Matkustaminen on hieno laji - tai siis oli!

Moniko vielä muistaa ajan, jolloin pystyi matkustamaan maapallolla minne vaan. Odotettiin vain kieli pitkällä, milloin päästään kuuhun tai Marsiin, jos muut paikat oli jo käyty. Tai jotkut odottivat noihinkin kohteisiin pääsyä. Mutta hankalaksi meni sittemmin! Tuli tautia tarjolle.

Nyt ei paljon matkustella. Omassa lähikaupassakin käynti on suurempi matkaseikkailu kuin ennen naapurimaahan matkustaminen. Ja ennen, jos halusi matkustaa kauemmaksi, piti ensin käydä apteekissa ostamassa hiili-, ummetus-, ripuli-, maitohappo- ja närästyspillerit. Se oli näet vatsa se ensimmäinen, joka reagoi ulkomaahan. Tuohon, ammoiseen aikaan ei vielä tiedetty käsideseistä mitään. Jos hygieniaa piti johonkin osaan vartaloa hankkia, otettiin se sisäisesti a-juomina. 

Vielä reilu vuosi sitten naureskeltiin aasialaisten kasvosuojille. Nyt ei naureta, vaan vaaditaan vierustovereiltakin semmoinen ja me ollaan sentään pääosin suomalaisia. Me ei yleensä taivuta suuren maailman hömpötyksiin, mutta nyt on vaan pakko. Ei sovi läähättää muiden naamoille eikä hengitellä muitten höyryjä. Olisi luullut, että tämä tapahtuisi vain maamme rajojen ulkopuolella, mutta ei, kyllä se on täällä kaikkialla Suomessakin.

Ennen oli esimerkiksi Suomen Lappi koskematonta ja terveellistä aluetta, mutta nyt on pahat hengityshöyryt ehtineet jo sinnekin. Onneksi viime joulun Lappiin tungeksinut kotimaan matkailu ei polkaissut liikkeelle uutta tautiaaltoa. Sama leviämisvaara koski ja koskee nyt koko maatamme. Rajoja suljetaan ja liikkumista rajoitetaan. Tuntuu pahalta ja hieman pelottaa.

Oho, kun meinasi mennä tautihommiksi, kun piti sanoa sananen matkailusta! Oli se ennen mukavaa, kun ensimmäinen kosketus matkailuun saatiin jo Seutulan lentoaseman baarissa tai kahviossa. Siinä kun odotteli koneeseen kutsua parisen tuntia, olisi jo voinut palata samantien kotiin, kun olo tuntui niin matkustaneelta ja hengityskin tuoksui jo matkalle. Mutta koneeseen kavuttiin ja näyteltiin niin kokenutta matkustajaa että. 

Jos matkustettiin pohjois-eteläsuunnassa, oli kellon kanssa pelaaminen helppoa. Mutta jos matkustettiin Suomesta jomman kumman kyljen suuntaan ja vielä mahdottomasti tunteja, olikin elämä sekaisin - maha ei välttämättä vielä. Mahankin vuoro yleensä tuli ja jopa melko pian, kun päästiin nauttimaan paikallisruokia. Ei herkkä suomalainen osannut nukkua eikä valvoa oikeaan aikaan. ei auttanut kellon vilkuilu tuohon aikaerovaivaan.

Monella meni lomaviikon ensimmäinen puolikas napostellessa kotimaan apteekin ostoksia, nauttien hetki hotellihuoneen parveella auringosta ja sitten kiireesti kakomaan naama valkoisena  huoneen saniteettitiloihin. Mutta kaikkeen tuohon lopulta auttoi aika ja matkatovereiden hankkimat kioskin tai kaupan lääkkeet, joita kotimaassa saa ainoastaan a-liikkeestä. Ja kun kunto palasi kohdalleen ja huoneesta uskalsi lopulta ulos, alkoi loppuloman muutamien viimeisten päivien tiivis paikalliselämään tutustuminen. Ja hauskaa oli, kunnes oli palattava kotimaahan sorvin ääreen.

Tuo jetlag eli aikaerorasitus onkin villi juttu, sillä toiseen suuntaan kylkeä se on paha ja toiseen ei niin paha. Mistähän sekin mahtanee johtua. Ei se voi johtua edes puujalkaisen suomalaismiehen tanssilavatekniikasta, pyöritään aina vaan samaan suuntaan. No reissattu on ja ties milloin pääsee seuraavan kerran matkalle?

On niistä menneistä reissuista jäänyt jäljelle edes jotain - jetlag! Tuo väsymyksen ja uuteen kellonaikaan sopeutumisen ongelma, kun olet reissannut monta tuntia useiden aikavyöhykkeiden yli. Luulin ennen, että jetlag tulee vain tuolloin. Mutta hämmästyksekseni olen viime aikoina kokenut jetlagin vaikutukset Etelä-Savossa sijaitsevan mökkimme ja Helsingin kodin välisen matkan jälkeen. Eikä ole ollut väliä kumpaan suuntaan on matkattu, eikä mitenkään liity tanssitekniikkaani. Jokainen kerta ainakin 2-3 päivää on olo aivan kanttuvei. Lähipiiri tarjoaa omituista selitystä, että se olisi jotenkin ikääntymiseen liittyvää. Sanon suoraan, EI PIDÄ PAIKKAANSA! Aion kohta taas kokeilla, olisiko helmikuussa liikkeellä erilainen jetlag kuin muina kuukausina. 

Tässä kuva 2019 Lofooteilta, joka on yksi upeimpia käymiäni paikkoja!

Kenen laskuun voi kaatua?

Sattui silmääni kysymys Taloustaito-lehden lukijapalstalla ja se kuului: "Liukastuin ja kaaduin! Kuka korvaa vahingon?"  Kyllä häkellyin tyystin! Ettäkö, ettäkö toisen pitää maksaa?

Se alkaa nykyihminen siirtämään vastuun toisen harteille. Kyllä ennen piti kaatua aivan omilla rahoilla. Paitsi, jos sattui olemaan vakuutus tapaturman varalle. Silloin saattoi hyvässä lykyssä saada korvausta, jollei heti, niin vuosien taistelun jälkeen. Tai sitten ei saanut, ja silloin piti kaatuminen ottaa  omaan piikkiin.

Kotiseudulla sanottiin muinoin, että ”Luoja suojelee hulluja ja humalaisia”. Ensimmäistä en ole tietääkseni ollut, mutta toista momenttia olen kokeillut hurjassa nuoruudessani. Noissa tilanteissa ei ole kuitenkaan aiheutunut herkkää kroppaani vahingoittavia kaatumisia edes lukijapalstan kysyjän tarkoittamalla tavalla. Onnekseni!

Nykyään on jo uskaliasta kokeilla millään tavalla kaatumista, kun luut ovat alkaneet haurastua kiintyvällä vauhdilla. Joutunee pysymään pois tuommoisilta liukkailta pinnoilta, joiksi luetaan jää, lumi, liukas lasi, vahattu lattia, tavallinen lattia, kaikenlaiset portaat, jne. Turvallisimpia paikkoja lienee sohva, oma sänky ja nojatuoli. Niissäkään ei saa tippua reunan yli. On ne vaan meikävanhuksen luut ja lihaksetkin pehmenneet oudolla tavalla. Ja keskikehon jatkuvasti kasvava pehmustekaan ei luo edes henkistä turvaa. 

Varovainen on nykyään oltava, sillä ei ole kaukana enää se aika, ettei portaiden puolivälissä pysähtyessään enää muista, onko menossa ylös vai tulossa alas. Muistia ja koko päätäkin pitäisi yrittää harjaannuttaa, jos vaikka saisi muutamia lisävuosia tulevaisuuden ihmeitten odotteluun. 

Mutta jonain päivänä se kaatuminenkin tapahtuu, mutta olen kyllä ensisijaisesti aikonut kaatua omilla rahoilla. Olkaa tekin kuitenkin varovaisia näiden liukkaiden kelien kanssa!

 

Kyllä kaipaan eteläisen kaukomaan lämpöä!

 Nyt se sitten napsahti kohdalle - kylmä! Tultiin mökille ja siellä se alkoi, Saimaan rannalla.

Nykyaikaisessa pakkasessa on hienoa se, että ainakin tiedottaminen toimii hienosti. Edellisenä iltana katsoessamme kaikessa rauhassa televisiosta maailmaa järkyttäviä tapahtumia ja seitsemättä kertaa uusittavia elokuvia, saimme viestin. Viesti tuli suunnattoman paukahduksen muodossa. Mökin hirsiseinä paukahti kuin siihen olisi jysäytetty isolla kivellä. Ikkunan takana oleva lumi oli kuitenkin koskematonta, joten oli uskottava, että sääherra tai metsänpeikko oli lähettänyt viestin "Pakkanen is here!"

Muistuu lapsuudesta mieleen viestintä samasta aiheesta. Tuohon aikaan ei tiedonvälitys ollut vielä aivan nykyisellä tasolla. Tiedottaminen tapahtui lähikaupungin sanomalehdillä tai radion kautta. Niissä kerrottiin pakkasen saapumisesta seudulle. Tuo tiedottaminen koski toki myös kesäisiä sääodotuksia. Silloin, kun kerrottiin että tulossa on todella kunnon heinäntekopouta, niin sai olla varma että vettä tulee kuin aisaa. Ennusteiden osumatarkkuudessa oli tuolloin toivomisen varaa. Pääsääntöisesti ei osunut vaikka television saavuttua piirongin päälle Paavo Salmensuu osoitteli piipullaan kelejä kartalta.

Nyt on toisin. Aamusella, kun katsot kahvikuppi kädessä ja silmät unihiekassa telkkarin aamulähetyksiä, voit olla melkoisen varma, että sääpuheet pitävät paikkansa. Jos meidän tontille on tiedossa sadetta ja naapurille aurinkoa, niin se menee juuri noin ja aivan rajalla olevaa pensasaitaa myötäillen. Kyllä Pekka, Annika, Seija, Liisa ja muut gurut tietävät. Siellä heidän ennustuspöydillään jauhavat semmoiset tietokoneet, että virheitä ei pääse tulemaan eikä keli poikkeamaan luvatusta.

Mutta nyt minulla oli jäänyt väliin kelien ja ennusteiden seuraaminen. Jysäystieto seinähirteen oli herätys. Ei auttanut muu kuin kaivella talvisaappaat, villapusero, toppatakki, karvalakki ja paksut rukkaset esille. Ja olikin hyvä, että tein sen. Saamani tiedotteen koko sisältö ei auennut minulle aivan siltä istumalta. Kovaan todellisuuteen herääminen vaati pari päivää ja sitten mentiin. Alku oli -6C, joka on vielä lällärikamaa eli huonon saunan jälkilämmön tasoa. Sitten elohopea kipusi -11C:een, joka ei vielä hatkähdyttänyt tosi miestä, ei minuakaan. Mutta, kun mittariin lävähti -20C ja lisäksi järvellä käynnistyi säänhaltijan oma puhallin, alkoi hymy minullakin hyytymään. Tätä kirjoittaessani, taululle on ilmestynyt luku -24,8C. Oikeastaan en tykkää!

Nenä ja korvalehdet toimivat lapsuusvuosien tapaan kehon omina mittauslaitteina. Ero lapsuuteen oli se, että nyt palelee heti eikä lapsuuden tapaan vasta äidin huomattua nuo valkoisiksi paleltuneet ulokkeet. Ja kyllähän minua palelikin nyt. Piti kaivella kaikki lämmityslaitteet esiin, puulla toimivat sekä sähköiset. Ja sitten vaihdettiinkin sulakkeita, kun oli liikaa sähkölaitteita päällä ja sulakkeet poksuivat. Ei ollut kivaa etsiessä uusia sulakkeita kylmästä varastosta.

Viime päivät ovat opettaneet seuraamaan säätiedotteita. Nyt seuraan muitakin tiedotteita kuin seinän paukkeita. Ja järkyttävää on tulossa. Kaksi seuraava yötä on luvassa -28C asteita. Onpa jopa vilauteltu -30C:n lukemia. Nyt loppuu kohta villakamppeet. Onneksi polttopuita ja sulakkeita riittää. 

Mutta on keli menossa seinän paukkeesta huolimatta jo pikkuisen liiallisuuksiin! Toki onneksi meillä on paremmat varusteet kuin Espanjan vastaavissa pakkaslukemissa elävillä. Toivottavasti pärjäävät sielläkin!

Kun lähdet ulos, muista vetää toiset alushousut jalkaan. Yksillä lyhyillä kalsareilla ja nilkkasukilla ei enää pärjää teinitkään - ehkä!

Joko se alkoi - vuosi 2020+1?

 Kyllä vaihtuikin nopeasti taas vuosi! Jotenkin olisin odottanut, että välissä olisi suotu muutama päivä aikaa valmistautua rankan vuoden jälkeen aivan uuteen. Olisi saanut tehdä yhteenvedon koetusta, vähän pureskella sitä ja laatia suunnitelmaa tulevaisuuden varalle. Tuo edellinen vuosi oli sen verran rankka, että siihen olisi tarvinnut herkkä vanhuskin pienen paussin. Mutta ei mennyt vuodenvaihto tietenkään toiveen mukaisesti. No mennään nyt sitten heti vauhdilla alusta alkaen!

Vuoden eka päivä meni täällä Helsingissä normaalissa synkässä, ruskeassa kelissä. Tuuleskeli melkoisesti ja kun lämpö oli nollan kieppeillä, se puri luihin ja ytimiin. Mitähän tuokin sanonta oikein tarkoittaa, sillä minua ainakin paleli päivälenkillä aivan hit... eikun mahdottomasti.

 Vuoden toisenä päivänä verhottiinkin yllättäen koko maa valkoiseen huntuun. On muuten hieno ilmaisu tuokin. Vähän kuin maa olisi mennyt naimisiin hunnussa, mutta eihän se niin ollut. Sitä vaan sateli lunta koko päivän ja maalasi kaiken valkoiseksi. Alkuun tuli semmoisia pieniä höytyviä ja illalla saatiinkin sitten oikeaa lunta, semmoista kuin lapsuudessa oli aina taivas tulvillaan ja lapaset jäässä. 

No hienoltahan kaikki nyt näyttää - lumipeitteessä. Vähän käy mielessä, että yritetäänkö meiltä pimittää jotain? En ole kuitenkaan tällaista vastaan!

 Mutta mahtaako tuolla keinolla nyt tulla parempi vuosi kuin vanhasta? Tuntuu kuin ikävät asiat peitettäisiin lakanan alle. Toisaalta sitten se vasta meillä hankalaa on, jos tuleekin huonompi vuosi. Siis älyttömän hankalaa! Ei voi tulla niin huono, koska ei ole enää huonompaa olemassa. On se vaan yritettävä uskoa, että parempi tästä tulee!

Toiveikkaana paremmasta tulevaisuudesta vetäisin pipon päähän ja kintaat käsiini. Lähdin nauttimaan huntupeitosta ja luonnon puhtaudesta. Suuntasin kohti Seurasaarta. Meiltä kotoa on sinne näppärä kävelymatka useamman eri reitin kautta. Nyt valitsin rantoja seuraavan polun. Moni muukin oli lähtenyt kuntoilemaan melkoiseen lumisateeseen. 

Merivesi lainehti vapaana ja ainoastaan Seurasaaren lammissa oli jää tai ehkä sohjopeite. Saaren vanhat rakennukset ja luonto oli todella kauniina uuden lumen alla. Oli suorastaan huojentavaa ja rentouttavaa nauttia hienosta ympäristöstä päättyneen vuoden synkkyyden jälkeen. 

Nyt vaan kerätään voimia ja lähdetään toivorikkaina odottamaan alkaneen vuoden haasteita! Hyvä tästä tulee ja rokotuksetkin saadaan vielä. Noudatetaan ohjeita terveyden säilyttämiseksi ja nautitaan säännöllisestä kuntoilusta!

Hyvää alkanutta vuotta kaikille!