Yritähän liikkua turvallisesti Helsingissä

Kyllä ei ole kaunista moittia oman kotikaupungin päättäjiä, viranomaisia ja olosuhteita, mutta kun alkaa olla vanhuksen kuppi täynnä. Kun muutin pohjoisesta Isolle Kirkonkylälle vuonna 1975 eli aika monta vuotta sitten, en osannut kuvitella tuskastuvani täkäläisiin olosuhteisiin. Mutta kun vihreät ovat päässeet päättämään ja jyräämään kylällä pyörineen ja istuskelemaan kaduilla liikenteen tukkona, ovat silmäni tuskastuneet näkemästäni ja kokemastani. Lisäksi olen oppinut puhumaan rumia vielä kypsällä iällä.

Muutaman viimeisen vuoden aikana olen muuttunut terveyspalveluiden hevi juuseriksi eli alati palveluita tarvitsevaksi. Vanhalle vaivaiselle on liikkuminen kylällä tehty liki mahdottomaksi. Nämä vihertävät ihmiset ovat päättäneet tehdä kylästä polkupyöräilijöiden paratiisin. No pyöriä en sinänsä varsinaisesti moiti, mutta kun ne ovat vallanneet autoilta kohta kaikki väylät. Olen itsekin tykännyt aina ajella pyörällä sinne sun tänne, mutta nyt se ei onnistu kuin henkensä kaupalla. Pyöräteiksi merkityillä väylillä ja ajoteillä, punaisella maalatuilla osilla ajaa nyt kilpa-, sähkö- ym. läskipyörillä trikoissaan määrätön joukko nuoria kaahareita Lidlin muovikassi vaakatasossa vauhdista. Ei sovi sinne mukaan mummo- eikä pappapyörä ilman vaihteita tai edes kolmella vaihteella. Siihen ei kestä hitaasti polkevan vanhuksen tunkea sekaan. Saattaa joutua hetkessä tienvarren pusikkoon turvalleen polvet ja otsa verissä, niin ja renkaat soikeina, kun jää kaahareitten jalkoihin.

Jos yrittää omalla autolla kylän keskustaan, niin enää ei auta navi- eikä muutkaan gaattorit. On nimittäin puista puomia ja terästankopuomia tien tukkona ja lisänä ajokieltomerkit ja punakeltanauhat estämässä ajamisen. Kierrä sieltä, kierrä täältä ja yritä löytää perille. Omalle kotikylälleni pitkänkapeaan Pikku-Huopalahteen on johtanut 4 eri ajoreittiä, yksi molemmista päistä ja kaksi keskeltä. Niistä tärkein, keskeisin on ollut reilun vuoden poikki, juuri se jonka vieressä asun. Jos haluan keskustaan, on ajettava lähes 2 kilometrin kiertolenkki. Tuon ohella katkaistiin elokuussa pariksi kuukaudeksi alueen läpi johtavan Tilkankadun läpiajo pariksi kuukaudeksi. Jos haluaisin ajaa kiireesti Meilahden sairaalalle, jota en kyllä erityisemmin halua, mutta kun välillä on pakko, joutuu ajamaan melkein 3 kilometrin ylimääräisen kiertoreitin. Mainitsen tässä, että meiltä on kilometri sairaalalle normireittiä katujen ollessa auki.

No sitten tuo ison kylän pääväylä, Mannerheimintie, on ollut jo pari vai onko se ollut jo 3 vuotta poikki Oopperalta Eduskuntatalon luo. Se onneksi valmistui nyt, mutta sitten katkaistiinkin saman kadun jatko Oopperalta pohjoiseen Tullinpuomiin asti. Ja tiedossa on taas muutaman vuoden kurimus. Raitiovaunut, nuo vanhuksen rakkaat kulkuvälineet, ovat joutuneet tuon takia kiemurtelemaan milloin mistäkin. Edellisen kolme vuotta Töölöä kierrellen ja nyt sitten toiselta puolen keskialuetta. 

Nyt piti päästä kotoa keskustaan ratikalla. No siinä olikin mainiota se, että meidän rakas numero 10 olikin vaihtunut numeroksi 3. Matka kulki Alppilan, Kallion ja Hakaniemen kautta keskustaan ja siellä vielä jostain Eiran kautta olisi mennyt Olympiasatamaan. Töölön kautta kiertely on nyt siis mennyttä elämää. Kyllä kuuluu ihmisellä olla tasapainohermo kunnossa tuollaisella kiemurtelumatkalla tai sitten paljon oksennuspusseja mukana. Oli siinä niin monta kaarrosta matkalla, ja tankoa piti puristaa rystyset valkoisina.

Se on pääkaupunki muuttunut nykyisin nuorten, vihreitten anarkistien polkupyöräareenaksi. Ajokaduista on erotettu pyörätiet ja maalattu punaisiksi. Ja alle aikuisiän olevat, siis alle 50-vuotiaat, ovat pukeneet pyöräilytrikoot rasvan kanssa päälle. Kyllä siinä kelpaa kaahata aikuisten ihmisten haittoina. Lapset puolestaan ajavat sääntöjen vastaisesti skuuteilla yksin tai kaksin tai jopa kolmin. Kyllä hujautan joku päivä kävelykepillä pyöräkaaharia. 

En pysty enää kipeällä kropalla istumaan edes kadulla liikenteen tukkona ja osoittamassa mieltä. Siinä voisi paleltua alapäänkalusto ja kipeytyä jo ennestään tuskaisat jalkanivelet ja selkä. Veisin keskelle katua nojatuolin jos jaksaisin, mutta kun en jaksa. Jos mukaan kirjoittaisi tussilla iskulausekyltin, ei siitä kukaan pystyisi lukemaan minun vapisevan käden takia. Menisi mielenosoitusanoma iskulause hukkaan! 

Kyllä tykkäisin ajaa vielä autolla palveluiden luo. En tykkää vihreilystä, paitsi keskikaupungin hienoissa istutuksissa.

Seuraavat kuvat ovat Finlandia-talon takaa Töölönlahden puistosta, 2.9.2024. Jos polkypyöriltä uskallatte, käykää katsomassa! On hieno!

Joulupukin pikkujoulukeikka

Joulupukki huitaisi otsallensa valahtaneen punaisen piponsa pois silmiltä. Petteri oli lyönyt rekiporojen kanssa jarruksi. Edessä oli Oopperatalon kohdalla kaistojen sekasorto. Miten tästä jatketaan? Petteri oli ymmällään.

Pukki oli saanut pikkujoulukeikan Helsingin keskustaan Oodi-kirjaston lähelle suureen lehtitaloon. Ajatus oli, että homma hoidetaan entisillä, ikiaikaisilla kartoilla ja vanhalla rutiinilla. Koska jouluun oli vielä aikaa, ei Korvatunturin karttatoimisto ollut ehtinyt päivittää lahjanjakokarttoja ajan tasalle. Kukapa olisi uskonut, että Helsingin kaupunki sotkee keskusta-alueen kadut näin totaalisesti. Mistään ei pääse minnekään, mitään kautta, eikä millään kulkupelillä! 

Kokenut Petteri-poro keskittyi muistelemaan reittiä ja pohti jatkoa. Koska ei ollut vielä oikea joulu, olisi pakko kulkea maan tasalla, lentorekikin oli vielä Korvatunturin rekihallissa. Petteri vilkaisi kysyvästi takanaan reessä istuvaa Pukkia.

Pukki puhkesi pohtimaan, että olisi varmaan pitänyt ottaa polkupyörä rekeen mukaan, pistää reki parkkiin Kisahallin kentälle ja jatkaa matkaa lehtitaloon pyöräteitä pitkin. Pyöräteitä täällä näyttää olevan nykyisin enemmän kuin katuajoteitä, joista niistäkin on rohmuosa lohkaistu polkupyörille. Se on joku vihertävä taho päättänyt, ettei maailmassa, eikä etenkään Helsingissä tarvita kulkuväyliä autoja tai rekiä varten. 

Se ei väri-ihminen ottanut sähkö- ja poroajoneuvojen ympäristöystävällisyyttä ollenkaan huomioon. Tuo omituisesti ajatteleva taho luulee, että tavara-, vanhus-, lapsi- ym. liikenne kulkee polkupyörällä. Ottaako esimerkiksi polkupyöräambulanssi sairaskohtauksen saaneen tarakalle ja hoitaja juoksee vierellä tippapulloa kannatellen. Entä jos on kaksi potilasta? Ajaako palokunnan sammutusyksikkö polkupyöräryhmänä polkupyöräkaistoja pitkin ruiskut kainalossaan? Kyllä on tainnut ajatus pompata suunnitteluhenkilöllä nyt umpimetsään keskellä metropolia! 

Pukki teki pikaisesti merkintöjä muistivihkoonsa. Hän kirjasi, että siltä katujen vihertävältä suunnittelijalta otetaan kirjausvälineet pois ja lahjaksi annetaan jouluna 15 kiloa polkupyörän vanhoja kettinkejä. Lisäksi katuja auki repineille työmiehille annetaan lisäpotkua energiajuomilla hommien nopeaan loppuun saattamiseksi. Pormestarille lähetetään kaupunkilaisten nimissä Pukin leimalla toivomuskirje, ettei katuja revittäisi yhtä aikaa auki, vaan tehdään suunnitelmat huolella ja polkupyöräteitä  ei enää lisätä kaupunkiin.

Petteri teki Pukin puolesta ratkaisun matkan jatkamiseksi. Reki kaartoi Oopperatalon takaa itäpuolelta ja siitä alkoi tiukka pujottelu puiden välistä Hesperianpuiston kautta kohti Töölönlahden eteläpäätä. Petteri ajatteli, että kyllä Pukin kulkuneuvolle tämmöinen on sallittua loivasti sääntöjä tulkiten. Meni vain hetki, kun Petteri komensi rekiryhmän pysähtymään ja pysäköimään Oodin pihalle.

Pukki vilkaisi aikarautaansa, nappasi lahjasäkin selkäänsä ja suuntasi pieksunsa kohti lehtitalon pääovea, jossa vahtimestari jo odottelikin illan pääesiintyjää.

Sen pituinen se pikkujoulutarina! Hyvää joulunodotusta kaikille!

Autoillessa sattuu

Kyllä ikääntyminen tuo outoja piirteitä ihmiseen! Ei kuitenkaan aina erityisen yllättäviä tai odottamattomia. Mutta en halua tikulla silmään, vaikka avaankin muisteloiden sekalaisen arkkuni. Muun kirjoittamisen tökkiessä (sillä en jaksa kirjoittaa taudeista enkä vaaleista), ajattelin lyhyesti kirjoittaa muutaman automuiston menneiltä vuosilta.

1. Helsinki-tapaus 

Suhteellisen tuoreen ajokortin omistajana olin 60-luvun lopulla saanut isältäni lainaksi perheen Zephyr 6-merkkisen auton. Pääsin käyttämään mummoani Oulusta vierailulle Porvooseen. Kartanlukijaksi olin värvännyt kaverini. Matka Porvooseen meni hienosti, mutta illan hämärtyessä jätettyämme mummoni kyläpaikkaan, oli meidän nuorten miesten vielä matkattava Helsinkiin. Olin varannut puhelimitse (huom! oikein lankapuhelimella, kun vielä silloin ei ollut nettiä eikä kännykkää keksitty) huoneen Hakaniemessä sijaitsevasta hotellista. Sinällään hieno juttu, paitsi meillä kummallakaan ei ollut tietoa, missä Hakaniemi sijaitsee. Helsinkiin sentään osasimme tiekylttejä seuraten.

Ilta alkoi hämärtyä ja oli pääsiäispäivän ilta eli ruuhkailta. Helsingin keskustaa lähestyessä alkoivat valot vilistä silmissä. Juhlapyhän paluuruuhka oli pahimmillaan ja kaupungin mainosvalot sotkivat osaltaan hieman tottumattoman, nuoren automiehen ajosuoritusta. Olimme hukassa! Jossain valoristeyksessä automme eteen sattui poliisin mustamaija. Päätin seurata sitä, ajaa tiukasti sen perässä ja maijan pysähtyessä anoa apua.

Yhtäkkiä tajusin, että maija oli kääntynyt pimeähkölle, hiljaiselle väylälle ja havahduin säikähtäneenä huomaamaan, että ajoimme pitkin puiston hiekkakäytävää. Siinäpä ei ollut enää muuta tehtävissä kuin jatkaa valitulla tavalla. Ei mennyt kuin tovi, kun mustanmaijan peräosassa istuvan konstaapelin pää alkoi pyöriä väkkärän lailla ja autossa syntyi vipinää. Minä tavoittelin katsekontaktia konstaapeliin ja osoittelin automme etuosaa tavoitteena rekisterikilven huomioiminen. Tuohon aikaan rekisterikilven ensimmäinen kirjan nimittäin osoitti auton kotiläänin eli meidän tapauksessamme Oulun läänin. Poliisin maija löi jarruiksi niin äkkiä, että meinasin täräyttää Zephyrillä sen perään. Ja eikun autosta ulos ja naama punaisena konstaapelille selittämään maalaisten hätää.

Maijassa olleet konstaapelit ilmeisesti tajusivat nopeasti, että Zephyrin kuski oli kunnon urvelo susirajan takaa (eli kauempaa kuin Tikkurilasta) ja päättivät auttaa. Sain ohjeen seurata autollamme maijan perässä. Olisihan se ollut hienoa, jos he olisivat johdattaneet eksyneet kulkijat valtiovieraiden tavoin sireenit soiden läpi ruuhkan kohti Hakaniemeä, mutta näin ei tapahtunut. Onneksi, sillä pelkkä puistossa ajaminen herätti kiusallista huomiota paikkakuntalaisten silmissä. Pääsimme lopulta Hakaniemeen Ursula-hotellin eteen, jossa sain lievää ankaramman ripityksen, ohjeet paneutua kaupungissa liikennöintiin hieman huolellisemmin ja viimeiseksi tiedon, että maksullinen pysäköinti alkaisi hotellin edessä seuraavana aamuna klo 8. 

Tuo seikkailu järkytti sen verran, että iltakävely kaupungilla jäi tekemättä. Muutenkin illan tapahtumat häiritsivät yöunta lisänä pelko klo 8 alkavasta pysäköintimaksusta. Maksullisesta pysäköimisestä ei minulla ollut tuolloin vielä ensimmäistäkään kokemusta. Koko pysäköintimittari näytti pelottavalta kapistukselta. Se tarkoitti sitä, että liikkeelle kohti Porvoota oli lähdettävä heti kello 7:n jälkeen. Sinne päästiin kohtuullisesti ja kyläiltiinkin vielä iltapäivälle asti. Lähdimme Porvoosta kohti kotia illan jo pimetessä. 

Vielä ennen kotia oli kuitenkin tarjolla täpärä tilanne. Matkaa oli jäljellä noin 50 kilometriä, kun aamuyön hämärässä olimme törmätä tietä ylittäneeseen hirveen. Jarrut vinkuivat ja väistöliike oli rivakka. Vältyimme onneksi törmäykseltä. Hirvi oli tuskin moksiskaan, ei ainakaan jäänyt kyselemään.

 2. Helsinki-tapaus

Seuraava autotapaus sattui noin 6 vuotta edellisen jälkeen 70-luvun puolivälin tienoilla. Olin matkalla työhaastatteluun Helsingin Katajanokalle. Ajaa pöristelin Helsinkiin oranssilla (!) Valmet-traktorimaalilla (!) maalaamallani kupla-Volkkarilla jo monen vuoden ajokokemuksella. Kaveri oli Valmetilla hommissa ja päätettiin tuunata kuplaani ylijäämämaalilla. Väri oli hieno, mutta appelsiinipintainen, joka ei juurikaan haitannut vauhtia. Olin vakuuttunut, että runsas autoiluni Oulun vilskeessä, oli antanut minulle vankan ajotaidon ja -rutiinin. Mutta sain havaita, ettei Oulu ja Helsinki olleet aivan samanrytmisiä autoilukaupunkeja. Oululainen leppoisa lullukkatyyli poikkesi suorastaan ratkaisevasti helsinkiläisestä hätähousutyylistä.

Jo tuolloin valtakunnan pääväylät johtivat kohti Helsingin keskustaa. Aina on sanottu, että kaikki tiet johtavat Roomaan, mutta Suomessa ne johtavat Helsingin keskustaan. Niinpä minäkin ajoin nenä tuulilasissa Lahden valtatietä Hämeentielle ja sitä pitkin kohti keskustaa. Ajauduin Mannerheimintielle ja sieltä pikku hiljaa Etelä Esplanadille. Jo tuossa vaiheessa aloin epäillä kykyjäni kaista-ajossa. Pari täpärää tilannetta oli jo tullut eteen ennen Espaa. Oulua merkittävästi nopeampi ajorytmi ja monikaistaiset kadut eivät olleetkaan vielä hallussani.

Olin kartasta opiskellut reitin Stockmannin kulmilta Katajanokalle. Valitsin kuitenkin Espalla väärän kaistan ja ajauduin keskikaistalle, joka kiersi Havis Amandan-patsasta. Ilman kaistanvaihtoa ei tuolta kierrokselta päässyt ulos. Kiersin ja kiersin patsasta ympäri uskaltamatta vaihtaa kaistaa oikealle. Kierroksia oli tullut jo varmaan lähemmäs kymmenkunta. Hiki helmeili otsalla, kuplakin varmaan jo ihmetteli kuskin mielenterveyttä. Valmistauduin kiertämään patsasta iltaan saakka, kunnes liikenne hiljenee ja uskallan ajaa pois ympyrästä. 

Joku taksimies oli kuitenkin havainnut ahdinkoni ja tunnistanut turistin rekisterinumerosta. Hän ajoi vierelle, painoi äänimerkkiä ja näytti kädellään, että ajaisin hänen eteensä toiselle kaistalle. Tajusin vinkin ja pääsin pinhuusista pois kohti Katajanokkaa. Unohdin häkellyksissäni heilauttaa kättäni kiitokseksi tuolle laupiaalle samarialaiselle.

Se seuraus tuosta patsaan kiertämisestä jäi, että jätin autoni kahdeksi kuukaudeksi Katajanokalle. Kun lopulta muutin töihin Helsinkiin, kävin hakemassa sen eräänä rauhallisena iltana uudelle asunnolleni Korsoon.

3. Helsinki-tapaus

Elettiin vuoden 1976 helmikuuta ja meneillään oli poliisilakko. Nukuin sikeästi sunnuntaina vielä kello 10:n aikaan, kun asuntoni ovikello soi jämäkästi. Hoipuin unissani avaamaan ovea ja säikähdin, kun sen takana seisoi vankkarakenteinen, vanhempi poliisimies. Hän tiedusteli nimeni ja kertoi asiansa. Autoni oli löytynyt Sipoosta pellolta. Järkytyin ja unenrippeet karisivat silmistäni hetkessä.

Tajusin hänen tarkkailevan olemustani, ja hän tiedustelikin tiukkasävyisesti tekemisiäni edellisenä iltana ja yön aikana. Kerroin tehneeni kirjanpitotöitä myöhään yöhön ja olleeni sen takia vielä nukkumassa. Asunnossani oli kirjanpitopapereita pitkin ja poikin, pöydillä ja lattioilla, joten todistusaineisto sanomalleni oli näkyvillä. Lisäksi hänen nenänsä ei ilmeisestikään havainnut mitään voimajuomiin viittavaa. Havaitsin selitykseni hyväksytyksi.

Hän lupautui viemään minut autoni luo, ja niin matkasin hetken kuluttua poliisiauton takapenkillä sipoolaisen pellon pientareelle Hindsbyyhyn. Kahlasimme autoni luo pellolle, jossa hän tarkasti tilanteen ja kirjasi murron jäljet. Minä jäin paikalle poliisin poistuessa jatkamaan muita tehtäviään. Keräilin pellolle lumeen heitetyt irtotavarat auton sisään ja lähdin tarpomaan kohti lähintä maataloa. Sieltä sain avukseni isännän vetämään traktorilla kuplani pellolta tielle. Auto oli sivuikkunaa lukuunottamatta kunnossa, joten pääsin ajamaan sillä kotiin Korsoon. 

Yhteenvedon tynkää

Nuo edelliset tapahtumat eivät suuremmin minua järkyttäneet, mutta eivät myöskään valmistaneet nykyisiin autoilijan ongelmiin Helsingissä. Ai mihin ongelmiin muka? No vapaan parkkipaikan löytämiseen ja jonoissa istumiseen. Lisänä ovat viime vuosina tullut mahdoton määrä muusta liikenteestä piittaamattomia polkupyöräilijöitä ja sinne tänne poukoilevia jalankulkijoita. Autoilijalla saa olla silmät selässäkin, olkapäissä ja joka puolella päätä. Sittenkään ei tahdo ehtiä havaitsemaan kaikkea ympärillä tapahtuvaa. 

Turvallista liikennöintiä kaikille! Be careful out there! (Tuon viimeisen lauseen sanoi aina Hill Street Bluesin konstaapeli poliisien lähtiessä kamarilta partoimaan kaupungille.)

 Alla kuva Kupla-Volkkarista Symphony of the Seas-laivan pääaulassa. Millainenhan kuski on tuotakin ohjastanut? Vaikka väri on lähes sama kuin omassa Volkkarissani, ei kyseessä ole minun kuplani.

Pitääkö historiatalot käydä katsomassa ulkomailla

Olin tässä eräänä iltana taas sivistymässä kaupungilla. Suomen Sukututkimusseura oli organisoinut DNA sukututkimuksessa-luennon Tieteiden talolle Kruunuhakaan. Kävelin Kaisaniemen puiston luota kohti luentopaikkaa ja huomasin hienot talot.

Tähän asti olen kulkenut ulkomailla ihailemassa huuli pyöreänä hienoja, ikivanhoja kivirakennuksia. Nyt huomasin, että Stadi on täynnä vastaavia rakennuksia. Silmäni avautuivat Suomen Pankin luona ja siinä, kun pyörähdin risteyksessä katsoen joka suuntaan, huomasin historiallista kauneutta ympärilläni. En selitä enempää, vaan annan kuvien puhua puolestaan. Eikä noissa kuvissa ole kuin osa Helsingin vanhoista rakennuksista. Niitä on pitkin ja poikin kaupunkia, Punavuoresta Eiran kautta Kruunuhakaan, Töölöstä rautatieaseman alueelle, Senaatintoria ja Katajanokkaa ei sovi myöskään unohtaa.

Käykää katselemassa ja muistakaa nostaa nenää räystäiden tasolle, sillä siellä piilee paljon hienoja yksityiskohtia.

Kansallisarkisto

Suomen Pankki

Säätytalo

Tieteiden talo

Karkasivatko Helsingin katutyöt lapasesta?

Tovin mökkipaikkakunnalla viettäneenä, palasin kotikylälle Stadiin. Ja mitä ihmettä? Olin suorastaan häpnadilla lyöty (= silmät ymmyrjäisinä).

Olivatko päättäjät tulleet aivan (kauniisti ilmaisten) sekopäisiksi? Koko kaupunkin on täynnä katutöitä ja esteitä. Mitä katua tai kujaa yrititkin ajaa, oli siellä keltaisia ja punaisia ja vaikka minkä värisiä puomeja ja betoniporsaita estämässä ajamisen kokonaan tai kaventamassa katua. Esteiden taakse oli kaivettu eri pituisia, levyisiä ja syvyisiä monttuja.

Erityisesti huoletti se, että milloinhan nuo hommat on tehty, kun liki kaikilta työmailta puuttuivat työmiehet kokonaan. Onkohan nuo kaiveltu joskus keskikesällä yöhämärissä tai eihän keskikesällä ole hämärää? Olisikohan ajantaju pettänyt yövaloisuuden takia?

Olisivatkohan Vapaavuori ja Rinne (pääministerimme) tukkanuottasilla ja ensimmäinen päättänyt häiriköidä EU-kokoontumisia? Nykyinen pääministeri tosin saa joukkoineen kaikenlaista sotkua aikaan muutenkin, joten voi nuo olla jotain hänenkin tekosiaan? Molempien jututhan ovat menneet samoissa merkeissä kuin valtamerentakaisen päämiehenkin, peruuta kaikki edellisen valtaapitäneen hyvät  päätökset ja kehitä tilalle omat taloutta, elämää ja kehitystä sotkevat päätökset.

Ja jos tuo edellinen päätelmäni ei osu oikeaan, niin vihreän aatteen polkupyöräilijät sotkevat ainakin liikenteen. Esteisillä kaduilla saat ainakin autoilijana varautua koko ajan siihen, että jostain edestä, takaa, sivuilta tai mitä yllättävimmästä paikasta eteesi pöllähtää kuolemaa halveksiva pyöräilijä. Yksikään heistä ei näytä tajuavan, kuinka lähellä hengenlähtö on tuossa poukoilussa.

Tavallisen kadunkulkijan liikkuminen on nyt sitten estetty sekä EU-henkilöiden liikkumisen että katutöiden takia. Jos erehdyt omalla autolla liikkeelle, niin saat jomman kumman takia istua sitkeästi odottamassa etenemisvuoroasi. Ja kun pääset liikkeelle, pöllähtää eteesi pyöräilijä.

Helsingin keskustassa ovat lisäksi kaikki taloyhtiöt päättäneet aloittaa tänä kesänä putki-, julkisivu-, katto-, ym. remontin. Tuon seurauksena ovat jalkakäytävät suljettu, talot huputettu, jätelavat ja rakennustarvikekasat kaduilla. Esim. Punavuoressa eli Rööperissä joutuu ajamaan peilipeliä. Peilipeliä pelataan pysäköityjä autoja ja rakennustelineitä vastaan. Pelissä yritetään väistää oman ajoneuvon peilin osumista vastustajien em. pelivälineisiin. Tuossa lajeissa senioriautoilija useinmiten häviää.

Ei ole liikenne kuin ennen tai Euroopan itäpuolisten valtioiden valtavilla paraatibulevardeilla. Kyllä ei kohta sovi meidän hevoskauden kaupunkikujille edes rollaattorilla tai sähköpotkulaudalla.

Voisiko nyt komentaa jonkun täyttämään noita katumonttuja ja purkamaan kaduilta rakennustelineet? Ja lopetetaan nuo EU-kokoukset Stadissa. Viedään kokousväki häiriköimään liikennettä vaikka Ilomantsiin Patvinsuolle. Ottakoot repun selkäänsä ja taapertakoot muutaman kilometrin kokoustamaan nuotiolle reppu selässä! Kyllä siinä sitten EU-yhtenäisyys kehittyy uudella, positiivisella tavalla.

Tässä vielä rauhoittava nostalgiakuva

Tsygä rulettaa stadissa

Huomaatteko otsikosta, että on sitä jotain Stadista tarttunut Oulun seudulla kasvaneelle toloppa-pölökky-pojallekin. Otsikossa on etelän intonaatiota, vaikkakin ehkä vanhentuneella twistillä. Ajatelkaa, että minä sain nuo edelliset lauseet kasaan! Sukulaiset ei ainakaan usko!

Pitihän sitä meikäläisenkin vääntäytyä polkupyörän selkään ja vintata pari kertaa kipeillä jaloilla polkien Stadin keskustaan. Meiltä tulee tuota matkaa noin 5 kilometriä suuntaansa. Menomatka sujui näppärästi, ikäänkuin kepeästi kesäsäässä pyöräillen. Pyörätiet olivat vähemmän ruuhkaisia ja ainoastaan harvojen pyöräilijöiden vallassa. Toki lisänä oli melkoinen määrä turisteja, jotka kävelivät vapaasti kulkukaistoja soveltaen. Ruuhka pahenikin sitten keskustaa lähestyessä.

Kaupunkiin on rakennettu melkoinen määrä pyöräteitä, joista iso osa on lohkaistu autojen ajoväylistä. Se ei sinällään ole huono asia, paitsi autoilijoiden kannalta ajoratojen kaventuessa. Mutta varovainen saa etenkin vanhuspyöräilijä olla, ettei harhaudu autojen sekaan. Katujen ylitykset ovatkin sitten oma huolenaiheensa. Silloin pitää olla silmiä joka puolella päätä ja notkeat niskat.

Suojavarusteita suosittelen ehdottomasti, oli kyseessä liikenteessä sitten nuori tai vanha, kokenut tai kokematon, huolellinen tai huolimaton, uudella tai vanhalla pyörällä, omalla tai Citypyörällä. Ylitse muiden varusteiden on se sananmukaisesti se kroppaan ylimmäksi laitettava eli kypärä. Sen tehtävänä on suojata kunkin henkilökohtaisten ominaisuuksien mukaista määrää aivosoluja, jos pää sattuu kolahtamaan johonkin kovempaan tai miksei pehmeäänkin paikkaan. Kypärää ei korvaa edes kaksi lippalakkia päällekkäin, eikä huivi ja myssy, eikä vahva usko omiin kykyihin. Hansikkaat pitää myös olla, jos joutuu syleilemään asfalttia lähemmin.

Ja tärkeintä liikenteessä on maltti, huolellisuus, tarkkavaisuus ja ääretön varovaisuus! Etenkään vanhuksen on turha kilpailla omalla vauhdillaan noille sentin leveillä renkailla ajaville trikoopyöräilijöille, eikä nuorille Jopo-neitosille, eikä asiakirjasalkku tangossa ajaville. Tosiasiassa ei sitä pärjää enää kuin hätäisesti koiranulkoiluttajille, ja heillekin ainoastaan syystä, että koira pysähtelee jatkuvasti nuuskimaan paikkoja. Eli rauhallisesti on otettava!

Paluumatka kotiin onkin sitten kellonajasta riippuen haasteellinen! Molemmilla kerroillani palasin työstäpaluuruuhkassa Tilkkaan. Tuolloin oli liikkeellä ainakin miljoonayksitoista pyöräilijää. Hiki pukkasi otsalle väistellessä noita trikoo, Jopo ja vaikka mitä kanssapyöräilijöitä. Heitä suihki ohitseni joka puolelta. Ajoteitten ylittämiseen ryhmityttiin jonoon odottamaan liikennevalojen vaihtumista. Sitten vihreitten välähtäessä palamaan alkoi armoton kisa, jossa olin eittämättä jälkijunassa. Ainakin monta sataa pyörää ohitti minut ennenkuin kerkisin polkaista oman mankelini liikkeelle. Oli siinä ja siinä, että kerkisin siinä hässäkässä kadun yli ennen uusia punaisia valoja.

Eli kyllä pyöräily saa kunnon kohoamaan, vanhuksen skarppaamaan, niskat notkeaksi ja refleksit kuntoon ja paikat tutisemaan!

PS. Helsinki pärjää vaan kummasti maailman metropoleille! On täälläkin Rivieran tyylistä rantaa, aurinkoa, melontaa ja hienoja rakennuksia. Kuvat ovat Finlandiatalosta ja Töölönlahden rannasta.

Helsinki ja aurinko

On se vaan outo juttu, että ihminen ikäänkuin herää lähestyvän kevään auringonvalossa!

Satuin kääntämään ajoneuvoni keulan keskiviikkoisena päivänä Helsingin Pohjoisrannassa sijaitsevan Tervasaaren parkkipaikoille. Astuin autosta aurinkoiseen, kipakkaan pakkaseen ja havaitsin sen saman, minkä Tervasaaren rannassa muutamat rohkeat kuntoilijatkin. Aurinkoisessa säässä on mukava harrastaa liikuntaa erityisesti kun samalla ympäristön kauneus hivelee silmiä.

Helsinki on sunnattoman kaunis kaupunki!

 

Helsinki ja syksyn värejä

Kävin parina päivänä kävelemässä enemmän kuin meikäläisen laiskanpulskean seniorin edes kuuluisi. Mutta kun katselin ympärilleni, havaitsin kärsimyksen ja vaivan kannattavan. Luonto on varsin värikylläinen vielä hetken ennenkuin se peittyy lumivaippaan. Jos yleensä peittyy täällä etelässä! Suurin osa lapuista, joita lehdiksi myös kutsutaan, ovat löytäneet tiensä maahan. Jäljellä törröttävät ainoastaan puitten ja pensaitten alastomat oksat.

Seuraavassa vähän vihreää, kerrassaan keltaista, oivallisesti oranssia ja rutkasti ruskeaa.

Joku näistä viipyy laiturissa vielä jäidenkin tullessa

Yksinäinen penkki odottaa ensi kesän istujaa

Toinen polku tuo ja toinen vie ja patsas valvoo kulkijaa

Vähäpukeiset valvojat Munkkiniemen kartanon puistossa

Ei hoida enää maamme isä asioitamme Tamminiemen rantasaunassa

Sammalen ja lehtien värisikermää

Melkein peikkometsän taikaa - vihreä vielä hallitsee hetken

Kallion takana siintää tyhjä ulappa

Uimareiden kokoontumisajot ovat päättyneet

Pieni polku metsän halki vie

Senioripuu suojaa Torpanrantaa

Siihen sammui johtotähti, poika kävelemään lähti

Munkkiniemessä on kreivi ja puut ja puistotie ja ratikka

Hän aloittaakin syksyn taiteellisesti värinsä järjestellen

Puu on vaihtanut lehdet pompuloihin

Pylväs valvoo polkua ja pentuja

Käymme tai pikimminkin uimme yhdessä ain, muttei aina rinnakkain

Ison pojan ongenkohot odottavat ensi kesää

Lehdet meni, marjat jäi ja musta on valttia

Kohta se nähdään kantaako pihlaja kahdet - marjat ja lumet

Hän luopui yläpään lehdistään ensin ja sottasi nurmikon

Ei tarvitse marjan etsiä kaukaa kaveria

Urheilukadulla säilyy kesän värit vielä pitkään

Hesperian puistossa Oopperan vierellä vaihtaa pensaikko pian itsensä talviasuun