Metsä kutsuu vauhdilla ja pakoon helteestä

Oli alkamassa käännekohta sääoloissa, luvassa oli seuraavana päivänä hellettä. Kaikkien kaipaama kesä-kesä olisi lopultakin täällä koto-Suomessakin. Se tietäisi kotona Helsingissä asunnon lämpötilaa, jota voisi verrata huonohkon saunan lämpöön. Jatkuva kuumuus sisätiloissa, ilman mahdollisuutta viilennykseen, olisi  tukkoisille sepelvaltimoille uhkaavan kohtalokasta. Ei tarvinnut paljon pohtia toimenpiteitä, reppu "selkään", tavarat kantoon ja ajoneuvo liikkeelle kohti Savoa ja ilmalämpöpumpulla varustettua mökkiä.

Ja matka sujui ja ei sujunut, mutta melkoisen hankalaa se oli. Ei tuntunut haittaavan suomalaisia henkilöautoilijoita polttoaineen hintojen nousu ja valtakunnan rekka-autot olivat joukolla liikenteessä. Eli tiet olivat täynnä kulkijoita. Ralli- ja formulahengessä ajettiin kilpaa ja ohi piti päästä aina seuraavasta ja seuraavasta ja seuraavasta ja... Kun itse ajeltiin säätimellä perinteisesti pari kilometriä yli nopeusrajoitusten, sujahteli jatkuvasti ohi joku tieohjus reilua ylinopeutta. Useimmin ne olivat merkiltään Audeja, Bemareita ja Skodia. On varmaan kirjattu noiden merkkien omistajaehtoihin vaatimus aina ohittaa, jos edessä on joku muu kuin hirvi tai karhu. 

Mutta hengissä selvittiin mökille ja lämpöpumpun viilentämään sisätilaan. Sai lämpö nousta aivan rauhassa parina päivänä +30 Celsius-asteen tuntumaan. Ei puristanut rinnasta onneksi sisältä, mutta ei myös valitettavasti ulkopuoleltakaan. Oli mukava seurata ikkunasta Turengin Vanhan ajan jäätelötikku kädessä rannassa pulikoivan silkkiuikkuemon pulikointia poikasensa kanssa ja sen jälkeen keskittyä katsomaan iPadilta Netflixistä elokuvaa.

Mutta seurasi se päivä pahimman helteen hellitettyä, kun kotihengetär ponkaisi metsään etsimään luonnon herkkuja. Palatessa oli mukana iso pussillinen kantarelleja, juuri sitä herkuinta kokoa. Raportti mustikkatilanteesta olikin sitten lohduttomampi. Ei ollut enää mustikoita kuin rippeet jäljellä. Oli ollut joku poimurin kanssa liikkeellä ennen niitten kypsymistä. Joku rutjake oli ahneuksissaan häröillyt ennenaikaisesti. Mökkipihalta mustikat on aina kadonneet sorsien suihin, mutta lähimetsissä on liikkuneet kaksijalkaiset. Kyllä en tykkää, kun mustikat kerätään raakoina ja kannat jää marjaan. Ei pidä olla mustikassa puutavaraa mukana, pitää olla marjan puhdas marja.

Oli ennen sorsatkin enemmän ystäviä. Tapasivat tulla mökin ovelle kvaakkumaan lisää pullaa oviverkon välistä. Nyt ei näy otuksia ollenkaan, jää vain iso musta jälki pihalaatoille, kun kehtaavat kakkia siihen eikä järveen. Tuommoisesta en oikein tykkää. Kyllä pitää luontokappaleenkin tajuta, mihin kakitaan ja mihin ei! Joku roti se pitää tuossakin touhussa olla!

Käykää tekin sienestämässä ja mustikassa metsissä! Varokaa karhuja ja muita sen kokoluokan elukoita. Ja pienemmistä varokaa punkkeja! Jos vähänkään pelottaa ja askarruttaa tai valtimot rajoittavat, tori ja lähikauppa on poimintapaikkana myös varteenotettavia. Nauttikaa kesästä, kun sitä vielä on!

Autoillessa sattuu

Kyllä ikääntyminen tuo outoja piirteitä ihmiseen! Ei kuitenkaan aina erityisen yllättäviä tai odottamattomia. Mutta en halua tikulla silmään, vaikka avaankin muisteloiden sekalaisen arkkuni. Muun kirjoittamisen tökkiessä (sillä en jaksa kirjoittaa taudeista enkä vaaleista), ajattelin lyhyesti kirjoittaa muutaman automuiston menneiltä vuosilta.

1. Helsinki-tapaus 

Suhteellisen tuoreen ajokortin omistajana olin 60-luvun lopulla saanut isältäni lainaksi perheen Zephyr 6-merkkisen auton. Pääsin käyttämään mummoani Oulusta vierailulle Porvooseen. Kartanlukijaksi olin värvännyt kaverini. Matka Porvooseen meni hienosti, mutta illan hämärtyessä jätettyämme mummoni kyläpaikkaan, oli meidän nuorten miesten vielä matkattava Helsinkiin. Olin varannut puhelimitse (huom! oikein lankapuhelimella, kun vielä silloin ei ollut nettiä eikä kännykkää keksitty) huoneen Hakaniemessä sijaitsevasta hotellista. Sinällään hieno juttu, paitsi meillä kummallakaan ei ollut tietoa, missä Hakaniemi sijaitsee. Helsinkiin sentään osasimme tiekylttejä seuraten.

Ilta alkoi hämärtyä ja oli pääsiäispäivän ilta eli ruuhkailta. Helsingin keskustaa lähestyessä alkoivat valot vilistä silmissä. Juhlapyhän paluuruuhka oli pahimmillaan ja kaupungin mainosvalot sotkivat osaltaan hieman tottumattoman, nuoren automiehen ajosuoritusta. Olimme hukassa! Jossain valoristeyksessä automme eteen sattui poliisin mustamaija. Päätin seurata sitä, ajaa tiukasti sen perässä ja maijan pysähtyessä anoa apua.

Yhtäkkiä tajusin, että maija oli kääntynyt pimeähkölle, hiljaiselle väylälle ja havahduin säikähtäneenä huomaamaan, että ajoimme pitkin puiston hiekkakäytävää. Siinäpä ei ollut enää muuta tehtävissä kuin jatkaa valitulla tavalla. Ei mennyt kuin tovi, kun mustanmaijan peräosassa istuvan konstaapelin pää alkoi pyöriä väkkärän lailla ja autossa syntyi vipinää. Minä tavoittelin katsekontaktia konstaapeliin ja osoittelin automme etuosaa tavoitteena rekisterikilven huomioiminen. Tuohon aikaan rekisterikilven ensimmäinen kirjan nimittäin osoitti auton kotiläänin eli meidän tapauksessamme Oulun läänin. Poliisin maija löi jarruiksi niin äkkiä, että meinasin täräyttää Zephyrillä sen perään. Ja eikun autosta ulos ja naama punaisena konstaapelille selittämään maalaisten hätää.

Maijassa olleet konstaapelit ilmeisesti tajusivat nopeasti, että Zephyrin kuski oli kunnon urvelo susirajan takaa (eli kauempaa kuin Tikkurilasta) ja päättivät auttaa. Sain ohjeen seurata autollamme maijan perässä. Olisihan se ollut hienoa, jos he olisivat johdattaneet eksyneet kulkijat valtiovieraiden tavoin sireenit soiden läpi ruuhkan kohti Hakaniemeä, mutta näin ei tapahtunut. Onneksi, sillä pelkkä puistossa ajaminen herätti kiusallista huomiota paikkakuntalaisten silmissä. Pääsimme lopulta Hakaniemeen Ursula-hotellin eteen, jossa sain lievää ankaramman ripityksen, ohjeet paneutua kaupungissa liikennöintiin hieman huolellisemmin ja viimeiseksi tiedon, että maksullinen pysäköinti alkaisi hotellin edessä seuraavana aamuna klo 8. 

Tuo seikkailu järkytti sen verran, että iltakävely kaupungilla jäi tekemättä. Muutenkin illan tapahtumat häiritsivät yöunta lisänä pelko klo 8 alkavasta pysäköintimaksusta. Maksullisesta pysäköimisestä ei minulla ollut tuolloin vielä ensimmäistäkään kokemusta. Koko pysäköintimittari näytti pelottavalta kapistukselta. Se tarkoitti sitä, että liikkeelle kohti Porvoota oli lähdettävä heti kello 7:n jälkeen. Sinne päästiin kohtuullisesti ja kyläiltiinkin vielä iltapäivälle asti. Lähdimme Porvoosta kohti kotia illan jo pimetessä. 

Vielä ennen kotia oli kuitenkin tarjolla täpärä tilanne. Matkaa oli jäljellä noin 50 kilometriä, kun aamuyön hämärässä olimme törmätä tietä ylittäneeseen hirveen. Jarrut vinkuivat ja väistöliike oli rivakka. Vältyimme onneksi törmäykseltä. Hirvi oli tuskin moksiskaan, ei ainakaan jäänyt kyselemään.

 2. Helsinki-tapaus

Seuraava autotapaus sattui noin 6 vuotta edellisen jälkeen 70-luvun puolivälin tienoilla. Olin matkalla työhaastatteluun Helsingin Katajanokalle. Ajaa pöristelin Helsinkiin oranssilla (!) Valmet-traktorimaalilla (!) maalaamallani kupla-Volkkarilla jo monen vuoden ajokokemuksella. Kaveri oli Valmetilla hommissa ja päätettiin tuunata kuplaani ylijäämämaalilla. Väri oli hieno, mutta appelsiinipintainen, joka ei juurikaan haitannut vauhtia. Olin vakuuttunut, että runsas autoiluni Oulun vilskeessä, oli antanut minulle vankan ajotaidon ja -rutiinin. Mutta sain havaita, ettei Oulu ja Helsinki olleet aivan samanrytmisiä autoilukaupunkeja. Oululainen leppoisa lullukkatyyli poikkesi suorastaan ratkaisevasti helsinkiläisestä hätähousutyylistä.

Jo tuolloin valtakunnan pääväylät johtivat kohti Helsingin keskustaa. Aina on sanottu, että kaikki tiet johtavat Roomaan, mutta Suomessa ne johtavat Helsingin keskustaan. Niinpä minäkin ajoin nenä tuulilasissa Lahden valtatietä Hämeentielle ja sitä pitkin kohti keskustaa. Ajauduin Mannerheimintielle ja sieltä pikku hiljaa Etelä Esplanadille. Jo tuossa vaiheessa aloin epäillä kykyjäni kaista-ajossa. Pari täpärää tilannetta oli jo tullut eteen ennen Espaa. Oulua merkittävästi nopeampi ajorytmi ja monikaistaiset kadut eivät olleetkaan vielä hallussani.

Olin kartasta opiskellut reitin Stockmannin kulmilta Katajanokalle. Valitsin kuitenkin Espalla väärän kaistan ja ajauduin keskikaistalle, joka kiersi Havis Amandan-patsasta. Ilman kaistanvaihtoa ei tuolta kierrokselta päässyt ulos. Kiersin ja kiersin patsasta ympäri uskaltamatta vaihtaa kaistaa oikealle. Kierroksia oli tullut jo varmaan lähemmäs kymmenkunta. Hiki helmeili otsalla, kuplakin varmaan jo ihmetteli kuskin mielenterveyttä. Valmistauduin kiertämään patsasta iltaan saakka, kunnes liikenne hiljenee ja uskallan ajaa pois ympyrästä. 

Joku taksimies oli kuitenkin havainnut ahdinkoni ja tunnistanut turistin rekisterinumerosta. Hän ajoi vierelle, painoi äänimerkkiä ja näytti kädellään, että ajaisin hänen eteensä toiselle kaistalle. Tajusin vinkin ja pääsin pinhuusista pois kohti Katajanokkaa. Unohdin häkellyksissäni heilauttaa kättäni kiitokseksi tuolle laupiaalle samarialaiselle.

Se seuraus tuosta patsaan kiertämisestä jäi, että jätin autoni kahdeksi kuukaudeksi Katajanokalle. Kun lopulta muutin töihin Helsinkiin, kävin hakemassa sen eräänä rauhallisena iltana uudelle asunnolleni Korsoon.

3. Helsinki-tapaus

Elettiin vuoden 1976 helmikuuta ja meneillään oli poliisilakko. Nukuin sikeästi sunnuntaina vielä kello 10:n aikaan, kun asuntoni ovikello soi jämäkästi. Hoipuin unissani avaamaan ovea ja säikähdin, kun sen takana seisoi vankkarakenteinen, vanhempi poliisimies. Hän tiedusteli nimeni ja kertoi asiansa. Autoni oli löytynyt Sipoosta pellolta. Järkytyin ja unenrippeet karisivat silmistäni hetkessä.

Tajusin hänen tarkkailevan olemustani, ja hän tiedustelikin tiukkasävyisesti tekemisiäni edellisenä iltana ja yön aikana. Kerroin tehneeni kirjanpitotöitä myöhään yöhön ja olleeni sen takia vielä nukkumassa. Asunnossani oli kirjanpitopapereita pitkin ja poikin, pöydillä ja lattioilla, joten todistusaineisto sanomalleni oli näkyvillä. Lisäksi hänen nenänsä ei ilmeisestikään havainnut mitään voimajuomiin viittavaa. Havaitsin selitykseni hyväksytyksi.

Hän lupautui viemään minut autoni luo, ja niin matkasin hetken kuluttua poliisiauton takapenkillä sipoolaisen pellon pientareelle Hindsbyyhyn. Kahlasimme autoni luo pellolle, jossa hän tarkasti tilanteen ja kirjasi murron jäljet. Minä jäin paikalle poliisin poistuessa jatkamaan muita tehtäviään. Keräilin pellolle lumeen heitetyt irtotavarat auton sisään ja lähdin tarpomaan kohti lähintä maataloa. Sieltä sain avukseni isännän vetämään traktorilla kuplani pellolta tielle. Auto oli sivuikkunaa lukuunottamatta kunnossa, joten pääsin ajamaan sillä kotiin Korsoon. 

Yhteenvedon tynkää

Nuo edelliset tapahtumat eivät suuremmin minua järkyttäneet, mutta eivät myöskään valmistaneet nykyisiin autoilijan ongelmiin Helsingissä. Ai mihin ongelmiin muka? No vapaan parkkipaikan löytämiseen ja jonoissa istumiseen. Lisänä ovat viime vuosina tullut mahdoton määrä muusta liikenteestä piittaamattomia polkupyöräilijöitä ja sinne tänne poukoilevia jalankulkijoita. Autoilijalla saa olla silmät selässäkin, olkapäissä ja joka puolella päätä. Sittenkään ei tahdo ehtiä havaitsemaan kaikkea ympärillä tapahtuvaa. 

Turvallista liikennöintiä kaikille! Be careful out there! (Tuon viimeisen lauseen sanoi aina Hill Street Bluesin konstaapeli poliisien lähtiessä kamarilta partoimaan kaupungille.)

 Alla kuva Kupla-Volkkarista Symphony of the Seas-laivan pääaulassa. Millainenhan kuski on tuotakin ohjastanut? Vaikka väri on lähes sama kuin omassa Volkkarissani, ei kyseessä ole minun kuplani.