Luonto vetää överiksi

Nyt on maapallon luonnon tuotteiden johtajalla syntymässä tuotantoennätyksiä! Ainakin Itä-Savon metsissä ja pihoissa. Tavaraa tulee ja enemmän kuin konsanaan vuosiin. Ei riitä peruskodeissa eikä mökeillä kylmäsäilytystilat tuotteiden tallentamiseen. 

Tämä runsauden pula alkoi ensin mansikoilla joitakin viikkoja sitten. Mansikkasadon osalta saa aina pelätä sadetta tai kuivuutta. Nyt oli sään säädöt kohdallaan ja mansikkamaat punaisenaan herkkumarjoja. Minäkin konttasin kipeillä polvilla parilla mansikkamaalla ja laatikot täyttyivät alta aikayksikön. Parin hengen saalis yhdeltä parin tunnin konttaamiselta oli kevyesti tai oikeammin raskaasti reilut 35 kiloa marjoja. 

Seuraavaksi kerkisin käydä läheisellä suolämpäreellä ja poimin sieltä hetkessä runsaat puoli litraa lakkoja eli hilloja eli suomuuraimia. Enempää sieltä ei olisi löytynytkään. Aiempien vuosien sato oli kymmenkertaistunut yllättäen. Tuonkin puolikaslitrasen jälkeen pakastimeen jäi vielä tilaa muillekin marjoille. 

Mansikoista ja lakoista, kun selvittiin, alkoi mahdoton mustikoiden kahmuaminen. Tällä kertaa ei joutunut mökin lähellä kilpailemaan ulkomaisten rohmupoimijoiden kanssa marjoista. Suomenmaa on suljettu ja kerrankin, kun olisi ollut poimittavaa, ei ollut poimijoita. Mutta ei tarvinnut meikävanhuksenkaan etsiä kaukaa noita sinisiä marjoja. Lähimmät löytyivät parin metrin päästä mökin nurkalta. Ja viidenkymmenen metrin säteeltä olisi saanut helposti vähintään 5 pakastearkullista.

No entä sitten vadelmat eli vatut eli vaapukat? Tieto kiiri meillekin reilun parinkymmenen kilometrin päässä olevasta hehtaarien kokoisesta hakkuuaukiosta, joka sijaitsi isolla mäellä. Uutinen kertoi sen rinteiden olevan punaisenaan vattuja. Autolla pääsi päätieltä 50 metrin päähän mäen päälle ja suoraan poimimaan melkein auton ovelta. Kolmella reissulla sieltä irtosi alle viidenkymmenen metrin etäisyydeltä auton luota useampi ämpärillinen vattuja, ja samalla jokaisella kerralla satoja naarmuja käsivarteen puskien piikeistä. Ja mikä parasta, madot eivät olleet jaksaneet kavuta mäkeä ylös marjoihin saakka.

Nyt sitten odotellaan ensin omenoiden kypsymistä mökkipihan ainoassa omenapuussa. Vuosiin ei ole sieltä ilmestynytkään kuin muutamia madonsyömiä yksilöitä. Onkin kulunut lähes 10 vuotta, kun viimeksi saatiin maistella oman puun omenoita. Kesti tuon ajan, että puu toipui nälkäisen jäniksen syömän rungon kärsimistä vaurioista. Nyt on luvassa parin viikon sisällä lopultakin omenahillon keittämistä.

Seuraavat marjatkin ovat kohta kypsymässä, eli puolukoita tässä odotellaan ämpärit nojatuolin vieressä.  Ainoa murhe on se, että mökkimme lähistöllä ei ole kunnollista puolukkamaastoa. Puolukka vaatii hieman pidemmälle autoilemista ja tiukkaa etsimistä. Onneksi on menneiltä vuosilta hieman tietoa sopivista marjapaikoista. Eiköhän nuokin talven marjapuurotarpeet saada talteen. Marjanpoimurit odottavatkin jo auton peräkontissa. 

Vielä kun malttaa odottaa reilun kuukauden, on vuorossa karpalot. Niitä löytyy reilun sadan metrin päästä suolämpäreeltä sen, kun vaan jaksaa poimia. Joka vuosi on ollut kauden aloitusvaiheessa mahdoton kisa suolle ehtimisessä monien perinteisten suokävijöiden kanssa, mutta aina marjoja on kaikille riittänyt, vaikka itse olen joskus myöhästynytkin alkujaolta.

Tässä välissä puolukoita odotellessa on ollut aikaa samota lähimetsissä sienten perässä. Ja niitähän on riittänyt reippaasti. Muita emme ole poimineet, kuin kanttarelleja. Niitä on nyt jo pakkasessa enemmän kuin edellisten 20 vuoden saalis on ollut yhteensä. Enää ei edes viitsi lähteä lisää hakemaan.

Alkukesän kalansaaliit hiipuivat pian helteiden saavuttua kesäkuussa. Kalat pakenivat matalilta rannoilta, ja luontainen laiskuuteni esti soutamasta ikivanhaa, risaista katiskaa syvemmille vesille. Pakkaseen säilötyt haukifileet alkavat vähitellen loppua ja joudumme kohta turvautumaan ostokalaan. Eiliset 6 särkeäkin olivat tänään kadonneet katiskasta. Enpä minäkään olisi viihtynyt niin huonokuntoisessa häkissä. 

Kerrankin on ja olisi luonnonantimia suunnattomasti tarjolla, mutta sato jää metsiin, kun viime vuosien ulkomaiset poimijat puuttuvat sattuneesta syystä. Kotimaiset poimijat ovat poikkeuksetta jo iäkkäämpää porukkaa ja nuoret loistavat poissaolollaan. Olisikohan luonnon pitänyt hillitä itseään ja jättää suursadot vielä tuleville vuosille. Olisi saatu kasvatettua uusi poimijasukupolvi ja ulkomaiset kerääjät ehtisivät palata maisemiin!

Miten käy marjojen kanssa?

Olemme jälleen saavuttaneet sen vuotuisen ajan, jolloin syynätään puutarha- ja metsämarjojen kypsymistä. Ja aina on yhtä jännittävää!

Mansikoita on ollut jo tarjolla parin viikon ajan. Olemme perheen piirissä jo kerinneet ”tuhota” pari 5 kilon laatikollista herkullisia Kesälahden Polka-mansikoita. Eka laatikossa ei vielä maku hivellyt nautintahermoja, mutta toisessa oli jo nautintoa aistittavissa. Mutta sitten tulivat sateet. Nyt ei ole taas (edellisten liian kuumien tai liian märkien vuosien tapaan) tietoa, saadaanko mansikoita säilömiseen asti. Nyt kyllä puhun vaan omasta tilanteestamme, jossa on vuosittain ollut ongelmia ajoituksen kanssa. Tarkoitus olisi pakastaa muutama laatikollinen, mutta nyt on vain odotettava ja toivottava, ettei kausi kerkiä päättyä.

Nuo ovat vielä syömättä toisesta laatikosta

Yritin toistakymmentä vuotta siirtää metsästä metsämansikoita mökkitontille saunan taakse. Siellä oli mielestäni otollinen paikka, mutta ”metsään” meni! Lapiolla paikalle kantamani kasvusto kuivui muutamassa viikossa. Elettiin muutama vuosi eteenpäin ja aivan toiseen paikkaan pihalle alkoikin putkahdella metsämansikan varsia. Nyt niitä on levinnyt pitkin pihaa, ja joka kesä niitä tulee lisää. Sato on aina mainio. Eihän se ole tietenkään huono juttu!

Pihaa valtaava metsämansikkajoukko

Mustikoita on löytynyt omalta pieneltä mökkitontilta ja tien takaa hyvinä vuosina kymmeniä litroja. Parina vuotena, kun sairastin selkää, istuin mättäällä ja kahmin ympäriltäni marjoja. Siirtyminen sujui kätevästi konttaamalla määttäältä toiselle ja saalista kertyi. Ylös tarvitsi kampeutua vasta ämpärin täytyttyä. Nyt ei näytä mustikkatilanne hyvältä vaikka selkä taas kestäisi! Nyyh! Marjoja ei taida tulla kovinkaan paljoa, joten ensi talven mustikat taitavat muuttua ostomarjoiksi.

Mustikanvarpuja työnsä ääressä

Lähisuon vuosittain erittäin runsas karpalosato on vielä kontrolloimatta, mutta uskon, ettei odotuksissa tarvitse pettyä. C-vitamiinit ja erilaisten rauhasten toiminta tulee karpaloilla turvattua vuodeksi eteenpäin. Ja ei kai kukaan kiistä karpalokiisselin erinomaisuutta maunkaan osalta, sillä vaniljakermavaahdon kanssa ei parempaa herkkua löydy.

Sienistä en tiedä muuta kuin, että aina on kanttarelleja riittänyt. Usein paljon ja toisinaan vielä enemmänkin. Suppilovahveroitakin on yleensä löytynyt, mutta vähemmän. Mutta nuo sienet ovat jo toinen juttu, josta ehkä myöhemmin lisää.

Yrittäkää pitää puolenne marjojen hankkimisessa, teitte sen sitten itse poimien tai kaupallisia tahoja hyödyntäen! Väittävät marjojen olevan terveellisiä ja ihmiselle tarpeen. Tuosta en kuitenkaan tiedä, kun olen niitä aina syönyt ja terveenä säilynyt, paitsi silloin kun olen sairastanut!

Pihan henki vai omakuva?

Olinhan siellä vatukossa minäkin

Pienehkön painostuksen ja suurehkon huonon omantunnon pakottamana minäkin raahauduin mökin lähimetsän vattupusikkoon. Tai eihän siellä oikeastaan enää ollut sitä pusikkoa. Oli vain alkava mäntymetsä ja kuihtuvat vattupuskien varret. Ja tietenkin armoton helle.

Matkalla pusikkoon huomasin Nokian Kontio-saappaiden ikääntyessään muuttuneet ominaisuudet. Vaikka olinkin paikannut saappaat polkupyörän kumille tarkoitetulla paikalla, se ei selittänyt tuota oleellista muutosta. Saappaat olivat paljon raskaammat kuin koskaan ennen. Ne eivät enää kulkeneet mättäiden tai maassa makaavien puunrunkojen yli samalla kepeydellä kuin ennen. Onkohan noissa 70-luvun laatusaappaissa valmistusvaiheessa käytetty jotain oudosti muuntuvaa kumilaatua? Tuntuivat paljon raskaammilta kuin ennen.

Metsässä ei tarvinnut kuitenkaan olla yksin. Suunnaton määrä paarmoja, kärpäsiä ja hyttysiä seurasi jokaista liikettäni. Niillä oli polttava tarve päästä ihokontaktiin kanssani. Enimmäkseen nuo kontaktieleet kohdistuivat pääni näkyviin osiin. Tiedän, että ihmisten pitäisi keskustellessaan pyrkiä pitämään katsekontakti, mutta en tiennyt tuon käyttäytymissäännön koskevan eläimiäkin. Vai halusivatko osoittaa marjastajalle hellyyttä? Tästä uudesta tavasta en pitänyt!

Kuihtuneissa puskissa oli varsin vähän marjoja ja nekin pääosin kuivia, pieniä rupukoita. Sain kerättyä vajaan kahden tunnin ötökkäseurustelun lomassa puolisen litraa vattuja. Ei mikään hurraa-saalis!

Helsingin Sanomien kirjoitus helteen vaikutuksesta vanhukseen tuli myös koettua reissun yhteydessä. Huolimatta muille jakamistani neuvoista, en ollut tietenkään varautunut kuumuuteen vesipullolla. Niinhän siinä kävi, että siitä oli seurannaisvaikutuksia. Mökille palattuani käväisin suihkussa, joka vilvoitti hieman. Mutta pahinta oli pian paluun jälkeen alkanut pieni päänsärky ja tuntia myöhemmin armoton väsymys. Onneksi selvisin niistä vesitankkauksella ja nokkaunilla.

Muistakaa olla varovaisia näiden hellekelien kanssa! Juokaa tarpeeksi vettä ja suojautukaa riittävästi auringonpaisteelta!

Kyllä on metsä kuivaa! Mustikan varvutkin ovat muuttuneet aivan harmaanruskeiksi.