Marjakausikynnys ylitetty

Kyllä on moni ihminen nyt onnensa kukkuloilla, kun on kesän mansikkasatoa saatavilla. Se on vaan niin omituista, että sanoina Suonenjoki, senga senga ja polka aiheuttavat ihmiselle kuolanvalumisen. Mikähän se on suomalaisessa vikana, kun tuommoiseenkin on pitänyt langeta?

No niinhän se hysteria puhkesi sitten meilläkin! Maanantaiaamuna puhelin soi ja sen jälkeen soi ristiin rastiin koko paikallisen suvun puhelimet. Naapureille ei kyllä kerrottu, miksi monessa suvun taloudessa oli äärimmäisen kiireinen aamu ja nopea kotoa lähtö. Aamun paikallislehdessä oli nimittäin kirjoitettu mansikoiden saapuvan klo 11 Puhakan kioskille ja 5 kilon laatikon hinta olisi alle 30 Euroa. 

Meillä oli 35 minuuttia aikaa puhelun jälkeen ehtiä tapahtumapaikalle ja matkaa 18 kilometriä. Ottaen huomioon, että oltiin vielä lomalaisittain yöasussa ja aamukahvikuppi kourassa, niin olimme kioskin edessä jonottamassa kello 10.55. Onneksi ei sattunut matkalla poliiseja kohdalle, olisi nimittäin tullut kalliit marjat ja polkupyörä kulkuvälineeksi, kun kortti olisi mennyt! 

Mutta mitä sitä pirua! Marjat eivät olleet vielä tulleet paikalle, mutta tiedossa oli, että kuljetus on matkalla. Siinä sitä ihailtiin kaunista aamua ostoskeskuksen asfaltilla ja seurattiin, kun parempi hermoiset jonottajat ryystivät kioskista hakemaansa kahvia. Mutta sitten alkoi tapahtua. Isokokoinen pakettiauto tunki ostarin ahtaalle parkkipaikalle ja paikalla haahuilevat ihmiset terästäytyivät. Niin mekin! Ja osasimme pelin muita paremmin. Onneksi meitä ennen paikalle ehtinyt sukumies oli maksanut ennakkoon meidänkin mansikkalaatikon, joten pääsimme koukkaamaan laatikkomme suoraan kuljetusliikkeen auton takaovelta muiden odottaessa kiltisti koko kuorman purkamista. 

Sen verran kismitti ne kahvijuojat, että veimme laatikot sukumiehen kanssa omien autojemme takapakseihin ja astelimme kioskille mansikkakahville. Tavallista kahvia se oli, mutta mansikkahengessä ryystimme ne nautiskellen. Veikkaan, että ne, jotka vasta saapuivat apajille, katsoivat meidän kahvittelua kateellisina. Että osasikin olla nykytermein, mansikkamaisen cool-olo! Mansikat paksissa ja puoliksi juotu kahvikuppi kädessä. 

Mökillä sitten koittikin se mansikan ostajan arki, marjojen siivoaminen, Siinä sitä kaiveltiin seuraava tunti pikkulinkkarilla mansikankantoja ja pakattiin pakastepussiin putsatut marjat. Mutta jotain tuostakin reissusta jäi käteen: linkkarin pieni viiltojälki ja tieto, että lähikaupassa oli samanlainen marjalaatikko 2 euroa halvemmalla. Sitä tietoa ei sielu enää kestänyt, että lähikaupan marjat olivat kuulemma paremman makuisia syöntimarjoina. 

Isoja olivat, ei makeita, vaati sokeria

Kyllä taas kiusattiin haurasta vanhusta herkkumarjalla! En tykkää oikein tuommoisesta. Kotona oli aamukahvikin jäähtynyt kupissaan. Että, millä kaikilla tavoilla sitä herkkää ihmistä voidaankin koetella ja kiusata!

Annan tärkeän vihjeen: juokaa aina aamukahvinne loppuun vaikka olisi minkälainen hyvänsä houkutus tiedossa! Kyllä sitä ehtii vähemmälläkin, myöhässä siellä määränpäässä ollaan kuitenkin!

Luonto vetää överiksi

Nyt on maapallon luonnon tuotteiden johtajalla syntymässä tuotantoennätyksiä! Ainakin Itä-Savon metsissä ja pihoissa. Tavaraa tulee ja enemmän kuin konsanaan vuosiin. Ei riitä peruskodeissa eikä mökeillä kylmäsäilytystilat tuotteiden tallentamiseen. 

Tämä runsauden pula alkoi ensin mansikoilla joitakin viikkoja sitten. Mansikkasadon osalta saa aina pelätä sadetta tai kuivuutta. Nyt oli sään säädöt kohdallaan ja mansikkamaat punaisenaan herkkumarjoja. Minäkin konttasin kipeillä polvilla parilla mansikkamaalla ja laatikot täyttyivät alta aikayksikön. Parin hengen saalis yhdeltä parin tunnin konttaamiselta oli kevyesti tai oikeammin raskaasti reilut 35 kiloa marjoja. 

Seuraavaksi kerkisin käydä läheisellä suolämpäreellä ja poimin sieltä hetkessä runsaat puoli litraa lakkoja eli hilloja eli suomuuraimia. Enempää sieltä ei olisi löytynytkään. Aiempien vuosien sato oli kymmenkertaistunut yllättäen. Tuonkin puolikaslitrasen jälkeen pakastimeen jäi vielä tilaa muillekin marjoille. 

Mansikoista ja lakoista, kun selvittiin, alkoi mahdoton mustikoiden kahmuaminen. Tällä kertaa ei joutunut mökin lähellä kilpailemaan ulkomaisten rohmupoimijoiden kanssa marjoista. Suomenmaa on suljettu ja kerrankin, kun olisi ollut poimittavaa, ei ollut poimijoita. Mutta ei tarvinnut meikävanhuksenkaan etsiä kaukaa noita sinisiä marjoja. Lähimmät löytyivät parin metrin päästä mökin nurkalta. Ja viidenkymmenen metrin säteeltä olisi saanut helposti vähintään 5 pakastearkullista.

No entä sitten vadelmat eli vatut eli vaapukat? Tieto kiiri meillekin reilun parinkymmenen kilometrin päässä olevasta hehtaarien kokoisesta hakkuuaukiosta, joka sijaitsi isolla mäellä. Uutinen kertoi sen rinteiden olevan punaisenaan vattuja. Autolla pääsi päätieltä 50 metrin päähän mäen päälle ja suoraan poimimaan melkein auton ovelta. Kolmella reissulla sieltä irtosi alle viidenkymmenen metrin etäisyydeltä auton luota useampi ämpärillinen vattuja, ja samalla jokaisella kerralla satoja naarmuja käsivarteen puskien piikeistä. Ja mikä parasta, madot eivät olleet jaksaneet kavuta mäkeä ylös marjoihin saakka.

Nyt sitten odotellaan ensin omenoiden kypsymistä mökkipihan ainoassa omenapuussa. Vuosiin ei ole sieltä ilmestynytkään kuin muutamia madonsyömiä yksilöitä. Onkin kulunut lähes 10 vuotta, kun viimeksi saatiin maistella oman puun omenoita. Kesti tuon ajan, että puu toipui nälkäisen jäniksen syömän rungon kärsimistä vaurioista. Nyt on luvassa parin viikon sisällä lopultakin omenahillon keittämistä.

Seuraavat marjatkin ovat kohta kypsymässä, eli puolukoita tässä odotellaan ämpärit nojatuolin vieressä.  Ainoa murhe on se, että mökkimme lähistöllä ei ole kunnollista puolukkamaastoa. Puolukka vaatii hieman pidemmälle autoilemista ja tiukkaa etsimistä. Onneksi on menneiltä vuosilta hieman tietoa sopivista marjapaikoista. Eiköhän nuokin talven marjapuurotarpeet saada talteen. Marjanpoimurit odottavatkin jo auton peräkontissa. 

Vielä kun malttaa odottaa reilun kuukauden, on vuorossa karpalot. Niitä löytyy reilun sadan metrin päästä suolämpäreeltä sen, kun vaan jaksaa poimia. Joka vuosi on ollut kauden aloitusvaiheessa mahdoton kisa suolle ehtimisessä monien perinteisten suokävijöiden kanssa, mutta aina marjoja on kaikille riittänyt, vaikka itse olen joskus myöhästynytkin alkujaolta.

Tässä välissä puolukoita odotellessa on ollut aikaa samota lähimetsissä sienten perässä. Ja niitähän on riittänyt reippaasti. Muita emme ole poimineet, kuin kanttarelleja. Niitä on nyt jo pakkasessa enemmän kuin edellisten 20 vuoden saalis on ollut yhteensä. Enää ei edes viitsi lähteä lisää hakemaan.

Alkukesän kalansaaliit hiipuivat pian helteiden saavuttua kesäkuussa. Kalat pakenivat matalilta rannoilta, ja luontainen laiskuuteni esti soutamasta ikivanhaa, risaista katiskaa syvemmille vesille. Pakkaseen säilötyt haukifileet alkavat vähitellen loppua ja joudumme kohta turvautumaan ostokalaan. Eiliset 6 särkeäkin olivat tänään kadonneet katiskasta. Enpä minäkään olisi viihtynyt niin huonokuntoisessa häkissä. 

Kerrankin on ja olisi luonnonantimia suunnattomasti tarjolla, mutta sato jää metsiin, kun viime vuosien ulkomaiset poimijat puuttuvat sattuneesta syystä. Kotimaiset poimijat ovat poikkeuksetta jo iäkkäämpää porukkaa ja nuoret loistavat poissaolollaan. Olisikohan luonnon pitänyt hillitä itseään ja jättää suursadot vielä tuleville vuosille. Olisi saatu kasvatettua uusi poimijasukupolvi ja ulkomaiset kerääjät ehtisivät palata maisemiin!