lauantai 28. marraskuuta 2020

Kunto on katoavainen luonnonvara

Onhan tuosta tullut luettua ja olankohautuksella ohitettua! Ei olisi pitänyt ohitella! Se on etenkin seniorin kunto todellakin katoavainen luonnonvara. Havaitsin tuon taas kerran katkeralla tavalla, sillä nyt koskee ja savolaisittain koskoo.

Koronakesä meni kesämokin työleirillä. Auton navigaattorissakin mökin pikavalintaosoitteena on ”Työ”. Eipä paikkaa voi muulla sanalla kuvailla. Aika menikin "rattoisasti" lihaksia kiusaten. Voltareenia levitellen ja Panadolia napsien. Onneksi pohjana olivat edellisen talven ja kevään tiukat kuntosaliohjelmat. Muuten kesä olisi ollut, ehkä ei aivan kuolemaksi, mutta lähes viimeisillä lihassäikeillä sitä pihahommia puuhailtiin. Kuitenkin tuosta selvittiin (jotenkin) ja lopulta koitti syksy. 

Ja kun syksyä päästiin tovi eteenpäin, ilmeni asiaa kotiin Isolle Kirkolle. Tuli käytyä ne pakolliset kotikaupungin terveydenhuoltoa rasittavat vierailut. Koska kylillä oltiin, päätettiin kotihengettären kanssa pistäytyä kevään jälkeen ensikäynnillä Ruskeasuolla Nordic Healthin salilla. Onneksi kysäistiin salihengettären Sirkan ohjeita kesätauon jälkeiseen kuntoiluun. Se olikin viisas juttu, sillä muuten olisi menty vanhalla sisulla, jota viimeisten parin kuukauden hiljaiselo järvelle katsellessa oli heikentänyt. Lihaksia ei ollut varmaan juurikaan jäljellä, rasvasta en halua edes puhua.


Sirkan oivalliset neuvot painojen ja suorituskertojen rukkaamiseksi olivat nykytermein oikea lifesaver eli henkikullan säästäjä. Mutta painojen puolittaminenkaan ei riittänyt jotenkin kadonneille lihaksille. 

No, setti saatiin loppuun, mutta...! Kyllä tiesi seuraavana aamuna jotain tehneensä. Ja siitä vielä vuorokausi eteenpäin tuntui vielä synkemmät seuraukset! Koski, särki, puristi, ahdisti ja vielä monta kertaa koski, ja kipeääkin kävi.

On vanha kansa, viisaat kokeneet, terveydenhuollon ammattilaiset ja kaiken tietävä naapurikin neuvoneet ja varoitelleet. On ollut puhetta, että on säännöllisesti, jatkuvasti, alati ja ylipäätään kaiken päivää syytä pitää huolta kunnostaan, harrastaa ja liikkua. Mutta kun ...! Ei sitä vaan paksupäinen (ja mahainen) hevin usko!

Nyt sitä sitten kärsitään ja odotellaan, milloin koskeminen loppuu. Ja tietenkin sitä pitäisi vaan jatkaa kuntoilua ja kropan rääkkäämistä, mutta kun ei heikko ja hauras vanhus oikein lisäkipuja kaipaisi. No eilen sitten paine kasvoi ja päätin jatkaa. Varaston nurkassa on levännyt ja odottanut vuosien ajan innostumistani nyrkkeilysäkki. Nostin säkin katon koukkuun, ähräsin kintaat käteen ja aloin takomaan. Tasan 2 minuuttia ja 16 sekuntia myöhemmin riisuin kintaat ja hoipertelin sisälle sohvalle katsomaan uutisia telkkarista. Nyt koskoo taas käsiin. En ala mitään!

Kyllä minä kuitenkin aloitan kuntoilun ennen vuodenvaihdetta! Se onnistunee varmaan mentaaliharjoittelun voimalla, ehkä? Jos vaikka muistelisin edellisen kevään kovaa kuntoani ja tunnetta terveestä, tai no olosuhteet, terveyden ja ikätekijän huomioiden terveestä kropasta!

Uskokaa minua ja oikeita asiantuntijoita, liikunta ja etenkin säännöllinen liikunta on ihmiselle, iästä riippumatta, tärkeää! Eli nyt takki päälle, hattu päähän, hanskat käteen ja sitten liikkeelle, vaikka kävelemään! Pysykää terveinä ja huomioikaa kaikki entisen ajan ja nykyajan turvallisuustekijät!

tiistai 10. marraskuuta 2020

Autoillessa sattuu

Kyllä ikääntyminen tuo outoja piirteitä ihmiseen! Ei kuitenkaan aina erityisen yllättäviä tai odottamattomia. Mutta en halua tikulla silmään, vaikka avaankin muisteloiden sekalaisen arkkuni. Muun kirjoittamisen tökkiessä (sillä en jaksa kirjoittaa taudeista enkä vaaleista), ajattelin lyhyesti kirjoittaa muutaman automuiston menneiltä vuosilta.

1. Helsinki-tapaus 

Suhteellisen tuoreen ajokortin omistajana olin 60-luvun lopulla saanut isältäni lainaksi perheen Zephyr 6-merkkisen auton. Pääsin käyttämään mummoani Oulusta vierailulle Porvooseen. Kartanlukijaksi olin värvännyt kaverini. Matka Porvooseen meni hienosti, mutta illan hämärtyessä jätettyämme mummoni kyläpaikkaan, oli meidän nuorten miesten vielä matkattava Helsinkiin. Olin varannut puhelimitse (huom! oikein lankapuhelimella, kun vielä silloin ei ollut nettiä eikä kännykkää keksitty) huoneen Hakaniemessä sijaitsevasta hotellista. Sinällään hieno juttu, paitsi meillä kummallakaan ei ollut tietoa, missä Hakaniemi sijaitsee. Helsinkiin sentään osasimme tiekylttejä seuraten.

Ilta alkoi hämärtyä ja oli pääsiäispäivän ilta eli ruuhkailta. Helsingin keskustaa lähestyessä alkoivat valot vilistä silmissä. Juhlapyhän paluuruuhka oli pahimmillaan ja kaupungin mainosvalot sotkivat osaltaan hieman tottumattoman, nuoren automiehen ajosuoritusta. Olimme hukassa! Jossain valoristeyksessä automme eteen sattui poliisin mustamaija. Päätin seurata sitä, ajaa tiukasti sen perässä ja maijan pysähtyessä anoa apua.

Yhtäkkiä tajusin, että maija oli kääntynyt pimeähkölle, hiljaiselle väylälle ja havahduin säikähtäneenä huomaamaan, että ajoimme pitkin puiston hiekkakäytävää. Siinäpä ei ollut enää muuta tehtävissä kuin jatkaa valitulla tavalla. Ei mennyt kuin tovi, kun mustanmaijan peräosassa istuvan konstaapelin pää alkoi pyöriä väkkärän lailla ja autossa syntyi vipinää. Minä tavoittelin katsekontaktia konstaapeliin ja osoittelin automme etuosaa tavoitteena rekisterikilven huomioiminen. Tuohon aikaan rekisterikilven ensimmäinen kirjan nimittäin osoitti auton kotiläänin eli meidän tapauksessamme Oulun läänin. Poliisin maija löi jarruiksi niin äkkiä, että meinasin täräyttää Zephyrillä sen perään. Ja eikun autosta ulos ja naama punaisena konstaapelille selittämään maalaisten hätää.

Maijassa olleet konstaapelit ilmeisesti tajusivat nopeasti, että Zephyrin kuski oli kunnon urvelo susirajan takaa (eli kauempaa kuin Tikkurilasta) ja päättivät auttaa. Sain ohjeen seurata autollamme maijan perässä. Olisihan se ollut hienoa, jos he olisivat johdattaneet eksyneet kulkijat valtiovieraiden tavoin sireenit soiden läpi ruuhkan kohti Hakaniemeä, mutta näin ei tapahtunut. Onneksi, sillä pelkkä puistossa ajaminen herätti kiusallista huomiota paikkakuntalaisten silmissä. Pääsimme lopulta Hakaniemeen Ursula-hotellin eteen, jossa sain lievää ankaramman ripityksen, ohjeet paneutua kaupungissa liikennöintiin hieman huolellisemmin ja viimeiseksi tiedon, että maksullinen pysäköinti alkaisi hotellin edessä seuraavana aamuna klo 8. 

Tuo seikkailu järkytti sen verran, että iltakävely kaupungilla jäi tekemättä. Muutenkin illan tapahtumat häiritsivät yöunta lisänä pelko klo 8 alkavasta pysäköintimaksusta. Maksullisesta pysäköimisestä ei minulla ollut tuolloin vielä ensimmäistäkään kokemusta. Koko pysäköintimittari näytti pelottavalta kapistukselta. Se tarkoitti sitä, että liikkeelle kohti Porvoota oli lähdettävä heti kello 7:n jälkeen. Sinne päästiin kohtuullisesti ja kyläiltiinkin vielä iltapäivälle asti. Lähdimme Porvoosta kohti kotia illan jo pimetessä. 

Vielä ennen kotia oli kuitenkin tarjolla täpärä tilanne. Matkaa oli jäljellä noin 50 kilometriä, kun aamuyön hämärässä olimme törmätä tietä ylittäneeseen hirveen. Jarrut vinkuivat ja väistöliike oli rivakka. Vältyimme onneksi törmäykseltä. Hirvi oli tuskin moksiskaan, ei ainakaan jäänyt kyselemään.

 2. Helsinki-tapaus

Seuraava autotapaus sattui noin 6 vuotta edellisen jälkeen 70-luvun puolivälin tienoilla. Olin matkalla työhaastatteluun Helsingin Katajanokalle. Ajaa pöristelin Helsinkiin oranssilla (!) Valmet-traktorimaalilla (!) maalaamallani kupla-Volkkarilla jo monen vuoden ajokokemuksella. Kaveri oli Valmetilla hommissa ja päätettiin tuunata kuplaani ylijäämämaalilla. Väri oli hieno, mutta appelsiinipintainen, joka ei juurikaan haitannut vauhtia. Olin vakuuttunut, että runsas autoiluni Oulun vilskeessä, oli antanut minulle vankan ajotaidon ja -rutiinin. Mutta sain havaita, ettei Oulu ja Helsinki olleet aivan samanrytmisiä autoilukaupunkeja. Oululainen leppoisa lullukkatyyli poikkesi suorastaan ratkaisevasti helsinkiläisestä hätähousutyylistä.

Jo tuolloin valtakunnan pääväylät johtivat kohti Helsingin keskustaa. Aina on sanottu, että kaikki tiet johtavat Roomaan, mutta Suomessa ne johtavat Helsingin keskustaan. Niinpä minäkin ajoin nenä tuulilasissa Lahden valtatietä Hämeentielle ja sitä pitkin kohti keskustaa. Ajauduin Mannerheimintielle ja sieltä pikku hiljaa Etelä Esplanadille. Jo tuossa vaiheessa aloin epäillä kykyjäni kaista-ajossa. Pari täpärää tilannetta oli jo tullut eteen ennen Espaa. Oulua merkittävästi nopeampi ajorytmi ja monikaistaiset kadut eivät olleetkaan vielä hallussani.

Olin kartasta opiskellut reitin Stockmannin kulmilta Katajanokalle. Valitsin kuitenkin Espalla väärän kaistan ja ajauduin keskikaistalle, joka kiersi Havis Amandan-patsasta. Ilman kaistanvaihtoa ei tuolta kierrokselta päässyt ulos. Kiersin ja kiersin patsasta ympäri uskaltamatta vaihtaa kaistaa oikealle. Kierroksia oli tullut jo varmaan lähemmäs kymmenkunta. Hiki helmeili otsalla, kuplakin varmaan jo ihmetteli kuskin mielenterveyttä. Valmistauduin kiertämään patsasta iltaan saakka, kunnes liikenne hiljenee ja uskallan ajaa pois ympyrästä. 

Joku taksimies oli kuitenkin havainnut ahdinkoni ja tunnistanut turistin rekisterinumerosta. Hän ajoi vierelle, painoi äänimerkkiä ja näytti kädellään, että ajaisin hänen eteensä toiselle kaistalle. Tajusin vinkin ja pääsin pinhuusista pois kohti Katajanokkaa. Unohdin häkellyksissäni heilauttaa kättäni kiitokseksi tuolle laupiaalle samarialaiselle.

Se seuraus tuosta patsaan kiertämisestä jäi, että jätin autoni kahdeksi kuukaudeksi Katajanokalle. Kun lopulta muutin töihin Helsinkiin, kävin hakemassa sen eräänä rauhallisena iltana uudelle asunnolleni Korsoon.

3. Helsinki-tapaus

Elettiin vuoden 1976 helmikuuta ja meneillään oli poliisilakko. Nukuin sikeästi sunnuntaina vielä kello 10:n aikaan, kun asuntoni ovikello soi jämäkästi. Hoipuin unissani avaamaan ovea ja säikähdin, kun sen takana seisoi vankkarakenteinen, vanhempi poliisimies. Hän tiedusteli nimeni ja kertoi asiansa. Autoni oli löytynyt Sipoosta pellolta. Järkytyin ja unenrippeet karisivat silmistäni hetkessä.

Tajusin hänen tarkkailevan olemustani, ja hän tiedustelikin tiukkasävyisesti tekemisiäni edellisenä iltana ja yön aikana. Kerroin tehneeni kirjanpitotöitä myöhään yöhön ja olleeni sen takia vielä nukkumassa. Asunnossani oli kirjanpitopapereita pitkin ja poikin, pöydillä ja lattioilla, joten todistusaineisto sanomalleni oli näkyvillä. Lisäksi hänen nenänsä ei ilmeisestikään havainnut mitään voimajuomiin viittavaa. Havaitsin selitykseni hyväksytyksi.

Hän lupautui viemään minut autoni luo, ja niin matkasin hetken kuluttua poliisiauton takapenkillä sipoolaisen pellon pientareelle Hindsbyyhyn. Kahlasimme autoni luo pellolle, jossa hän tarkasti tilanteen ja kirjasi murron jäljet. Minä jäin paikalle poliisin poistuessa jatkamaan muita tehtäviään. Keräilin pellolle lumeen heitetyt irtotavarat auton sisään ja lähdin tarpomaan kohti lähintä maataloa. Sieltä sain avukseni isännän vetämään traktorilla kuplani pellolta tielle. Auto oli sivuikkunaa lukuunottamatta kunnossa, joten pääsin ajamaan sillä kotiin Korsoon. 

Yhteenvedon tynkää

Nuo edelliset tapahtumat eivät suuremmin minua järkyttäneet, mutta eivät myöskään valmistaneet nykyisiin autoilijan ongelmiin Helsingissä. Ai mihin ongelmiin muka? No vapaan parkkipaikan löytämiseen ja jonoissa istumiseen. Lisänä ovat viime vuosina tullut mahdoton määrä muusta liikenteestä piittaamattomia polkupyöräilijöitä ja sinne tänne poukoilevia jalankulkijoita. Autoilijalla saa olla silmät selässäkin, olkapäissä ja joka puolella päätä. Sittenkään ei tahdo ehtiä havaitsemaan kaikkea ympärillä tapahtuvaa. 

Turvallista liikennöintiä kaikille! Be careful out there! (Tuon viimeisen lauseen sanoi aina Hill Street Bluesin konstaapeli poliisien lähtiessä kamarilta partoimaan kaupungille.)

 Alla kuva Kupla-Volkkarista Symphony of the Seas-laivan pääaulassa. Millainenhan kuski on tuotakin ohjastanut? Vaikka väri on lähes sama kuin omassa Volkkarissani, ei kyseessä ole minun kuplani.