lauantai 24. elokuuta 2019

Mistä parturi?

Se oli taas kerran meikävanhuksella ongelma! En ole tottunut varailemaan viikkokausia ennakkoon pääkarvojen lyhennykselle aikoja. Kun jo lapsena tottui, että ovesta sisälle Virolaisen mummon parturiin, tuoliin istumaan, viitta päälle ja sakset nipsumaan, niin eipä onnistukaan enää.

Oli jälleen kerran kuontalo kasvanut kohtuuttomiin mittoihin ja parisen kuukautta kulunut edellisestä kerimiskerrasta. Olivat pääkarvat valehtelematta pitkät, vaikka ei niihin vielä aivan kompastunut. Mutta sen sanon, että korvalehteä jo kutittivat ja se ei ole mikään kiva tunne. Oli siis armoton tarve löytää parturi.

Nykyäänhän niitä on kaupungeissa ja isommissa kylissäkin vähintään pari joka korttelissa. Tosin liikkeiden nimet vaativat välillä sanakirjaa ja ovat muutenkin outoja, kuten hiussalonki, kampaamo, hyvinvointikeskus, Total Care & Welfare, hoivasalonki, ripsien pidentämö, kynsistudio, hiushoitola, Nail&Hair, kokonaisvaltainen hoivakeskus ja vaikka mikä. Se, että leikataanko siellä hiuksia, selviää vasta tuulikaapissa, kun katsoo näkyykö lattialla karvoja. Jos ei näy, vaan neitohenkilön käsissä on joku viila, suti tai muu tukanleikkuuseen soveltumaton väline, poistun nopeasti paikalta. Jos näkyy, niin astun sisään ja kysyn.

Liki poikkeuksetta vastaus kysymykseeni on, että juuri nyt on kaikki ajat varattu tai muutaman tunnin kuluttua olisi lyhyt aika vapaana tai koko viikko on nyt täynnä tai ei valitettavasti ole aikoja tai teemme ainoastaan naisten hiuksia tai minulla on juuri värjäys kesken tai valmistelen juuri permanenttia. Ja silloin minua ketuttaa koko karvasysteemi!

Lähdin tuossa muutama aika sitten Savonlinnan keskustaan kyselemään leikkuuta. Oli se vaan tuskien taival ja mittaa reilu pari kilometriä kävellen. Siis pituutta kävelymatkalla, ei tukalla. Kävelin keskustan toisesta reunasta toiseen reunaan arvuutellen liikkeitten nimistä parturileikkuun mahdollisuutta. Kävin seitsemässä paikassa saaden noita edellä mainitsemiani vastauksia. Jokaisessa paikassa oli muuten karvoja lattialla. Kahdeksannessa paikassa minua onnisti. Oli kokenut parturirouva, mahdollisesti gramofoonin neulalla rokotettu, ilman asiakasta.

Pääsin tukanleikkuuseen ja kuulemaan runsaasti monenlaista paikallista asiaa yhdestä jos toisestakin aiheesta. Kiirekin jo poltteli minua työkavereitten odotellessa työmaalla remonttia jatkamaan. Lopulta päästiin loppuhuipentumaan. Latvojani taivuteltiin piippaussaksilla elämäni ensimmäisen kerran. Jotain geeliäkin lyhentyneeseen kuontaloon hierottiin ja hienosti muotoiltiin. Yritin selittää, että minulla on edessä reilu kilometrin paluumatka helteessä kävellen ja tukallani on tapana hikoontua viiden minuutin jälkeen muodottomaksi ja taas pesua kaipaavaksi. Siinä ei selittelyt auttaneet, vaan koko hoito oli käytävä läpi ja jutut kuunneltava, vaikka paljon juttua jäi ensi kerraksikin.

Voi olla, että minunkin on taivuttava maailman tapoihin ja ensi kerralla varattava aika voidakseni, tuppisuuparturin käsitellessä hentoja hiuksiani, lukea rauhassa ikivanhaa, satojen sormien rasvoittamaa Tekniikan Maailmaa, jossa kerrotaan Ameriikassa keksityn joku uusi kulkupeli nimeltään T-mallin Foorti. Lukemista tietenkin elävöittää peilipöydällä olevat silmälasini, josta syystä näen lehdestä vain isommat kuvat enkä tekstiä juuri ollenkaan, mutta olen lukevinani ja nautin hiljaa pääni käsittelystä toivoen sen jatkuvan ainakin pari tuntia.

Miksi heitä on niin paljon, eikä leikkuuseen pääse kuitenkaan? Miksi minua aina kiusataan? Ja miksen muka saa leikata päätäni kaljuksi (hengettären määräämä kielto)? Olihan Yul Brynnerkin kalju ja komea! Minäkin olisin (huoh!) no ainakin kalju! Enkä sitten varaisi enää ikinä aikaa, vaan ajaisin pään aina Philipsillä sileäksi! Ai niin, silloin ei kukaan hipelöisi hellin käsin päätäni.


torstai 22. elokuuta 2019

Lofooteilla osa 4, Rajan yli maisemia ihastellen

Abiskon tauko pidettiin mäen kupeessa olevan kaupan luona. Aikataulu- sekä hieman myös hintasyistä teimme kaupassa ruokaostoksia Lofoottien hotelliin vietäväksi. Oppaan mukaan Ruotsin puolella on edullisempaa kuin Norjassa. Kauppa oli myös viimeinen aukioleva elintarvikekauppa ennen hotelliamme. Kaupan erikoisuus oli laaja valikoima makeisia. Myymälässä oli isoja karkkiröykkiöitä melkoinen määrä. (No, en tietenkään tajunnut ottaa kasoista valokuvia, mutta en kyllä ostanutkaan muuta kuin hieman ruokatarvikkeita yösyömiseksi. Olisin kyllä ostanut karkkiakin, mutta hengetär kielsi voimaikkain ilmaisuin! Tuossa tilanteessa voisin sanoa, että ikävä ihminen, mutta en uskalla!)

Paikallisia asiakkaita tuntui riittävän myymälässä ja he katsoivat hieman paheksuen meidän ryhmämme poukoilua hyllyjen välissä. Ostoskäyttämisemme johtui tuotteiden tutkimisesta, sillä ne olivat meille outoja merkkejä, paitsi yksi Atrian leikkelepaketti. Siinä kauppaa kierrellessä mietittiin sitten joukolla makkaroiden rasvamäärät, leipien hiilihydraatit, vesien hapokkuudet ja karkkien sokerit. Lopulta kuitenkin saimme ruokakassimme bussin ruumaan ja pääsimme matkaan kohti Norjaa ja Lofootteja.



Olimme lopultakin saapuneet oikeaan vuoristoon ja kamerat saivat töitä. Nyt ei puolen valinnallakaan bussissa ollut väliä, sillä aina näkyi vau-maisemia. Vuorenhuippuja oli joka puolella ja lähes kaikilla näkyi lunta. Maisemat olivat todella huikeita. Vuorten rinteillä näkyi puroja, jotka syöksivät vettä alempana oleviin lampiin tai järviin. Tie mutkitteli vuorten välissä ja matka eteni kohtalaista vauhtia hyväkuntoista ajoväylää myöten.

Vastaantulijoina oli harvakseltaan turisteja matkailuautoillaan. Hämmästyttävää, ettei koko matkan aikana nähty auto-perävaunuyhdistelmiä. Jopa joitakin polkupyörillä matkaavia oli liikkeellä täyteenpakattuine pyörälaukkuineen. Mielestäni tiellä ei erottunut yksittäisiä jyrkkiä nousuja tai laskuja, vaan korkeuserot muuttuivat aika tasaisesti. Ne kuitenkin ryydyttävät aivan varmasti  polkupyöräilijöiden vankimmatkin pohkeet. Ei olisi ollut meikävanhuksen hommaa, vaikka omistankin vahvat pohkeet, mutta tuo iso ylimääräinen massa vyötärön seudulla, olisi muodostunut ainakin esteeksi jaksamiselle!





Siellä täällä näkyi mökkejä aika karussa ympäristössä, tavallaan keskellä ei mitään. Lähistöllä ei ainakaan tien varressa ollut mitään muuta kuin karua luontoa. Ilmeisesti mökit olivat lähistöllä asuvien ruotsalaisten tai noin tunnin matkan päässä asuvien norjalaisten kesä-/talvimajoja. Monet majat vaikuttivat ulkoa katsoen tasokkailta ja isoilta. Tuolla louhikoiden keskellä ei toteutunut unelma, mökki järven rannalla, suomalaisen mittapuun mukaan. Oli mökki kivikossa, joka on varmaan hienoa maastoa eri vuodenaikoina.






Lopulta saavutettiin Ruotsin ja Norjan välinen raja eli Riksgränsen. Matka jatkui kohti Narvikia, jonka mainitsinkin jo aiemmin sotaan liittyvänä merkittävänä malmin rahtauskaupunkina Norjassa. Vuonoon upotettin huhti-kesäkuun 1940 aikana useita aluksia. Saksalaiset valloittivat tuolloin Narvikin sataman ja taistelua käytiin mysä ympäröivillä vuorilla. Narvikin taisteluista löytyy paljon kuvauksia, joihin sotahistoriasta kiinnostuneilla on mahdollisuus tutustua tarkemmin.

Me kuitenkin ohitimme Narvikin ja jatkoimme Lofooteille johtavaa tietä. Ja maisemat senkun komistuivat!

Pienenä välikommenttina kerron olevani hurmaantunut Etelä-Saksan, Itävallan ja Sveitsin Alppeihin, vuoristomaisemiin. Minulla on ollut muutaman kerran mahdollisuus kierrellä noilla alueilla, erityisesti eniten Itävallan Alpeilla kesäaikaan ja hienompaa seutua saa hakea. Ero Norjan huikeisiin vuoriin on suurimmaksi osaksi Alppien vehmaudessa. Muutoin maisemat ovat lumihuippuineen paljon samantyyppiset. Matkailijalle parasta elämystä tarjoavat pienet, kapeat, vuorten välissä mutkittelevat tiet ja vuoristokylät.


No tällä kertaa oltiin matkalla Lofooteille norjalaisen vuoriston keskellä. Hienoa ja jylhää oli! Yllä olevassa kartassa on punaisella merkitty tie E10, jota ajoimme Lofooteilla. Luvassa oli Keski-Eurooppan verrattuna paljon vettä vuonojen myötä.

Ja matka jatkuu...


maanantai 19. elokuuta 2019

Lofooteille osa 3, Maisemat muuttuvat Norrlannissa

Aamu Quality Lapland-kongressihotellissa aukeni jälleen aurinkoisena. Seurueemme kokoontui hotellin isoon ravintolasaliin viritetylle erittäin runsaalle aamupalalle. Salissa oli melkoisesti keltaisiin työasuihin pukeutunutta miesjoukkoa. Oletettavasti he olivat kaivoksella työskentelevää matkaporukkaa.

Kun oma ryhmämme oli saanut riittävästi murua rinnan alle, kokosi oppaamme Mirja meidät matkalaukkuinemme bussiin ja matka saattoi jatkua. Mika suuntasi keulan ensin kohti pohjoista ja Svappavaarasta jälleen luoteeseen kohti Kiirunaa. Olimme Ruotsissa keskellä Norrlannin maakuntaa ja matkalla kohti tuntureita.


Maisema alkoi muuttua kumpuilevammaksi. Tunturit tulivat vähitellen näkyviin ja puusto alkoi muuttua matalammaksi. Meikävanhukselle, joka on elänyt hehkeimmän nuoruutensa tasaistakin tasaisemmilla Limingan niittylakeuksilla, maaston muuttuminen aiheutti miellyttäviä tunteita. Silmät ahmivat näkymiä. Että maisema voi olla noin kaunista! Ero Kainuun kumpuleviin maisemiin ja Suomen Lapin tunturimaastoon oli myös lähestyvän vuoriston takia todella suuri.


Matkaseurueemmekin alkoi herätä maisemien muutoksiin ja kännykkäkamerat alkoivat napsahdella ikuistamaan näkymiä bussin ikkunoista. Aurinko vaan aiheutti omat ongelmansa ikkunoiden heijastumina. Mutta kuvasatoa alkoi kertyä.

Kiirunan lähestyessä maisemaan ilmestyivät kaivostornit ja kaivoksen aiheuttamat suuret kivikukkulat. Kiirunan kaupungin ongelmat sijaitessaan kaivoksen päällä näkyivät selvästi.






Kaupunkia siirretään parhaillaan etäämmälle. Tien lähellä oli kaupungin uusi hallintorakennus, jonka ympärille uutta kaupunkia rakennetaan.

Tuota tilannetta ajatellessa, tuli mieleen Savonlinnan tuska. Väki pakenee yliopiston siirtäessä toimintansa Joensuuhun. Savonlinnassa puretaan kokonaisia, uudehkoja kerrostaloja ja muuton takia Joensuuhun rakennetaan täysin uusia. Vaikuttaa hölmöläisten hommalta! Jospa saisikin Savonlinnan talot siirrettyä kokonaisina vaikka Helsinkiin. Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, kuten mm. kaupungin siirtäminen ja hyvien talojen purkaminen.

Kiirunan kaivos sekä Jällivaarassa sijaitseva Malmivaaran kaivos ovat Euroopan merkittävimpiä  rautamalmin tuottajia. Malmin takia on aikoinaan rakennettu malmirata, joka johtaa em. kaupunkien kautta Pohjanlahden rannalta Luulajasta Atlantin rannalla sijaitsevaan vuonokaupunkiin Narvikiin. Kaivoksilla ja radalla oli merkittävä rooli mm. 1940-luvulla Saksan sotatoimille. Tarve raudalle oli suuri ja Saksa kävikin rajuja taisteluja alueella.


Tuossa tuli hieman pintaraapaisua alueen merkityksestä ennen ja nyt sekä ongelmista, joita kaivostoiminta voi aiheuttaa alueen asukkaille.

Matkamme jatkui ohitettuamme Kiirunan ja Ruotsin korkeimman tunturin, Kebnekaisen. Bussissa istuessa huomasi selvästi maaston nousevan ja näkyviin ilmestyi vuoria, joiden huipulla näkyi lunta. Ulkoilman lämpötilan huidellessa +20 C-asteen tietämissä tuntui oudolta, että näköpiirissä voi esiintyä lunta.


Pujottelimme vuorten välissä ja lähestyimme vähitellen Ruotsin ja Norjan välistä rajaa. Sitä ennen pidimme kuitenkin pidemmän tauon Abiskossa.

Matka jatkuu tauon jälkeen...

PS. Kuvien laadussa on runsaasti moitittavaa, sillä ne on otettu pääosin liikkuvan bussin ikkunasta iPhonella. Anteeksi eli sorry!

lauantai 17. elokuuta 2019

Lofooteille osa 2, alkutaival

Niinhän se aamu lopultakin aukeni, jolloin noustiin Savonlinnassa bussiin. Oli maanantai 5.8. ja aurinko paistoi mukavasti. Tuo lupasi matkalle mukavaa.

Mutta aamu oli rankka. Vaikka näin seniorina nukkuminen on monesti jatkuvaa heräilyä ja usein päivä alkaa jo tuossa kello 5:n aikoihin, niin ei olisi alkanut tuona aamuna, mutta kun oli pakko. Kyllä väitetään tutkijoiden suulla, että seniorikin tarvitsee 7-8 tuntia unta, mutta ei kerrota miten se onnistuu. Mutta ei sovi minun valittaa, sillä ne, jotka lähtivät Punkaharjun kauniista maisemista, nousivat bussiin kello 5, ja me nousimme Savonlinnassa kyytiin kello 6. Kyllä olin ensin ajatellut valittaa tuota aikaista lähtöä, mutta ensimmäisen etapin päässä se olikin hyvä juttu.


Kuskimme Mika sompaili Kososen huippuhienoa, vuoden ikäistä bussia ensin Rantasalmelle ja sitten Varkauteen, joista nousivat viimeiset matkalaiset kyytiin. Meitä kertyi kokonaisuudessaan 40 hengen seniorivoittoinen joukko. Jännittyneessä odotuksessa istua tökötimme penkeissämme ensin Iisalmen ABC:lle, jossa imaistiin kupposet kahvia ja kuka mitäkin herkkua sen ohessa. Lounaspaussin pidimme Limingan Tupoksen ABC:llä. Mainittakoon tässä sivussa, että vietin sen hehkeimmän nuoruuteni vuodet Limingassa, jossa kirjoitin eräänlaisella menestyksellä myös ylioppilaaksi koko lukion opettajien suureksi hämmästykseksi. Todettakoon, että olen ollut koko ikäni melkoisen venyvää sorttia.

Ei näkynyt Sven Tuuvaa. Tosin ei käyty leirintäalueella, josko hän olisi ollut siellä.
Tupoksen ABC:llä oli ruokailu melkoista söherrystä. Kassatoiminnot sujuivat sekoilun merkeissä. Me emme sekoilleet vaan olimme nälkäisiä. Ruoka meinasi loppua ja paikkaa vaivasi melkoinen suttuisuus. Tuo kaikki poikkesi suuresti kokemuksistani lukuisilla suomalaisilla ABC-asemilla. Mutta saimme ruokaa lopulta masuihimme ja sen kruunasi oululainen ohrarieska, jota oli iso vakallinen tarjolla. Tykkäsin!

Oulu ohitettiin ohikulkutietä pitkin, samoin kuin Kemikin. Torniossa juotettiin orhi eli tankattiin Volvon valmistama mainio bussimme. Samassa yhteydessä syötiin tankkausasemalla jäätelöt ja osa taisi juoda taas kahvia. Matka jatkui Torniosta rajan yli Ruotsin puolelle Haaparantaan ja sitten muutama kymmenen kilometriä Kalixiin. Kalixistä (nimi on kuulemma suomeksi Kainuu! Höh!) reittimme kääntyi luoteeseen kohti Jällivaaraa. Ennen perille pääsyä pidimme taukoa tienvarren kahvilassa, jota piti pari tormakkaa nuortamiestä.

Quality Hotelli Jällivaaran keskustassa

Jällivaaran rautatieasema on suorastaan mukavan näköinen
Reilusti yli kellon ympäri istuneina, saavuimme lopulta illalla Jällivaaran kaivoskaupunkiin. Kaupunki uinui ilta-auringon valossa ja kaupat olivat sulkeneet ovensa. Majoituimme rautatieaseman luona olevaan hotelliin. Ilta oli vielä kohtuullisen nuori ruokailunkin jälkeen, joten aikaa jäi pienelle happihyppelylle. Kaduilla ei näkynyt muita kuin korttelia kiertäviä nuorisoautoilijoita, jotka revittelivät viritetyillä vanhoilla autoillaan. Yksin kävelyretkellä meinasi hieman jopa pelottaa tuo nuorten kaahailu.

Päivän mittaan kipeytynyt korvani meinasi vaivata ja kysäisin taksilta kyytiä sairaalalle, mutta hän oli varattu eikä muita ollut tarjolla. Oli siis tyytyminen hotellista saamani neuvon mukaan läheisen huoltoaseman lääkevaraston antimiin. Niillä korva ja pienehkö kuume talttuikin ja loppumatka sujui niiltä osin ilman tuskia.

Huolimatta päivän nuokkumisesta bussin kyydissä, ei unta tarvinnut paljon houkutella. Jopa hotellin paljon nukuttu, itselleni liian pehmeä sänkykin kelpasi.

Seuraavana aamuna matka jatkui...

tiistai 13. elokuuta 2019

Reissattiin Lofooteilla 1.

Arvatkaa mitä! Sitä meikävanhuskin taipui bussimatkalle Savonlinnasta Norjaan Lofooteille. Ei, ei ole suoraa reittiliikennettä tuolla välillä, mutta Matka-Kososen bussimatka on! Jo keväällä kotihengettären suku alkoi puhua minuakin matkalle mukaan ja eihän siitä sovi tietenkään kieltäytyä. Olisi ollut muutoin rankka syksy parvekkeella nukkuessa, eikä sisälle olisi ollut asiaa kuin kerran viikossa.


Se on tuo Matka-Kosonen aika vaikutusvaltainen yritys! Olivat nimittäin tilanneet yli +20 C:n aurinkokelit koko matkan ajaksi. Lähtöpäivää edellisenä päivänä satoi kotona mökillä ja paluuta seuraavana päivänäkin taas satoi. Ja matkalla eikun nautittiin auringosta ja upeista maisemista. Että jollain voi olla tuommoiset suhteet joka suuntaan, yläilmoihinkin!

Ja mitä sitten muuta? Oli kuskina mukava nuorimies ja oppaana kokenut rouva, jotka huolehtivat kaikesta ja kaikista kaiken aikaa. Ei tarvinnut huolia ruuista, majapaikoista, lähdöistä eikä perillä oloista. Aina kyselivät, onko kaikki hyvin, puuttuuko jotain, saako auttaa, sopiiko näin tai sopiiko noin? Onko se tuommoinen laitaa, että huolehditaan matkalaisesta viimoisen päälle? Ehkä on, mutta ei sitä ole meikä tottunut tuommoiseen. Kyllä pitäisi olla matkustamisen vaikeaa ja tuskaisaa ja ongelmallista. Mutta ei ollut nyt!

Matkaa tuli pikkuisen yli 3000 km koko reissulle. Mietitte varmaan, miten seniorin perä tuon kesti? Hyvin kesti, eikä mennyt edes pissit housuun, kun taukoja oli tarpeeksi ja aina muutoinkin tarpeen mukaan. Se oli tämmöisen kypsemmän osallistujajoukon kohdalla kovin mainio juttu.

Monenlaisia herkkuja syötiin, lohileipää etenkin (oli hiton hyvää). Oli Kosonen miettinyt ruokapaikatkin viimosen päälle. Lähipiirissä oli matkan jälkeen havaintoja 2-4 kilon painon nousuista, enkä puhu kuntonostopainojen vaan kehonpainon noususta. Ja mukavaa oli, ei riehakasta, mutta mukavaa seniorimatkailua.

Tässä tätä nyt alkuunsa! Kerron taas lisää, kunhan pitkästä aikaa vetreytynyt kirjoitusetusormi paranee tämän tekstin tuottamisesta.

Käykää tsekkaamassa Matka-Kososen nettisivuilta tarjolla oleva matkatarjonta! Mukaan pääsee Helsingistäkin tai monilta muiltakin paikkakunnilta. Heillä on himskatin laadukasta toimintaa, jota on jatkunut jo yli 80 vuotta!





sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Kuka vie ”meidän” marjat?

Se on meille annettu jokamiehenoikeudet metsän antimien suhteen! Myös mustikoiden! Mutta sittenkin joskus risoo mieltä ja otsasuonet pullistelevat tuon oikeuden suhteen. Onhan se selvä, että ne pitää meikävanhuksella olla, mutta miksi ne pitää olla muillakin? Niitä oikeudenkäyttäjiä on taas viime aikoina pyörinyt meidänkin lähimetsissä hermoon käyvällä tavalla.

Monivuotiset kävijät, sorsat, olen jo kutakuinkin hyväksynyt. Ne tulevat aamuhämärissä ja iltapäiväkahvin aikaan jonossa kuin köyhän talon porsaat. Marssivat muina sorsina ensin meidän rapun vierellä olevan metsämansikkamaan läpi perkaten sieltä kypsät mansikat ja sitten talon päädyn vieritse toiselle puolelle rakennusta, tuvan ison ikkunan alle mustikkametsään. Emo asettuu sitten kannon päälle valvomaan poikasten (ovat isoja rontteja) mustikansyöntiä. Ja sitten, kun kuvut ovat turvoksissa, painetaan jonossa järveen tyytyväisinä uiskentelemaan.

Uudet ”oikeutetut” ovat olleet pikkubussilastillinen ulkomaisia poimijoita. Bussi pysäköidään tiensuuhun postilaatikoiden viereen. Matkaa lähimpään taloon on alle 100 metriä. Sitten lössi kömpii bussista pihalle ja kaivaa ruumasta varusteet ja sen jälkeen hajaannutaan viereiseen metsään. Mahdoton älämölö käy metsässä useita tunteja ja raikuu kilometrien päähän, kun pidetään huutamalla yhteyttä tovereihin, ettei vaan vahingossa jää yksikään mustikka poimimatta. Marjojen poimintatekniikkana on poimureilla kaapia raakileet, kypsät marjat ja melkoinen määrä varpujakin. Kalabaliikki kestää 4-5 tuntia, kunnes vajaa 10 hehtaarin metsä on raastettu tyhjäksi mustikoista. Porukka takaisin bussiin ja kohti seuraavaa jokamiehenoikeusmetsää.

Nyt voisin sanoa, etten oikein tykkää! Ottaa suorastaan päähän! Kyllä pitäisi olla jokin roti, kun ympärillä on kymmenkunta taloakin ja niiden keskeltä pitää metsikkö kaapia marjoista tyhjäksi. Saloa olisi kaavittavaksi hieman kauempanakin (lähempänä karhuja). Menisivät sinne, niin ei olisi heistäkään ensi vuonna harmia.

Olisiko pitänyt käydä esittämässä oma vastalauseeni poimintaan. Ehkä olisi, mutta sattui kielimuuri kohdalle ja kompastuin siihen. Ei riittänyt vaikka tunsin sanan pectopah merkityksen. Kuskilta kysyin, mutta kumpikaan ei ymmärtänyt toisensa posmitusta. Väkivalta olisi johtanut minut laillisen edesvastuun pakeille, joten jätin asian sikseen ja puin nyrkkiä hiljaa taskussani.

Kyllä kyrsii mennä torille tai kauppaan ostamaan ”omia” marjoja!






tiistai 9. heinäkuuta 2019

Miten käy marjojen kanssa?

Olemme jälleen saavuttaneet sen vuotuisen ajan, jolloin syynätään puutarha- ja metsämarjojen kypsymistä. Ja aina on yhtä jännittävää!

Mansikoita on ollut jo tarjolla parin viikon ajan. Olemme perheen piirissä jo kerinneet ”tuhota” pari 5 kilon laatikollista herkullisia Kesälahden Polka-mansikoita. Eka laatikossa ei vielä maku hivellyt nautintahermoja, mutta toisessa oli jo nautintoa aistittavissa. Mutta sitten tulivat sateet. Nyt ei ole taas (edellisten liian kuumien tai liian märkien vuosien tapaan) tietoa, saadaanko mansikoita säilömiseen asti. Nyt kyllä puhun vaan omasta tilanteestamme, jossa on vuosittain ollut ongelmia ajoituksen kanssa. Tarkoitus olisi pakastaa muutama laatikollinen, mutta nyt on vain odotettava ja toivottava, ettei kausi kerkiä päättyä.

Nuo ovat vielä syömättä toisesta laatikosta
Yritin toistakymmentä vuotta siirtää metsästä metsämansikoita mökkitontille saunan taakse. Siellä oli mielestäni otollinen paikka, mutta ”metsään” meni! Lapiolla paikalle kantamani kasvusto kuivui muutamassa viikossa. Elettiin muutama vuosi eteenpäin ja aivan toiseen paikkaan pihalle alkoikin putkahdella metsämansikan varsia. Nyt niitä on levinnyt pitkin pihaa, ja joka kesä niitä tulee lisää. Sato on aina mainio. Eihän se ole tietenkään huono juttu!

Pihaa valtaava metsämansikkajoukko
Mustikoita on löytynyt omalta pieneltä mökkitontilta ja tien takaa hyvinä vuosina kymmeniä litroja. Parina vuotena, kun sairastin selkää, istuin mättäällä ja kahmin ympäriltäni marjoja. Siirtyminen sujui kätevästi konttaamalla määttäältä toiselle ja saalista kertyi. Ylös tarvitsi kampeutua vasta ämpärin täytyttyä. Nyt ei näytä mustikkatilanne hyvältä vaikka selkä taas kestäisi! Nyyh! Marjoja ei taida tulla kovinkaan paljoa, joten ensi talven mustikat taitavat muuttua ostomarjoiksi.

Mustikanvarpuja työnsä ääressä
Lähisuon vuosittain erittäin runsas karpalosato on vielä kontrolloimatta, mutta uskon, ettei odotuksissa tarvitse pettyä. C-vitamiinit ja erilaisten rauhasten toiminta tulee karpaloilla turvattua vuodeksi eteenpäin. Ja ei kai kukaan kiistä karpalokiisselin erinomaisuutta maunkaan osalta, sillä vaniljakermavaahdon kanssa ei parempaa herkkua löydy.

Sienistä en tiedä muuta kuin, että aina on kanttarelleja riittänyt. Usein paljon ja toisinaan vielä enemmänkin. Suppilovahveroitakin on yleensä löytynyt, mutta vähemmän. Mutta nuo sienet ovat jo toinen juttu, josta ehkä myöhemmin lisää.

Yrittäkää pitää puolenne marjojen hankkimisessa, teitte sen sitten itse poimien tai kaupallisia tahoja hyödyntäen! Väittävät marjojen olevan terveellisiä ja ihmiselle tarpeen. Tuosta en kuitenkaan tiedä, kun olen niitä aina syönyt ja terveenä säilynyt, paitsi silloin kun olen sairastanut!

Pihan henki vai omakuva?