Miksi me ollaan mörrimöykkyjä?

Vaikka me suomalaiset olemme melkoisen hyviä vaikka missä, niin miksi me ollaan niin totisia? Hymyn repäiseminen huulille vaatii toiselta pyynnön tai jonkun uskomattoman hauskan jutun. Ja silloinkin tulee mietittyä, miksihän minä en ole tuota juttua itse aiemmin kuullut.

 Musiikkina meillä kuunnellaan pelkkiä mollilauluja ja surumielisiä ralleja. Niitä kuunnellessa silmät vuotavat nestettä ja pahimmillaan surkeutta voidellaan voimanesteillä. Ja sitten aamulla on vieläkin surkeampi olo ja kierre sen kun jatkuu.

Tuskin arvaatte, mikä minut kirvoitti kirjoittamaan tuommoisia? No ruotsalaiset tietenkin! Tämän ajan terveydenhoidon tilanne ei tietenkään mairittele ruotsalaisia, mutta musiikkia he ovat aina osannet kyllä tehdä. Olen aikoinaan asunut muutamia vuosia Ruotsissa ja silloin ihastuin heidän iloiseen sävyyn musiikissa ja muutenkin.  

Olen seurannut Allsång på Skansen ohjelmaa ja nauttien kuunnellut esiintyjien iloista otetta esiintymisessään. Ja siihenhän on tietenkin vaikuttanut hienot, iloiset biisit. Heillä lienee myös musiikissa avoimet ovet maailmalle, erityisesti länteen. Meidän ovet ovat pääosin aina kiinni tai sitten meille on sijansa löytänyt slaavilainen surumielisyys sekä musiikkiin että luonteeseen.

Allsång på Skansen on laulettu ensimmäisen kerran vuonna 1979 ja sitä on tuotettu säännöllisesti joka kesä vuodesta 1990 lähtien.

Ruotsissa on voimissaan vahva yhteislauluperinne. Muistan nuoruudestani, että Suomessakin hommaa yritettiin viritellä Helsingissä Soutustadionilla, mutta mihin lienee sekin kuihtunut. Karaoke lienee kevyt versio tavallisen ihmisen mahdollisuudesta julkiseen esiintymiseen ja tunnettujen biisien omaan tulkitsemiseen. 

Eiköhän innostuta hymyilemään ja kuuntelemaan iloista musiikkia! Yle Areenasta voi katsella ja kuunnella sekä jopa osallistua mukaan laulamaan Allsång på Skansen-taltiointeja.

Kaupungissa laulu raikaa ja soitto soi

Päivän ohjelmaani kuului Enterin luento Kampissa. Aiheena oli tietoa Digi-huijauksista. Olin kotona tuskaillut kulkuvälinevalinnan kanssa, joita oli vaihtoehtoina oma polkupyörä, citypyörä, DriveNow-auto tai raitiovaunu numero 10. Osaatte ehkä arvata, että valitsin raitiovaunun! Se oli helpoin, sen kun seisoo käytävällä, nuorison (= kaikki alle 70 v.) vallattua kaikki istuimet.

Kansallismuseon pysäkiltä on matkaa palvelukeskukseen reilun kilometrin verran, joten käveltyäni tuon taipaleen saavuin paikalle paita märkänä ja selkäni hiessä. Heti ovesta sisään päästyäni järkytyin hurjasta hulabaloosta, joka oli vallannut palvelukeskuksen aulan ja kahvion. Musiikillisen hulinan, yhteislaulutilaisuuden järjestivät laulavat seniorit, joita oli varovasti arvioiden toistasataa. Heitä istui pitkin aulan seinustoja ja täpötäydessä kahvilassa. Laulantaa johti neito porukan keskellä ja toinen neito säesti pianolla.

Tempaisin kupposen kahvia laulun keskeltä kahvilan tiskiltä ja siirryin 2. kerrokseen odottamaan isossa salissa pidettävän huijausluennon alkamista. Laulu raikasi ympäri taloa ja tunnustan hyräilleeni ja jopa laulaneeni joitakin siivuja hienoista, iloisista yhteislaulukappaleista. En kuitenkaan häirinnyt äänelläni ympäristöä. Perin mainio tilaisuus, johon törmäsin todella yllättäen ja yllättyneenä.

Digi-huijausluennon annista kirjoitan lähipäivinä muutaman sanan tänne blogiini. Tilaisuus oli jälleen tärkeä muistutus netin koukuista ja painotti varovaisuutta netissä surfailevalle.

Mutta illalla se soitto sitten räjähti! Tunnustaudun perinteisen, monimuotoisen jazzin ystäväksi. Nykyaikaista psykedeelistä sekopääjazzia en ymmärrä. Olen Olavi Virran ja Laila Kinnusen ajan kasvatti, josta voi päätellä hieman musiikkimakuani. No perheen nuoriso oli havainnut Sibelius Akatemian Musiikkitalon Black Box-saliin masinoiman "oppilaskonsertin", jossa esiintyi kahden eri ryhmän kanssa amerikkalainen huipputrumpetisti Terrell Stafford.

Mestari Staffordin valitsemaa jazzia esitti kaksi Sibiksen opiskelijoista koottua kokoonpanoa, kumpikin tunnin jaksot. Omaan historiaani liittyy läheisesti 60-luvulla muutamia vuosia kestänyt brass-tyylisen trumpettimusiikin soittaminen. Havaitsin, että omassa tuolloisessa soitannassa oli jonkin verran samaa kuin Staffordilla. Yhtäläisyydet koostuivat kuitenkin ainoastaan hiestä otsalla, muutamasta satunnaisesta (minun tapauksessani) samantapaisesta trumpetin soinnusta sekä poskien pulleudesta.

Ensimmäisessä kokoonpanossa ihailin erityisesti alttosaksofonia puhaltaneen Jesse Vilhomaan taidokasta työskentelyä sekä solistina laulaneen Emilia Nojosen äänen kaunista sointia ja taipumista upeisiin improvisaatioihin.

Toisen kokoonpanon huippu oli upeita kitarasooloja soittanut Jonas Metsäkylä. Myös Filemon von Numers oli bassoineen melkoinen virtuoosi.

Kokonaisuutta hallitsi kuitenkin suvereenisti itse mestari, Terrell Stafford. Esimerkkinä mainittakoon, että hän on ollut soittamassa yli 130 albumilla, palkittu arvostetulla Grammy-palkinnolla ja toimii Temple Universityn jazzosaston johtajana. Kerrassaan uskomaton puhallintaituri!

Olin toista kertaa kuuntelemassa Sibelius Akatemian oppilaiden työskentelyä lavalla ja voin sanoa, että yllätyin jälleen suunnattoman positiivisesti. Suosittelen käymään heidän konserteissaan, jos liikutte Musiikkitalon kulmilla! Ja tapahtuuhan siellä paljon muutakin!

Kuvassa mestarin kanssa molemmat ensemblet