli jatkuvasti ohi joku tieohjus reilua ylinopeutta. Useimmin ne olivat merkiltään Audeja, Bemareita ja Skodia. On varmaan kirjattu noiden merkkien omistajaehtoihin vaatimus aina ohittaa, jos edessä on joku muu kuin hirvi tai karhu. 

Mutta hengissä selvittiin mökille ja lämpöpumpun viilentämään sisätilaan. Sai lämpö nousta aivan rauhassa parina päivänä +30 Celsius-asteen tuntumaan. Ei puristanut rinnasta onneksi sisältä, mutta ei myös valitettavasti ulkopuoleltakaan. Oli mukava seurata ikkunasta Turengin Vanhan ajan jäätelötikku kädessä rannassa pulikoivan silkkiuikkuemon pulikointia poikasensa kanssa ja sen jälkeen keskittyä katsomaan iPadilta Netflixistä elokuvaa.

Mutta seurasi se päivä pahimman helteen hellitettyä, kun kotihengetär ponkaisi metsään etsimään luonnon herkkuja. Palatessa oli mukana iso pussillinen kantarelleja, juuri sitä herkuinta kokoa. Raportti mustikkatilanteesta olikin sitten lohduttomampi. Ei ollut enää mustikoita kuin rippeet jäljellä. Oli ollut joku poimurin kanssa liikkeellä ennen niitten kypsymistä. Joku rutjake oli ahneuksissaan häröillyt ennenaikaisesti. Mökkipihalta mustikat on aina kadonneet sorsien suihin, mutta lähimetsissä on liikkuneet kaksijalkaiset. Kyllä en tykkää, kun mustikat kerätään raakoina ja kannat jää marjaan. Ei pidä olla mustikassa puutavaraa mukana, pitää olla marjan puhdas marja.

Oli ennen sorsatkin enemmän ystäviä. Tapasivat tulla mökin ovelle kvaakkumaan lisää pullaa oviverkon välistä. Nyt ei näy otuksia ollenkaan, jää vain iso musta jälki pihalaatoille, kun kehtaavat kakkia siihen eikä järveen. Tuommoisesta en oikein tykkää. Kyllä pitää luontokappaleenkin tajuta, mihin kakitaan ja mihin ei! Joku roti se pitää tuossakin touhussa olla!

Käykää tekin sienestämässä ja mustikassa metsissä! Varokaa karhuja ja muita sen kokoluokan elukoita. Ja pienemmistä varokaa punkkeja! Jos vähänkään pelottaa ja askarruttaa tai valtimot rajoittavat, tori ja lähikauppa on poimintapaikkana myös varteenotettavia. Nauttikaa kesästä, kun sitä vielä on!







tiistai 19. heinäkuuta 2022

Nykyajassa rassaa...

Kuka lähetti vanhoja blogipostauksiani? Huomasin uudelleen lähetetyiksi huijauksia koskevan postaukseni viime joulukuulta ja tuoreen heinäkuisen mansikkapostauksen. Niistä tuli ilmoitus sähköpostiini samoin kuin uudesta postauksesta tulee. No, eihän se toisto nyt vaarallista ole ja onhan tuo huijausjuttu edelleen jokapäiväinen riesa, mutta, kun minä en niitä toiseen kertaan lähettänyt. Liekö tuo nyt semmoista kyberhäirintää? 

Laitan tähän vielä kuitenkin osoitteen tuohon postaukseen huijauksista, jos siitä olisi vaikka jollekin pientä vinkintynkää, huijausjuttu (paina tuosta sanasta, niin juttu avautuu). 

Tuommoiset huijariviestien lähettäjät pitäisi laittaa kirkon eteen, lähikaupan oven eteen tai kauppatorille kaakinpuuhun ja lisäksi tervata kunnolleen. 

Ja sitten rassaa ja ihmetyttää...

Miksi pitää tunkea naamaan botoxia? Eikös se ole myrkkykin? Kävin tänään kaupungilla nauttimassa kesästä ja eiköhän kaduilla kulkevilla nuorilla neidoilla ollut naama kuin Aku Ankalla. Ylähuuli liipotti läppänä suojaamassa ilmeisesti alakroppaa sateelta. Kätevämpää olisi varmaan tehdä laajennusta alahuuleen Afrikan heimolaisen tapaan, niin olisi helpompi työnnellä ruokaa siitä läpältä sisään. En ymmärrä tuommoisia turvotuksia!

Toinen ihmetyksen aihe on ihmisten tarve piirrellä ihonsa täyteen kuvia ja kirjoituksia. Paperiteollisuusguru, lähisukulaiseni on vakuuttanut minulle, että kirjoituspaperi ei ole vielä aikoihin loppumassa. Nuoriso ja hieman vanhempikin väki on jostain syystä alkanut kuitenkin piirtelemään pitkin ja poikin kroppaansa pysyviä, normaaleilla ihmisillä paperille kuuluvia kuvia. Tapasin muinoin liki 90-vuotiaan mamman, joka oli työskennellyt työikänsä laivoilla. Hänellä oli käsivarressaan perinteinen merihenkilöiden tatuointi, ankkuri. Se vaan näytti nyt sulaneelta tina-ankkurilta, kun iho oli menettänyt nuoruuden kimmoisuutensa. En ymmärrä tuommoista piirtelyäkään! Tai no saahan joku pikkuruisen sydämenkuvan laittaa, kunhan ei aivan keskelle otsaa laita, mutta kaikki sydänkuvan yli on kyllä omituista. Suosittelen piirustuspaperin käyttämistä! Ja seiniin ei myöskään piirrellä, se on jämpti niin eikä siitä neuvotella!

Kolmas outo juttu ovat nuo sähköpotkulaudat. Eniten ihmetyttää niiden käyttäjien piittaamattomuus, kun laite jätetään milloin mitenkin ja mihinkin, nurin keskelle katua, monen laitteen pinoon, niillä ajetaan kahdestaan, suojavarusteita ei käytetä, pujotellaan ruuhkaisilla jalkakäytävällä ihmisten välissä. Yritetäänhän tuota holtittomuutta suitsia, mutta ei sillä tunnu olevan vaikutusta. En koskaan paljasta, että minäkin käytän noita vehkeitä silloin tällöin, kun kengistäni loppuu voima-aine ja kotiinkin on vielä matkaa.

Kyllä tunnustan tulevani vanhaksi, kun olen alkanut valittaa "kaikesta!. Osansa on varmaan noilla pumppulääkkeilläkin. Eletyt vuodet, monet lääkkeet, kaikkinensa pehmennyt pää, kuumat/kylmät kelit, leikkaussaleihin jääneet sisuskalut, pörssikurssit ja maailman tilanne ovat varmaan osasyynä valitukseeni. 

Älkää te alkako katkeriksi minkään asian suhteen, hyväksykää ja suvaitkaa myös erilaisuutta! 

Pehmennän edellä olevien purkausteni vaikutusta tunnelmakuvalla Helsingistä. 

Oli tuo taivas tumma ja ropsautti hieman vettäkin!



keskiviikko 13. heinäkuuta 2022

Marjakausikynnys ylitetty

Kyllä on moni ihminen nyt onnensa kukkuloilla, kun on kesän mansikkasatoa saatavilla. Se on vaan niin omituista, että sanoina Suonenjoki, senga senga ja polka aiheuttavat ihmiselle kuolanvalumisen. Mikähän se on suomalaisessa vikana, kun tuommoiseenkin on pitänyt langeta?

No niinhän se hysteria puhkesi sitten meilläkin! Maanantaiaamuna puhelin soi ja sen jälkeen soi ristiin rastiin koko paikallisen suvun puhelimet. Naapureille ei kyllä kerrottu, miksi monessa suvun taloudessa oli äärimmäisen kiireinen aamu ja nopea kotoa lähtö. Aamun paikallislehdessä oli nimittäin kirjoitettu mansikoiden saapuvan klo 11 Puhakan kioskille ja 5 kilon laatikon hinta olisi alle 30 Euroa. 

Meillä oli 35 minuuttia aikaa puhelun jälkeen ehtiä tapahtumapaikalle ja matkaa 18 kilometriä. Ottaen huomioon, että oltiin vielä lomalaisittain yöasussa ja aamukahvikuppi kourassa, niin olimme kioskin edessä jonottamassa kello 10.55. Onneksi ei sattunut matkalla poliiseja kohdalle, olisi nimittäin tullut kalliit marjat ja polkupyörä kulkuvälineeksi, kun kortti olisi mennyt! 

Mutta mitä sitä pirua! Marjat eivät olleet vielä tulleet paikalle, mutta tiedossa oli, että kuljetus on matkalla. Siinä sitä ihailtiin kaunista aamua ostoskeskuksen asfaltilla ja seurattiin, kun parempi hermoiset jonottajat ryystivät kioskista hakemaansa kahvia. Mutta sitten alkoi tapahtua. Isokokoinen pakettiauto tunki ostarin ahtaalle parkkipaikalle ja paikalla haahuilevat ihmiset terästäytyivät. Niin mekin! Ja osasimme pelin muita paremmin. Onneksi meitä ennen paikalle ehtinyt sukumies oli maksanut ennakkoon meidänkin mansikkalaatikon, joten pääsimme koukkaamaan laatikkomme suoraan kuljetusliikkeen auton takaovelta muiden odottaessa kiltisti koko kuorman purkamista. 

Sen verran kismitti ne kahvijuojat, että veimme laatikot sukumiehen kanssa omien autojemme takapakseihin ja astelimme kioskille mansikkakahville. Tavallista kahvia se oli, mutta mansikkahengessä ryystimme ne nautiskellen. Veikkaan, että ne, jotka vasta saapuivat apajille, katsoivat meidän kahvittelua kateellisina. Että osasikin olla nykytermein, mansikkamaisen cool-olo! Mansikat paksissa ja puoliksi juotu kahvikuppi kädessä. 

Mökillä sitten koittikin se mansikan ostajan arki, marjojen siivoaminen, Siinä sitä kaiveltiin seuraava tunti pikkulinkkarilla mansikankantoja ja pakattiin pakastepussiin putsatut marjat. Mutta jotain tuostakin reissusta jäi käteen: linkkarin pieni viiltojälki ja tieto, että lähikaupassa oli samanlainen marjalaatikko 2 euroa halvemmalla. Sitä tietoa ei sielu enää kestänyt, että lähikaupan marjat olivat kuulemma paremman makuisia syöntimarjoina. 

Isoja olivat, ei makeita, vaati sokeria

Kyllä taas kiusattiin haurasta vanhusta herkkumarjalla! En tykkää oikein tuommoisesta. Kotona oli aamukahvikin jäähtynyt kupissaan. Että, millä kaikilla tavoilla sitä herkkää ihmistä voidaankin koetella ja kiusata!

Annan tärkeän vihjeen: juokaa aina aamukahvinne loppuun vaikka olisi minkälainen hyvänsä houkutus tiedossa! Kyllä sitä ehtii vähemmälläkin, myöhässä siellä määränpäässä ollaan kuitenkin!


lauantai 9. heinäkuuta 2022

On se nyt - kesä!

Kyllä turhaan epäilin kesän tuloa! Jotenkin ajattelin, kun lähtöni viivästyi juhannuksen yli, ei taida tänä vuonna kesää tullakaan. Mutta täällä se nyt kuitenkin on!

Varsinaisen kesälomani vietin viime tiistaina kello 10-15 välillä. Eipä sitä eläkeläinen pidemmästä kesälomasta jaksaisi nauttiakaan. Teimme lomamatkan mökiltä Savonlinnan keskustaan. Tuohon lomajaksoon sisältyivätkin kaikki lomamatkaan kuuluvat elementit, jotka olivat käppäily Savonlinnan pääkadulla Olavinkadulla ja kauppatorilla torikojuja tarkastellen, Nikon Kalastajankojulla muikkuannoksen nauttiminen ja torikahvilassa juodut lörtsykahvit. Eipä sitä hauras eläkeläinen paljon muuta kesästä tarvitsekaan. Tosin tuohon kaikkeen yhdistyi torin kulmalla asuvan lähisukulaisen luona nautitut kakkukahvit. Olivat muuten älyttömän hyvät! Ehkä vielä, jos saisi eläkkeeltä ylimääräisen vapaapäivän, voisi käydä Kalliolinnan lettukahvilla!









Eli tuli siis kesä ja kärpäset! Tai ei nyt oikeastaan kärpäset, mutta hevospaarmat tulivat ja vähän hyttysiä ja paljon mäntypistiäisen toukkia. Jossain vaiheessa alkoi jo hirvittää tuommoinen määrä kesäelementtejä, mutta jotain toki puuttui. 

Siinä samassa, kun raaviskelin ihossa olevia ötököiden puremia, päästiin lopultakin asiaan. Taivaalle ilmestyi tummia pilviä ja järven takana näkyi kova sade, joka ei kuitenkaan yltänyt kasteluletkujen sekaiselle pihallemme. Tarvitsi nukkua vain pari yötä, kun se oikea suomalainen kesä saapui mökillemme. Kolmena päivänä tuli vettä kuin Esterin saavista. Pihahuussiin juoksumatkan jälkeen oli kuin suihkussa olisi käynyt. Onneksi välillä kävi myrskytuuli järveltä niin, että shortsit kuivuivat kuistilla katoksen alla hetkessä. Tuulen aiheuttama ongelma oli suunnaton määrä käpyjä ja pistiäismatoja pihalla.

On sitä saanut ihmetellä, että missä ovat oravat, sorsat ja suurin osa muista vesilinnuista? Tai eihän oravat ole vesilintuja, vaikka hyppivätkin ilmassa pitkiä matkoja, vähemmän uivat järvessä. Pikkumuurahaiset ovat sitten omalta osaltaan luoneet pihalaattojemme alle oletettavasti massiivisia yhdyskuntia. Luokoot, kunhan eivät vaan tunkeudu tupaan. Sammakkokin kävi tarkistamassa verstaan.

Eli on kesä saatu jälleen. Viileitä kelejä on luvassa ja sadetta. Viime yönäkin oli +11C lämmintä. Onneksi en ole oopperajuhlija enkä festari-intoilija. Heillä se on hauskaa vesisateessa nautiskella shampanjaa tai olutta. Onneksi Savonlinnassa on omaa olutta ja lonkeroa, Nato-nestettä. Siis molemmat oikealta nimeltään Otan olutta ja Otan lonkeroa.

Hyvää suomalaista kesää ja aurinkoisia kelejä kaikille!