perjantai 28. syyskuuta 2018

Tv-ohjelmat ja mieli muuttuu

Kyllä heti tunnustan olevani melkoisesti koukussa telkkariin ja sen ohjelmiin. Tuo kiinnostus alkoi jo 50-luvun lopulla, kun Ruotsin lähetykset näkyivät satunnaisesti kotikylälleni Oulun eteläpuolella. Kylässä oli yksi telkkari, jota melkoinen joukko kylaläisiä kokoontui iltaisin katsomaan. Ruudusta näkyi pääasiassa lumisadetta, jota asuinseudullani näkyi talvisin ulkonakin aivan riittävästi. Mutta siellä sitä vaan istutiin ja oltiin onnellisia, jos ruudussa vilahti sekuntien murto-osaksi jotain muutakin. Se viritti aina mielikuvitusten sävyttämän, kiivaan keskustelun näkymän mahdollisista tapahtumista.

Kun sitten pohjoisessakin alkoivat tv-lähetykset näkyä, kuluivat illat tv:n ääressä. Ensimmäisiä ohjelmia katsottiin ainoalta näkyvältä kanavalta. Tuolloin ei osannut kuvitella edes pienessä mielessä mahdollisuutta useampiin kanaviin, saati värilähetyksiin. Illat tuijotettiin Mustaa oria tai Rin Tin Tiniä. Ja sitten 60-luvulla tulivat musiikkiohjelmat, joissa usein esiintyi suuret orkesterit. Urheiluohjelmien tulo televisioon keräsi aina isommat joukon tv:n ääreen.

Työelämä häiritsi tv:n katsomistani sitten kymmenet vuodet, mutta eläköitymisen jälkeen innostus puhkesi uudelleen. Erilaiset tallennuslaitteet ilmestyivät myös meidän telkkarimme alle tai viereen. Laitteiden tekninen kehittyminen ja kapasiteetin kasvu teettivät matkoja laitekauppoihin. Ensin tallennettiin VHS-kaseteille ja sitten kovalevyille. Mutta suurin autuus koitti, kun perustettiin Elisa Viihde ja eksyin sen äärelle. Se toi mahdollisuuden tallentaa ohjelmia lähes rajattomasti.

Nyt on television laaja tarjonta pakottanut minutkin etsimään mieleisiä ohjelmalajeja. Kaikkea ei kerta kaikkiaan ehdi katsoa. Edelleenkin tallennan lähes kaikki matkan varrella itseäni kiinnostaneet aiheet ja ohjelmat, mutta välillä on tallennettuja ohjelmia pakko poistaakin katsomatta. Jossain vaiheessa olin tallentanut lähes 400 elokuvaa, ja televisiosta pukkasi kaiken aikaa uutta. Viime vuosina lähetyssysteemien muutosten myötä samat elokuvat tulevat uudestaan ja uudestaan. Tallentamista ei enää tarvitsisi, mutta tallennan kuitenkin varulta ja sitten välillä poistelen niitä katsomatta.

Nyt malttamattomana seniorina ei tahdo jaksaa enää keskittyä kokonaisen elokuvan maailmaan, vaan tv-sarjat ovat mielenkiintoisempia. Aiemmin en ollut juurikaan kiinnostunut uutis- tai ajankohtaislähetyksistä, mutta nyt sekin asia on muuttunut. Nykyisestä tarjonnasta olen eniten kiinnostunut Pohjoismaisista tv-sarjoista ja elokuvista sekä suomalaisista rikossarjoista. Onhan niitä muitakin kiinnostavia ohjelmia, mutta kun tarjonta on niin laajaa. Tietokilpailut oavt toki kiinnostava laji myös. Moni hyvä ohjelma jää kuitenkin katsomatta tarjonnan runsauden takia.

Mutta Tanssii Tähtien Kanssa-ohjelma on ehdottomasti katsottava. Ensimmäinen jakso oli yllätyksellinen osaamisten osalta. Nyt on pakko seurata, kuka siellä oikeasti osaa tanssia. Kuka osaa vakiot, kuka osaa lattarit ja kuka osaa molemmat? Siinäpä kysymys!

Ja eikun telkkari taas auki!


torstai 20. syyskuuta 2018

Kyllä se joskus palkitseekin!

Olen tuossa kesän aikana kirjoitellut harmituksen aiheistani. Otin jyrkästi kantaa mm. Olavinlinnan musikaalikonsertin kanssakatsojasta. Se melkein kolmemetrinen korsto peittämässä lavanäkymääni ei enää oikeastaan vaivaa mieltäni. Pitihän hänenkin istua jossain. Sen verran kuitenkin totean, että olisihan hänen paikkansa voinut olla vaikka kolme paikkaa meistä vasemmalle.

Sekään ei hirveästi harmita, että putosin tikkailta varaston seinää vasten olevien heinäseipäitten päälle ja yksi seiväs teki reiän oikeaan käsivarteeni ohittaen taidokkaasti tärkeät verisuonet ja lihakset. Mutta kohtalaisen kokoinen reikä tuli kunnioitettavan (kirjoittajan huom!) kokoisen hauikseni viereen. Tuon tapahtuman myötä olen saanut uuden ystävän terveyskeskuksesta. Käyn hänen luonaan tulevien, useiden viikkojen ajan lähes päivittäin. En viitsi kertoa tarkemmin tuon ystävyyssuhteemme sadistisista piirteistä.

Nuo harmilliset asiat jäivät kuitenkin tänä iltana taka-alalle. Olin pari kuukautta aiemmin ostanut liput kitaravirtuoosi Olli Soikkelin konserttiin Savoy-teatteriin. Lavalle kiipesi trio, joka koostui kolmesta uskomattoman taitavasta muusikosta. Suomen Nurmeksen lahja maailman kitaramusiikille ja erityisesti Django Reinhardtin musiikin suuri tulkitsija Olli Soikkeli uskomattoman nopeine sormineen taikoi ilmoille virtuoosimaisen äänimaailman. Flyygelin koskettimille antoi lentävän vauhdin Grammy-voittaja,  Jyväskylän kosketintaituri Marian Petrescu. Näiden kahden maailman musiikkiestraadeja valloittaneen taiturin tukena soitti taidokkaasti bassoa turkulainen Teemu Åkerlund.

Olen ihaillut Olli Soikkelia jo usean vuoden ajan. Youtuben kautta olen kuunnellut hänen taidokasta soitantaansa. Hänen musiikkinsa myötä löysin myös gipsy swingin maailman. Illan konsertti ei sisältänyt tuota lajia kuin yhden biisin verran, mutta muutoin soitannan tempo oli liki sama ja jazztrion meininki todella mukaansa tempaavaa. Nyt voisi jättää jopa ensiyön särkypillerinkin ottamatta.

Niin, että hyvää kannattaa joskus odottaa vaikka pienoisten kärsimystenkin kautta! Siitä huolimatta olkaa varovaisia heinäseipäitten lähellä ja käykää konserteissa vaikka ilman kärsimyksiäkin.

PS. Haluan vielä mainita toisenkin positiivisen asian. Sain Viking-lotossa voiton elokuun lopulla. Uskon, että olette kateellisia! Voitin porukkapleissä kokonaiset viisikymmentä senttiä. Sijoitin voittoni parkkimittariin. Siis en ostanut mittaria, vaan ostin pysäköintiaikaa koko rahalla.

torstai 6. syyskuuta 2018

Kaupunki vai maaseutu?

No arvaatteko mitä? Alkaa pikkuhiljaa tulla kuppi täyteen maaseutua!

Suurimman osan elämästäni olen asunut kaupungeissa. Mutta olen aina mainostanut olevani aito maalaispoika. Kasvoinhan lapsuuteni sentään oikeassa pienessä maalaiskylässä melko etäällä kaupunkimaisemista. Maalaispojan kokemuksilla ja logiikalla olen selviytynyt kohta 70 vuotta maailman myrskyissä. No se lienee hyvä asia, mutta ... !

Olenko kaivannut takaisin maalle? Olenko kaivannut asumista maalaistalossa? Ehkä olen jossain vaiheessa. Eläköitymisen jälkeen olen kaivannut mm. maalaistalon isoa kivinavettaa. Ei, en ole asunut semmoisen lähelläkään! Se kaipuu on tullut mielikuvista hienosta verstastilasta, jollaisen kivinavettaan voisi rakentaa. Olen nimittäin viimeiset parikymmentä vuotta tykännyt askarrella puutöiden parissa. Koko ja ainoa peruste navetalle on tuossa edellä mainitsemassani asiassa.

Mökkeillessäni olen saanut aistia aitoa maalaistunnelmaa jo lähes parikymmenen vuoden ajan. Läheiset peltomaisemat, maatalot, iso järvi ja mittaamattomat metsät mökin ympärillä ovat luoneet oikeanlaista tunnelmaa. Siinä on auttanut myös osaltaan reilun kilometrin päässä mökiltämme sijaitsevan sikalan sulotuoksut. Nuo tuoksut ovat kauniina kesäpäivänä sopivasta suunnasta käyvän tuulenvireen tuomina leijailleet rannallemme. Onneksi historiaani kuuluu nuoruuden asuminen samanlaisen fasiliteetin lähellä kotikylässä. Silloinkin nenäkarvani käpristyivät tuon sulotuoksun voimasta ja hengenpidätteleminen kehittyi oivaksi taidoksi.

Muuten mökkeily on ollut tänä kesänä maaseutuelämistä parhaimmillaan Saimaan aaltojen, helteen  ja kesän tuoksujen kanssa. Haittoina voisi kokea kuivuuden häiritsemän marjasadon puuttumisen, kuumien järvivesien syvyyksiin ajamien kalojen katoamisen ja ulkonaolemisen sietämättömyyden kuumuuden takia.

Noin 50 vuotta kaupungissa asumista on vienyt mukanaan. Tämä edelleen jonkin aikaa mökillä roikkuminen, on saanut minut kaipaamaan kaupunkiin. Kaipaan kuntoliikuntaa kaupungissa, asfaltin tasaisuutta jalkojeni alla ja autojen hurinaa ympärilläni. Joku tietenkin kysyy, mikset liiku maalla, metsissä, rannoilla? Osaltaan viime viikkoina lähialueen 15 kaadettua karhua ja niiden lisäksi kaatamattomat mesikämmenet rajoittavat metsässä liikkumista.

Pelkäänkö punkkeja? No pelkään, sillä 2 olen ihostani löytänyt, täydessä touhussa pää läskissä ja imu päällä. Olen saanut viikkojen ajan seurata, tuleeko rengasta vai ei. Kaverini poisti viime viikolla yhden ötökän ihostaan. Kun naapurin koira käväisee pihalla, se tuo sisälle toistakymmentä punkkia turkissaan. Eli punkkeja löytyy ja lisää ilmestyy maisemaan. Ei hyvä!

Maalla vai kaupungissa? Kyllä nyt alan olla entistä vakuuttuneempi, että olen aito kaupunkilaispoika synnyinseudustani huolimatta. Kaipaan kiivaasti takaisin asfalttiviidakkoon! Mutta hoidettavat asiat pidättelevät maalla vielä tovin. Mutta kyllä minä täältä vielä palaan Stadiin!