Onko oikea musiikki hukattu?

Kyllä on nyt ikävä oikeaa musiikkia. Joskus vuosia sitten oli vielä Voice of Finlandissa eli VoF:ssä meikävanhuksellekin kuultavaa. Ei ole enää!

Olen toivorikkaana katsonut melkein jokaisen tämänvuotisista jaksoista. Katseluun valmistautumiseen on kuulunut korvien puhdistus, silmälasien kiillotus, pikku naposteltavan ja juomien apupöydälle laittaminen. Eikä ole ollut mitään epäterveellistä, kuten voima-aineita sisältäviä juttuja. On ollut pääosin Hedelmätarha Puolukkamehua tai Pepsi Maxia, naposteluun on hedelmiä tai pari kertaa Keijulla voideltua leipää ja salaa päälle laitettua 9%:n Lauantai-makkaraa. Se ei paikallisen kardiologi oikein salli muunlaisia eväitä. On väittänyt rasvan ja sokerin olevan haitaksi.

Huolimatta hyvästä valmistautumisesta ja noista "herkkueväistä", ei ole musiikki VoF:issa parantunut. Olisi tarvittu useimman kappaleen kuunteluun Peltorit (ne on remppamiehen parhaat kuulosuojaimet). Selvästikin karsintalauluissa parhaiten on pärjännyt hän, joka on jaksanut huutaa koviten ja riehua ympäri lavaa. Musiikkikappaleet koskevat korviin, melodioista ei ole pienintäkään havaintoa, eikä sanoista ota herkkäkorvaisinkaan selvää. Ja sitten puhelaulusta en viitsi edes kirjoittaa,

Mihin katosivat kauniit, hempeät, melodiset, kaunissanaiset laulut? Ei kuule enää 1920-luvun ja 1960-luvun välisenä aikana tehtyä kaunista sointuvaa musiikkia. Toki on lähes kaikki sen tekijät ja esittäjätkin luovuttaneet hommat siirryttyään pilvien päälle. Liekö nuotit ja savikiekotkin tuhottu arkistojen kätköihin?

Kyllä niin kaipaan kauniita ballaadeja, reipasta vanhaa jazzia, kivaa instrumentaalimusiikkia. Harmittaa, että en ole itse oppinut soittamaan mitään instrumenttia. Isä soitti mitä vaan, minulle oli tarjolla monenlaisia soittimia, mutta ei vaan napannut aikoinaan. Nyt on myöhäistä. Lupailin muutama vuosi sitten opetella ukulelen soittamisen. Kävi kuten monesti ennenkin, homma jäi kesken. Taidan syyttää siitä koronaepidemiaa, olisinhan minä muuten...!        

Joka tapauksessa kuunnelkaa musiikkia, soittakaa instrumentteja, jos osaatte! Lajeja eli genrejä löytyy netistä ja soittimia kaupasta. Niin ja sitten veilä, ensi kesä on taas täynnä vuosien tauon jälkeen erilaisia musiikkifestivaaleja. Osallistukaa!

Kyllä osasivat ennen

Miksi me ollaan mörrimöykkyjä?

Vaikka me suomalaiset olemme melkoisen hyviä vaikka missä, niin miksi me ollaan niin totisia? Hymyn repäiseminen huulille vaatii toiselta pyynnön tai jonkun uskomattoman hauskan jutun. Ja silloinkin tulee mietittyä, miksihän minä en ole tuota juttua itse aiemmin kuullut.

 Musiikkina meillä kuunnellaan pelkkiä mollilauluja ja surumielisiä ralleja. Niitä kuunnellessa silmät vuotavat nestettä ja pahimmillaan surkeutta voidellaan voimanesteillä. Ja sitten aamulla on vieläkin surkeampi olo ja kierre sen kun jatkuu.

Tuskin arvaatte, mikä minut kirvoitti kirjoittamaan tuommoisia? No ruotsalaiset tietenkin! Tämän ajan terveydenhoidon tilanne ei tietenkään mairittele ruotsalaisia, mutta musiikkia he ovat aina osannet kyllä tehdä. Olen aikoinaan asunut muutamia vuosia Ruotsissa ja silloin ihastuin heidän iloiseen sävyyn musiikissa ja muutenkin.  

Olen seurannut Allsång på Skansen ohjelmaa ja nauttien kuunnellut esiintyjien iloista otetta esiintymisessään. Ja siihenhän on tietenkin vaikuttanut hienot, iloiset biisit. Heillä lienee myös musiikissa avoimet ovet maailmalle, erityisesti länteen. Meidän ovet ovat pääosin aina kiinni tai sitten meille on sijansa löytänyt slaavilainen surumielisyys sekä musiikkiin että luonteeseen.

Allsång på Skansen on laulettu ensimmäisen kerran vuonna 1979 ja sitä on tuotettu säännöllisesti joka kesä vuodesta 1990 lähtien.

Ruotsissa on voimissaan vahva yhteislauluperinne. Muistan nuoruudestani, että Suomessakin hommaa yritettiin viritellä Helsingissä Soutustadionilla, mutta mihin lienee sekin kuihtunut. Karaoke lienee kevyt versio tavallisen ihmisen mahdollisuudesta julkiseen esiintymiseen ja tunnettujen biisien omaan tulkitsemiseen. 

Eiköhän innostuta hymyilemään ja kuuntelemaan iloista musiikkia! Yle Areenasta voi katsella ja kuunnella sekä jopa osallistua mukaan laulamaan Allsång på Skansen-taltiointeja.

Harmonikka tuo taivaallinen soitin

Kyllä on suomalaisia siunattu hienolla instrumentilla ja sille sävelletyllä musiikilla. Kuuntelin ja katselin telkkarista jälleen kerran korvat höröllä, hikeä silmissä Ikaalisissa järjestetyn vuoden 2019 Hopeisen ja Kultaisen Harmonikan kilpailuja uusintana. On siellä vaan semmoiset suomalaisuuden soinnut, että! Toki soitetaanhan tuota instrumenttia muuallakin maailmalla, mutta jotenkin se tuntuu niin enemmän suomalaiselta. Ikaalinen nostattaa tunteet pintaan joka vuosi tuossa kesä-heinäkuun vaihteessa.

Minuun iskostettiin harmonikan sointi jo vauvavuosina, isäni soittaessa tuotakin instrumenttia. Sain myös alle 10-vuotiaana oman pienen haitarin (käytän yleensä mieluimmin tuota nimitystä). Kerkisin käydä jopa muutaman kuukauden soittotunneillakin kylällämme asuvan taitajan luona, kunnes kotitalomme paloi talvipakkasella. Sinne meni savuna taivaalle koko omaisuutemme, isäni ja minun haitarit mukaan lukien. Siihen sitten hiipui oma soittajan urani. Tosin kahden käden toisistaan riippumaton toiminta oli minulle jo alkuunsa liian vaikeaa. Eli taisin itse, saati mahdolliset soitantani kuulijat, säästyä melkoiselta pettymykseltä soittoni loputtua ennen alkuaan!

Haitarin rakennehan on perin vekkuli. Ensinnäkin soittimia on periaatteeltaan kahta lajia: kosketin- ja näppäinhaitarit. Eli perussävel soitetaan diskanttipuolella joko pianomaisilla painikkeilla tai näppäimillä, samalla säestetään laitteen toisella puolella olevalla bassonäppäimistöllä, joita ei edes näe soittaessaan. Samalla haitaria vedetään, jotta ääni saadaan syntymään keskellä olevalla palkeella. Eli yhtä aikaa pitää soitinta vedellä, soittaa säveltä ja säestää bassolla. Hommassa toteutuu moninkertaisesti vertauskuvallinen kävely ja purukumin pureminen yhtäaikaa.

Vili Vesterinen, Esa Pakarinen, Veikko Ahvenainen, Lasse Pihlajamaa ja lukuisa joukko muita taitajia ovat esittäneet monipuolisesti haitarimusiikkia. Suomessa on suunnaton joukko ammattilaisia. Ainoa harmi on se, että haitarin soittoa ei enää juurikaan kuule missään. Viime vuosien tanssimuusikoista ehkä tunnetuin mainitun lajin taitajia on ollut Yölintu-yhtye, jonka musiikkiin haitari on olleellisesti kuulunut. Harmi vaan, että yhtyeen taival on ollut sananmukaisesti hyvin horjuva viime vuosina. Jäljellä taitaa olla enää Souvarit, joka käyttää haitaria yhtenä instrumenttinaan orkesterissa.

Venäjän ja Italian suunnalla, joilla molemmilla mailla on ehkä merkittävin osuus soittimen noin 200 vuotisessa historiassa, on musiikin lajityyppi enemmän klassisessa tulkinnassa. Itse olen liki pelkästään "kevyen" musiikin ystävä ja arvostan kotimaisen ohella mm. raskalaisen haitarimusiikin tyyliä. Ja luoja varjele, jos pääsee kuulemaan jazzahtavaa haitarimusiikkia! Siinä se vasta taivaani repeää! Mutta makuja on monia, kuten tikkukarkeissa ja jäätelöissä.

Savonlinnassa mökkeilevänä arvostan savonlinnalaisia taitoja harmonikkamusiikin saralla. Kultaisen Harmonikan Ikaalisissa voitti vuonna 2010 Viivi Maria Saarenkylä ja Hopeisen Harmonikan (kilpailu on alle 10-vuotiaille soittajille) voitti vuonna 2019 Anni Saksman. Molemmat savonlinnalaisia osaajia. Osaatte ehkä kuvitella, millaisia tunteita herättää, kun jopa alle kouluikäinen soittaja vetelee haitarillaan suomalaista musiikkia, sormien lentäessä näppäimillä. Silloin ei voida puhua kymmenien vuosien harjoittelusta. Uskomattomia lapsia ja nuoria tuolla kilpailuissa!

Kyllä olisi aiheesta paljonkin kirjoitettavaa, mutta tuntuu kuin kulunut alkuvuosi olisi vienyt kynästäni parhaan terän vai olisiko se tämä ajan kuluminen? Päivien, viikkojen ja kuukausien kulumista ei enää edes huomaa, mutta vuodet naksahtelee aina vaan kiihtyvällä vauhdilla. Eikä sitä tunnu hidastavan edes haitarimusiikki! Oikeastaan en tykkää! Siis vuosien naksumisesta, haitareista tykkään!

Nauttikaa tekin kesästä! Minäkin yritän sen, mitä puiden pilkkomiselta ehdin ja jaksan.

Musiikkia ja päätöksiä

Ai, mitenkö siinä sitten kävi? Luulen, että päätös kiinnostaa eniten vaimoani ja lähinaapureita, eikä se ole heille mieleinen. Nimittäin pitihän se arvata, että herkästi kaikkeen uuteen innostuvana, jään koukkuun. En vielä niellyt sitä kokonaan, mutta aika tiukasti se huulessa tai pikemminkin remmissä kaulalla.

Ei ollut opettajalla mukana mallisoittimia, joten repussa kantamani vihreä, edullinen, notkuvakaulainen instrumenttini sai luvan kelvata oppitunnilla. Eka ”rämpytykset” tunnilla olivat Beatlesien Something-biisin neljä yksinkertaistettua sointua. Ette osaa kuvitella, kuinka helpolla ne minullakin irtosivat. Sormetkaan eivät menneet solmuun! Se oli iso juttu. Tosin tuossa Beatles (en edes erityisemmin ole koskaan pitänyt heistä) ei ollut se se juttu, vaan onnistumisen tunne ja että se kuulosti hieman tutulta. Toki toista kertaa heti perään se ei enää onnistunut, mutta en masentunut.

Ja sitten näppäiltiin, tai minäkin yritin näppäillä ja muut näppäilivät sujuvasti jotain biisiä. Se ei oikein avautunut minulle, mutta pääsin vähitellen siihenkin sisään. Ei se tuttu ollut, mutta oli siinä jotain musiikillista, siis kuulosti musiikilta muiden oppilaiden soittimista. Minun ei!

Kokonaisuutena nuo iltatunnit opissa menivät kohtalaisen hyvin. Sormetkin kipeytyivät vasta kymmenen minuutin kuluttua tunnin alun jälkeen. Jatko olikin sormien osalta melkoista kärsimystä. Niiden ohella aivojen toiminta oli harvinaisen vilkasta. Yritin molemmilla harmailla aivosoluillani pysyä porukan mukana ja ymmärtää, mitä opettaja haluaa minun vihreällä instrumentillani tekevän. Aika heikkoa jälkeä siitä tuli.

Mihin ratkaisuun sitten päädyin opintojen jatkamisen suhteen? Päätin jatkaa ukulelen opiskelua, mutta sitä ennen on käytävä hankkimassa uusi soitin. Sen jälkeen vaan toivon, ettei taloyhtiön seinälle ilmesty lappua, jossa lukee ”Halutaan ostaa ukulele takkapuiksi tästä rapusta!”. Lisäksi toivon, etteivät naapurit hakkaa kohtuuttomasti seinään minun harjoitellessani. Muutenkin on vaikea pysyä tahdissa.

Jatkan siis harjoittelua - vaimon ja naapureiden kiusaksi!

PS. En ole vielä merkinnyt ensimmäistäkään konserttia kalenteriin, joten ei teidänkään kannata selailla lippu.fi:stä tai muualtakaan konserttieni aikatauluja - ehkä koskaan! 

Opetteluni johtoteema ja hankalat kirjaimet suluissa 

Musiikki - elämän eliksiiri

Räväytin reippaan otsikon tähän postaukseen, vaikka itselläni se eliksiirin nauttiminen jääkin melko vähäiseksi. Mutta on siinä isolle osalle ihmisiä jotain totuuden tynkääkin. Yksi tykkää kuunnella, yksi soittaa, yksi tanssii, mutta kaikilla ainakin jalka naputtaa lattiaan rytmikkään musiikin soidessa.

Hehkutin tuossa muinoin parikin kertaa aikovani opetella soittamaan ukulelea. Nyt se on sitten arpa heitetty! Kurssi alkoi viime maanantaina. Mennessäni kerroin opettajalle osaavani soittaa yhden soinnun. Ensi tuntien jälkeen sitten osasin jo toisenkin. Nyt olisi vaan keksittävä, miten siitä ensimmäisestä voi siirtyä toiseen sointuun. Ne eivät näet vanhan sormet taivu aivan hevin siirtyilemään kepeästi kielten välillä. Ja solmuunkin meinaavat mennä.

Kurssilla, jota vetää ukulele-guru Jarmo Julkunen, on 6 oppilasta, joista tunnistin itseni ylivoimaisesti vanhimmaksi. Lisäksi olen joukon ainoa mies ja musiikillisesti noviisi. Kanssaoppilaat ovat kaikki olleet aiemminkin kosketuksissa musiikkiin. Tunnin kuluessa puhuttiin kokemuksista ja minäkin läväytin siihen oman historiani musiikin parissa. Kurssikaverini häkeltyivät hetkeksi. Edellisistä soittokokemuksistani oli nimittäin kulunut noin 55 vuotta. Häkellyin itsekin vuosien nopeaa kulumista. Haluan kuitenkin painottaa, että kroppani on vähintäänkin ikäisensä, mutta pääni pyörii teinipojan sfääreissä.

No soittamisesta siis! Miksi valitsin ukulelen? No, kun siinä on vain 4 kieltä. Kuvittelin, että se tekisi asiasta helpompaa. Historiani 55 vuoden takaa käsitti vain 3 venttiiliä. Soitin nimittäin nuoruudessani muutaman vuoden trumpettia. Tuohon aikaan Herb Albert ja Tijuana Brass oli kova sana, puhumattakaan Louis Amstrongista ja muutamasta muusta maailman huipputrumpetistista. Minäkin olin aikonut tavoitella lajin taituruutta. Motivaationi johtava avain oli kuitenkin silloin nuo 3 venttiiliä, joista arvelin selviytyväni helpohkosti. Ja jotenkinhan se toki onnistuikin, mutta ei niin hyvin, että soittamisesta olisi tullut minulle ammatti tai edes aktiiviharrastus.

Nyt kuvittelin taas voimieni tunnossa pystyväni omaksumaan yhden elementin lisää eli 4-kielisen soittimen. Taisin haukata kuitenkin yhden kielen liikaa. Jo ensimmäisen tunnin perusteella ja opettajan taidokkaan soittonäytteen perusteella huomasin olevani ikävällä vedenjakajalla, jatkaako vai lopettaako? Lisäksi opettajan tarkasteltua soitintani, hän heitti ilmaan isohkon epäilyksen siemenen. Kun kiristää kieltä, saattaa soittimen kaula vääntyä. Mitäkö tuo tarkoittaa? Se tarkoittaa, että investointini 30 Euron arvoiseen soittimeen ei ollutkaan riittävä. Opettaja lupasi tuoda ensi viikon tunneille näytille muutamia kunnon soittimia.

Ensi viikolla olen siis totuuden edessä! Jatkanko soittamista, joka tarkoittaa lisäinvestointia uuteen soittimeen. Lopetanko ja unohdan koko homman, enkä puhu tästä asiasta enää koskaan? Uskonko itseeni vai olenko luovuttaja nössö? Ette osaa kuvitella, kuinka minua houkuttelee olla nössö. Kyllä nössökin voi olla kova jätkä ja tehdä vaikka mitä. Nössö voi olla esimerkiksi aika taitava tv:n katsoja sohvalla maaten. Ja vaikka mitä muuta!

Siis ensi viikolla veri punnitaan ja tulee ratkaisujen aika! Pitäkää peukkuja puolestani! Itselläni on sormien kanssa hieman hankalaa, sillä kaikkia sormiani koskee ikävästi harjoittelun jäljiltä.

Näillä se soittotaito pitäisi löytää 

Nyt on kulttuuria tarjolla

Pikku hiljaa alkaa taas olo helpottaa ja tekemistäkin löytyä. Polkupyöräkin on ollut kiivaassa käytössä, kävelyä on tullut jo kymmeniä kilometrejä, kuntosalilla hehkuvat laitteet vieläkin punaisina muutama tunti käyntini jälkeen. Monen sortin kirjottaminenkin on taas lähtenyt sujumaan. Eihän siitä mitään erityisen järkevää synny, mutta sanoja kuitenkin.

Tuttavapariskunta kävi Tampereella teatterivisiitillä. Siellä soitti Notre Damen mies kelloja teatterissa ja hyvin kuulemma soittikin. Teatteriesitykset ovat kokeneet ympäri Suomen uuden tulemisen vai johtuuko se siitä, että olen tullut herkemmäksi huomaamaan tuon taidelajin.

Kohdallani teatteri on ollut vuosikymmeniä enemmän tai vähemmän jäässä. Siihen lienee johtanut eräs näytelmä 70-luvun alkupuolella Kansallisteatterissa. Olin tuolloin äitini kanssa katsomassa venäläistä klassikkodraamaa, kun heräsin äitini kyynärpään iskeytyessä kylkeeni. Siitä seurasikin noin 30 vuoden tauko tuossa harrastuksessa, ei kuitenkaan kyynärpään takia vaan työn. Nyt olen harrastanut teatteria jo hieman vilkkaammin viimeisten vuosien aikana.

Niin Helsingissä, kuin monilla muillakin paikkakunnilla, on nykyisin teatteritarjontaa yllin kyllin. Esityksiä tuottavat ammattiteatterit sekä harrastajateatterit, suurilla ja pienillä paikkakunnilla. Mökkipaikkakunnallani Savonlinnassa toimii Kaupunginteatterin lisäksi aktiivinen Teatterimylly-niminen yhdistys, joka tuottaa harrastajavoimin loistavia esityksiä. Olen käynyt katsomassa muutamia niistä ja muita alueella harrastajavoimin tuotettuja kesäteatteriesityksiä ja nauttinut niistä suunnattomasti.

Sitten on joka puolella tarjolla kaiken lajin musiikkia. Nyt etenkin joulun lähestyessä kirkot ja konserttisalit valtaavat erilaiset joulukonsertit. Joululauluja on mahdollisuus kuunnella hevistä klassiseen sävyyn ja kaikkea siltä väliltä. Maan eturivin artistit ovat sonnustautuneet tonttulakkeihin ja virittäneet herkät kurkkunsa joulun hienoihin säveliin. Itse varasin liput Savoy-teatteriin Antti Sarpilan svengaavaan joulukonserttiin. Siitä tulee hieno tilaisuus, sillä jatsahtava meininki on minun mieleeni!

Selatkaa tekin musiikkitarjontaa, niin joulun alla kuin muuhunkin aikaan, ilmoitustauluilta ja  paikallislehdistänne. Sitten vaan lippuja varaamaan. Isoja maailman tähtien tilaisuuksia tulee taas ensi vuonna lukuisia, ja niihinhän pitää jo kohta olla liput ostettuina, ettei jää kokonaan ilman. Ja jos tuntuu, ettei joku esiintyjä miellytä, niin tarjolla on lukuisia muita vaihtoehtoja. Eli valinnanvaraa löytyy tässäkin lajissa.

Nauttikaa kulttuurista ja käykää tapahtumissa!

Helsingin keskustassa Kampin kauppakeskuksen jouluvaloja

Kaupungissa laulu raikaa ja soitto soi

Päivän ohjelmaani kuului Enterin luento Kampissa. Aiheena oli tietoa Digi-huijauksista. Olin kotona tuskaillut kulkuvälinevalinnan kanssa, joita oli vaihtoehtoina oma polkupyörä, citypyörä, DriveNow-auto tai raitiovaunu numero 10. Osaatte ehkä arvata, että valitsin raitiovaunun! Se oli helpoin, sen kun seisoo käytävällä, nuorison (= kaikki alle 70 v.) vallattua kaikki istuimet.

Kansallismuseon pysäkiltä on matkaa palvelukeskukseen reilun kilometrin verran, joten käveltyäni tuon taipaleen saavuin paikalle paita märkänä ja selkäni hiessä. Heti ovesta sisään päästyäni järkytyin hurjasta hulabaloosta, joka oli vallannut palvelukeskuksen aulan ja kahvion. Musiikillisen hulinan, yhteislaulutilaisuuden järjestivät laulavat seniorit, joita oli varovasti arvioiden toistasataa. Heitä istui pitkin aulan seinustoja ja täpötäydessä kahvilassa. Laulantaa johti neito porukan keskellä ja toinen neito säesti pianolla.

Tempaisin kupposen kahvia laulun keskeltä kahvilan tiskiltä ja siirryin 2. kerrokseen odottamaan isossa salissa pidettävän huijausluennon alkamista. Laulu raikasi ympäri taloa ja tunnustan hyräilleeni ja jopa laulaneeni joitakin siivuja hienoista, iloisista yhteislaulukappaleista. En kuitenkaan häirinnyt äänelläni ympäristöä. Perin mainio tilaisuus, johon törmäsin todella yllättäen ja yllättyneenä.

Digi-huijausluennon annista kirjoitan lähipäivinä muutaman sanan tänne blogiini. Tilaisuus oli jälleen tärkeä muistutus netin koukuista ja painotti varovaisuutta netissä surfailevalle.

Mutta illalla se soitto sitten räjähti! Tunnustaudun perinteisen, monimuotoisen jazzin ystäväksi. Nykyaikaista psykedeelistä sekopääjazzia en ymmärrä. Olen Olavi Virran ja Laila Kinnusen ajan kasvatti, josta voi päätellä hieman musiikkimakuani. No perheen nuoriso oli havainnut Sibelius Akatemian Musiikkitalon Black Box-saliin masinoiman "oppilaskonsertin", jossa esiintyi kahden eri ryhmän kanssa amerikkalainen huipputrumpetisti Terrell Stafford.

Mestari Staffordin valitsemaa jazzia esitti kaksi Sibiksen opiskelijoista koottua kokoonpanoa, kumpikin tunnin jaksot. Omaan historiaani liittyy läheisesti 60-luvulla muutamia vuosia kestänyt brass-tyylisen trumpettimusiikin soittaminen. Havaitsin, että omassa tuolloisessa soitannassa oli jonkin verran samaa kuin Staffordilla. Yhtäläisyydet koostuivat kuitenkin ainoastaan hiestä otsalla, muutamasta satunnaisesta (minun tapauksessani) samantapaisesta trumpetin soinnusta sekä poskien pulleudesta.

Ensimmäisessä kokoonpanossa ihailin erityisesti alttosaksofonia puhaltaneen Jesse Vilhomaan taidokasta työskentelyä sekä solistina laulaneen Emilia Nojosen äänen kaunista sointia ja taipumista upeisiin improvisaatioihin.

Toisen kokoonpanon huippu oli upeita kitarasooloja soittanut Jonas Metsäkylä. Myös Filemon von Numers oli bassoineen melkoinen virtuoosi.

Kokonaisuutta hallitsi kuitenkin suvereenisti itse mestari, Terrell Stafford. Esimerkkinä mainittakoon, että hän on ollut soittamassa yli 130 albumilla, palkittu arvostetulla Grammy-palkinnolla ja toimii Temple Universityn jazzosaston johtajana. Kerrassaan uskomaton puhallintaituri!

Olin toista kertaa kuuntelemassa Sibelius Akatemian oppilaiden työskentelyä lavalla ja voin sanoa, että yllätyin jälleen suunnattoman positiivisesti. Suosittelen käymään heidän konserteissaan, jos liikutte Musiikkitalon kulmilla! Ja tapahtuuhan siellä paljon muutakin!

Kuvassa mestarin kanssa molemmat ensemblet

Kyllä se joskus palkitseekin!

Olen tuossa kesän aikana kirjoitellut harmituksen aiheistani. Otin jyrkästi kantaa mm. Olavinlinnan musikaalikonsertin kanssakatsojasta. Se melkein kolmemetrinen korsto peittämässä lavanäkymääni ei enää oikeastaan vaivaa mieltäni. Pitihän hänenkin istua jossain. Sen verran kuitenkin totean, että olisihan hänen paikkansa voinut olla vaikka kolme paikkaa meistä vasemmalle.

Sekään ei hirveästi harmita, että putosin tikkailta varaston seinää vasten olevien heinäseipäitten päälle ja yksi seiväs teki reiän oikeaan käsivarteeni ohittaen taidokkaasti tärkeät verisuonet ja lihakset. Mutta kohtalaisen kokoinen reikä tuli kunnioitettavan (kirjoittajan huom!) kokoisen hauikseni viereen. Tuon tapahtuman myötä olen saanut uuden ystävän terveyskeskuksesta. Käyn hänen luonaan tulevien, useiden viikkojen ajan lähes päivittäin. En viitsi kertoa tarkemmin tuon ystävyyssuhteemme sadistisista piirteistä.

Nuo harmilliset asiat jäivät kuitenkin tänä iltana taka-alalle. Olin pari kuukautta aiemmin ostanut liput kitaravirtuoosi Olli Soikkelin konserttiin Savoy-teatteriin. Lavalle kiipesi trio, joka koostui kolmesta uskomattoman taitavasta muusikosta. Suomen Nurmeksen lahja maailman kitaramusiikille ja erityisesti Django Reinhardtin musiikin suuri tulkitsija Olli Soikkeli uskomattoman nopeine sormineen taikoi ilmoille virtuoosimaisen äänimaailman. Flyygelin koskettimille antoi lentävän vauhdin Grammy-voittaja,  Jyväskylän kosketintaituri Marian Petrescu. Näiden kahden maailman musiikkiestraadeja valloittaneen taiturin tukena soitti taidokkaasti bassoa turkulainen Teemu Åkerlund.

Olen ihaillut Olli Soikkelia jo usean vuoden ajan. Youtuben kautta olen kuunnellut hänen taidokasta soitantaansa. Hänen musiikkinsa myötä löysin myös gipsy swingin maailman. Illan konsertti ei sisältänyt tuota lajia kuin yhden biisin verran, mutta muutoin soitannan tempo oli liki sama ja jazztrion meininki todella mukaansa tempaavaa. Nyt voisi jättää jopa ensiyön särkypillerinkin ottamatta.

Niin, että hyvää kannattaa joskus odottaa vaikka pienoisten kärsimystenkin kautta! Siitä huolimatta olkaa varovaisia heinäseipäitten lähellä ja käykää konserteissa vaikka ilman kärsimyksiäkin.

PS. Haluan vielä mainita toisenkin positiivisen asian. Sain Viking-lotossa voiton elokuun lopulla. Uskon, että olette kateellisia! Voitin porukkapleissä kokonaiset viisikymmentä senttiä. Sijoitin voittoni parkkimittariin. Siis en ostanut mittaria, vaan ostin pysäköintiaikaa koko rahalla.

Kyllä ihmisen pitäisi harrastaa!

On ihminen siitä outo olio, että ei saa aikaansa oikein kulumaan ilman jotain tekemistä. Mutta sitä minä ihmettelen, että toiset ehtii harrastaa vaikka mitä. Jotkut jopa tekevät normaalin työpäivänsä ohella monen sortin puuhia ja hoitavat siihen vielä mahdolliset lastensa harrastustoimet.

Itse olen suorastaan ihmeissäni ajankäyttöni kanssa! Mihinkään ei riitä aikaa, mitään ei saa aikaiseksi ja ryhtymään en kerkiä. Toisaalta usein myös tuntuu ettei mikään edes oikein kiinnosta. Olisikohan ikä tulossa johonkin vaiheeseen?

Seuraavassa pieni analyysi muutamista harrastuksen lajeista ja suhteestani niihin. Ei lista ole tietenkään kaiken kattava, sillä jokainen tietää paljon muitakin lajeja, mutta valotan hieman omaa suhtautumistani luettelemiini.

Tanssi
Itse tehtynä tanssi ei vaan kohdallani suju, kun viiden minuutin välein pitäisi olla vaihtamassa ylle kuivaa paitaa ja onhan nuo jalatkin samaa paria. Mutta onhan se muuten tehokas ja ehkä mukavakin liikunnan laji. Siis tavallisten ihmisten tanssi! Sillain ihminen toista vasten! Ei ole ihme sitten, että herkkä mieli kehittää rankan hikoilun tuommoisessa lähitilanteessa.

No entäs sitten tanssin katsomislajit! Modernin tanssitaiteen katsomisessa on kohdallani se ongelma, että mielikuvitukseni ei riitä oivaltamaan viehkeiden liikkeiden ja hyppelyn merkitystä. Tanssii Tähtien Kanssa onkin sitten kokonaan toinen juttu! Siinä tutut julkisuuden ihmiset oppivat tai eivät opi perinteisemmän tanssin taitoja. Ja lisäksi ohjelmassa piilee aina se kateellisen katsojan odottama epäonnistumisen peikko. Mutta ovat ne kisailijat kuitenkin perin rohkeita ja taitavia! Ja taipuisia!

Näytelmät ja elokuvat
Molemmat lajit ovat harrastajalleen helppoja kun pääsee istumalla nautintoihin käsiksi eikä tarvitse hiki päässä riehua harrastamassa pitkin kylän raitteja tai saleja. Mutta näytelmien osalta törmään samaan mielikuvituksettomuuteen kuin modernin tanssin suhteen. En osaa kuvitella ympäristöä pelkistettyjen kulissien viitoittamaan suuntaan.

Kyllä elokuva on minun lajini, kun siinä ollaan aina oikeassa ympäristössä. Ja elokuvassa sattuu ja tapahtuu, ja toimintaelokuvissa sattuu jopa oikean näköisesti. En tietenkään ole väkivaltaa ihaileva seniori, mutta elokuvan kohtaukset vaan jostain syystä kiehtovat enemmän kuin esimerkiksi Hamletin pelaaminen pääkallon kanssa. Kylä elokuvassa pitää olla vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Ja tietenkin romantiikkaakin saa olla joskus. Ainakin vähän!

Musiikki kuunneltuna
On se vaan tuo musiikki hieno laji, mutta sitäkin on tarjolla niin monenlaista! Olen luokitellut musiikin eri genret eli lajit eli tyylisuunnat mielessäni. Osa on herättänyt mielenkiintoni ja osa jäänyt sitä ilman. Vanha, perinteinen jazz on läheisintä 30-, 40- ja 50-lukujen iskelmärytmien kanssa. Noita nuoremmassa musiikissa on toki yksittäisiä taitajia ja kappaleita, joista pidän, mutta pääosin en erityisesti laajemmin. Sama juttu on vakavamman musiikin, semmoisen tönkön konserttisaleissa mustapuku päällä kuunneltavan musiikin kanssa. Sieltäkin löytyy helmiä, mutta eittämättä niistäkin minua kiinnostavat teokset ovat sitä kepeämpää laatua. Mutta laulunlahjoiltaan Olavi Virran voittanutta laulajaa ei ole eikä tule! Näin on jämpti!

Musiikki soitettuna
No nyt päästään asian ytimeen! Olen kokeillut aika laajalti erilaisia instrumentteja. Lapsuuteni ja nuoruuteni lähipiireissä oli tarjolla instrumentteja vähän joka lähtöön. Liki kaikenlaisia olen ainakin saanut hipaista, mutta samantien olen jättänyt ne mielestäni. Nuoruuden kynnyksellä unelmoimaani saksofonia en saanut, takametsässä kun asuin. Mutta hieman kuhmuisen ja vähän hapettuneen trumpetin kanssa puhaltelin pari vuotta kotisaunan muurista rappauksia irti. Herb Albert ja Louis Amstrong eivät kuitenkaan saaneet minusta seuraajaansa. Mopedi ja kylän poikien iltaremuaminen tärvelivät orastaneen musiikkiurani. Se oli kuitenkin kotikylälleni ja Suomen musiikkimaailmalle enemmältikin voitoksi. Ja trumpetin venttiilitkin hapettuivat kiinni!

Kuvataide
Koulussa kuvaamataidon opettajani suositteli minulle mieluummin vaikka valokuvaamista. Hänen mielestään se oli minulle ainoa keino tuottaa paperille jotain tunnistettavaa. Ei tullut minusta kuvaajaakaan! Mutta taidenäyttelyissä olen erinäisiä kertoja käynyt. Silmä-poskessa-tauluja en ymmärrä, mutta Gallen-Gallela on tehnyt jo kovin ymmärrettäviä teoksia. Ja moni muukin, jotka ovat korvanneet kameran puuttumisen selvillä näköiskuvilla. Semmoisia on mukava katsella! Harmittaa vaan, että Punkaharjun Retretin taidetoiminta loppui rahapulaan muutamia vuosia sitten. Toisia samanlaisia puitteita ei vaan löydy Suomesta.

Edellä oli eräänlainen analyysi harrastusteni ja aivoitusteni suhteesta. Ehkä jossain vaiheessa valaisen lisää suhdettani muihin harrastuslajeihin, mutta tällä erää nämä riittänevät kuvaukseksi hyvin maanläheisestä taiteellisesta ja kultturellista ajattelustani.

Toivottavasti Te jaksatte harrastaa kultuuria ja olla aktiivisia myös muiden harrastuslajien suhteen!
Alla kuvissa muutamia kulttuurin kehtoja Stadissa.

Finlandia-talo

Musiikkitalo

Kansallisteatteri

Kansallis Ooppera

Ateneum

Pitääkö sitä riekkua kylillä yötä myöten?

Kyllä en ole ennen tätä asiaa harmitellut! Kun tuo iso vuosijuhlakin, tämä Suomen 100 vuotta, lähestyy, kävi mielessä tutkailla mitä muuta kylillä tapahtuu. Enkä tarkoita nyt sitä, kun Mannerheimintie suljetaan ja pitkin matkaa puistossa on lavoja esiintyjille ja valoja välkytellään showna. Vaan katsoin oikein perusmusiikkitarjontaa näin vuodenvaihteen aatonaatolle.

Minä kun olen karvan verran lätkässä tuohon vähän jazzahtavaan musiikkiin, niin sattuipa heti silmääni Storyvillessä Jussi & The Boys-yhtyeen keikka. Minä sattumoisin pidän hitusen tuosta Jussin esittämästä musiikista. Oltiin kerran kotihengettären kanssa keikalla, jossa Jussi esiintyi Hillel Tokazierin kanssa. Hillel yritti rikkoa flyygelin soittamalla ja takomalla sitä silmääkin nopeammin ja Jussi luritti siihen jazzin lirutuksia mukaan. Se oli kyllä melkoista menoa se! Hyvä, että korva kerkisi seurata tapahtumia. Flyygeli selvisi onneksi hengissä koettelemuksesta.

No tuo Soryvillen keikka sitten! Soitto alkaisi vasta kello 23, kun meikäläinen on jo pitkän päivän jäljiltä pelkkä ihmisraunio. Eihän tuohon aikaan edes tinnitukselta kuule enää mitään. Se kun tuo oma sisäinen soitto vaan kovoo korvissa päivän pidetessä. Ja kun vielä pitäisi pystyä pitämään silmiäkin auki. Ei sekään onnistu enää tuolla kellonlyömällä.

Vielä jos miettii Jussin esiintymisympäristöä, ei sekään oikein sovi meikävanhukselle! Ajatelkaa, että siellä pitäisi istua ja nappailla jotain itsetuntoa kohentavaa nestettä. Se kun tuo paukkujuomaympäristö ei enää maistu ikäihmiselle. Mahtaisi sinä olla tarjoiluhenkilö ihmeissään, kun tilaisin viidettä kahden litran vesikannua ja pyytäisin raivaamaan pöydät pois vessareitiltä. Se pian ravintolapäällikkö tekstaisi takahuoneessa hinnastoa uusiksi lisäten sinne tiedot: Vesikannu 10 €, Wc-maksu seniorit 5€.

Miksi sitä ei voi soittaa ihmismusiikkia ihmisten aikaan jo alkuillasta seniorille sopivassa ympäristössä? Se kun Yläkerran Isäntäkin määräsi jo aikoinaan yöt nukkumista varten ja illat klo 22:een saakka tv:n katsomiselle ja musiikille. Ei pitäisi poiketa ihmistoiminnan Isoista Pääsäännöistä! Ei edes jazzin vuoksi! Se ei sovi etenkään seniorille!

New Orleansin soittopojat

New Orleansin pianisti 2005 Dennis-hurrikaanin jälkeen

Joulu on musiikin aikaa

Kyllä ette taas usko kun meikäseniori on hakenut joulutunnelmaa! On ollut viime viikot huonoa uskoa joulun tuloon kun ulkona vihmoo vettä ja merituuli puhaltaa luun ytimiä myöten jäähän. On siinä saanut kuljeskella kujilla ja raiteilla toppavaatteissa ja huppu päässä vaikka talven ulkoisista merkeistä ei ole ollut tietoakaan. Usko siinä sitten jouluun ja sen lähestymiseen!

Mutta kaksi kertaa on jo oltu kotihengettären kansa joulun henkeä rakentamassa. Ensin oltiin KYNnin eli Kauppakorkeakoulun Naiskuoron konsertissa Johanneksen kirkossa. Oli hienoa ja taiteellista laulantaa kuten aina. Tuo kirkon muistavat seniorikansalaiset siitä, kun muinoisna aikoina melko usein sunnuntaisin radiosta kuultua jumalanpalvelusta säesti Tauno Äikää ja urut. Se oli silloin kun oli olemassa jotain oikeaa ja pysyvääkin kuten Taunon urut. Nythän kaikki muuttuu viikottain kuten kännykkämallitkin ja jauheliha nyhtökauraksi.

No sitten toinen kerta oltiin Savoy-teatterissa kuuntelemassa Antti Sarpilan swingaavaa joulukonserttia. Solistina häärivät laulullaan Johanna Iivanainen ja pilleineen Pentti Lasanen. Se oli semmoista korvakarkkia, että hui! Joku juniori on keksinyt tuon korvakarkki-sanan. Sehän tarkoittaa, että pää tulee täyteen mieluisaa ääntä, joka oli tässä tapauksessa maailman parasta musiikkilajia. Oli se Sarpila melko vääntäjä, kun sai esimerkiksi ikivanhat joululaulut, joita  normisti latinanmaan kielellä lauletaan, käännettyä upeaksi swingiksi. Ja Johannan ääni soi niin kauniin heleästi swingin tahtiin.

Kädet ja jalat väsyivät kovin, kun pari tuntia hakkasin tahtia. Onneksi penkki kesti rytmin rynkytyksen! Oli siellä ilma sulorytmiä tulvillaan! Eikä paljon haitanneet edessäni istuvan parimetrisen pariskunnan hartiat ja isot päät peittäessään näkymäni soittolavalle. Vaikka kyllä pitäisi lippukaupan kysyä ostajan pituus, hartioiden leveys ja pään koko, ja vasta sitten antaa paikka kokotaulukon mukaan. Ei pieni ja paksu ihminen näe muuten mitään, vaikka onneksi kuulo tuolla onkin tärkeintä.

Mutta oli se vaan siellä hienoa kuultavaa! Meinasin, etten lähde ollenkaan kotiin vaan vaadin soittamaan minulle koko yön swingijoululauluja. Mutta kyllä tunki kansa julmasti minutkin läpi tukkonaulakon virrassaan kylmälle kadulle.

Nyt on taas etsintä päällä! Onneksi Stadin kirkoissa, seurakuntasaleissa ja muissa saleissa soivat joulukonsertit ainakin jouluun asti ja vuoden kuluttua aloitetaan kierros taas uudelleen. 

Käykää Tekin joulukonserteissa ja nauttikaa joulumusiikista! Kyllä se valmistaa jouluun kaikki ihmiset, nekin, jotka eivät ole kärkipäässä kiltteyslistalla!

Espan puiston joulukauneutta

Itse Lucia-neitoa ei huvittanut vilkutella meikävanhukselle

Viikinki-kissaa taas kiinnosti kovasti houkutella joululaivalle

Tässä Lucia-neito kieseissään apuneitojen kera

Kykyjen punnitseminen - Alku!

Että tulikin julkisesti kirjoitettua itselle kompastuskivi eli emämunaus! Tosin ei minua saa millään muullakaan keinoin ryhtymään mihinkään uuteen. Mutta, että piti luvata opetella ukun eli ukulelen soitantoa! Hermo piti tuon kirjoitukseni jälkeen lähes kolme viikkoa. Yritin unohtaa lupaukseni, mutta pieni menninkäinen päässäni muistutti jatkuvasti lupauksesta.

Päästyäni mökiltä ja maalaushommista kahden päivän lomalle Helsinkiin, päätin ottaa kiinni härkää sarvista ja itseäni niskasta. Marssin muina muusikkoina Musiikki Fazerille kyselemään soitinta. Kysyin sellaista mallia, jonka voisin, kyllästyttyäni varmaankin kahdessa päivässä harjoitteluun, laittaa mökillä nuotioon. Eli ei aivan kalleinta konserttimallia! Onnekseni juuri sitä minulle (kuulemma!) sopivaa mallia ei ollut sillä hetkellä myymälässä. Sitä tulisi vasta noin kuukauden kuluttua. Lupasin palata asiaan! Huh, huh! Olipas "läheltä piti"-tilanne!

Omatuntoni edelleen soimatessa muistin nähneeni soittimia myös Verkkokaupassa, joten seuraavaksi matkasin kohti Jätkäsaarta. Ja siellähän niitä valitettavasti oli! Olin varautunut matkaan tuhdilla setelinipulla, kokonaisella viidellä kympillä. Tarkistin tarjolla olevan ukulelen hinnan myymälän nettipäätteeltä ja yllätyksekseni hinta olikin kohtuulliset 29,90 Euroa! Investointi ei siis muodostunut järin kohtuuttomaksi! Se kestäisi jopa todennäköisenä läheisteni pitämän projektini epäonnistumisen.

Noutovaraston luukulta "unelmieni" soitin löytyi ja se luovutettiin minulle tuota kohtuullista maksusuoritusta vastaan. Mainitsin myyntihenkilölle, että ei kannata katsella vielä aikoihin konsertti-ilmoitustani! Voi nimittäin kestää tovin ennenkuin minulle tarvitsee varata Musiikkitalolta konserttisalia! Ajelin renkaat soikeana kotiin, purin soittimen paketistaan ja nostin sen povelleni. Ja tajusin mokanneeni todella pahasti! Ei olisi pitänyt luvata mitään ja ei ainakaan julkisesti! Pieni soitin ja nakkisormet eivät ole optimaalisin yhdistelmä musisoinnille! Yksi kieli olisi vielä menetellyt, mutta tässä oli kokonaista neljä kieltä! Kokeilla kuitenkin täytyi kun tuli luvatuksi!

Onneksi on iPad olemassa! Youtube muodostui pelastajaksi aloittamiselle. Sieltä löytyi monet viritysohjeet ja opastusvideot alkuun pääsemiseksi. AppStoresta löytyi aiheeseen liittyviä sovelluksia. Enää ei puuttunut kuin kykenevä oppija! Päätin yrittää itse kun muitakaan ei ollut saapuvilla!

Nyt muutaman päivän jälkeen osaan jo neljä sointua. Tiedän missä sormien pitäisi olla, en vielä muista mikä on minkäkin soinnun nimi ja sormet eivät suostu koko hommaan. Ja sitäkään minulle ei ollut kukaan kertonut, ettei soitinta rämpytetäkään suoraan alas, vaan siinä on rämpytyskädelle esim. alas-alas-ylös-ylös-alas-ylös-juttuja ja kaikkia variaatioita käden alas-ylös-heilutteluista. Ei tuo kyllä mene ikinä jakeluun käteeni asti!

Nyt jo mökin maalauksen lomassa neljäntenä harjoituspäivänä tekee mieli nuotiolla paistettua makkaraa! Mitähän tekisin?

Ja sopii se seniorillekin! Mutta se helppous hakee minun tapauksessa vielä itseään!

Ja väreissä olisi löytynyt joka asuun sopiva vaihtoehto!

Ja siinä hän on, mutta ei taida taipua käsissäni!  

Väri on oiva! Melkein mökin uusi sävy ja sopii tarvittaessa saunan uuniinkin.

Miten on kykyjeni laita? Pystynkö vielä?

Tässä iässä tuo otsikon kysymys pyörii aina aika ajoin mielessäni! Kun ottaa huomioon, että olo on kuin keväisellä varsalla ja into kuin 15-vuotiaalla nuorella miehellä, niin luulisi sitä kykenevän vaikka mihin! Intoa ei ole koskaan puuttunut, mutta kun se ei koskaan ole kestänyt kovin pitkään. Vieläkö sitä jaksaisi? Pitäisiköhän kokeilla?

Se, että tilaisuuksia ei ole puuttunut elämäntaipaleellani, ei ole rajoittanut mahdollisuuksiani, eikä ole ollut mikään este! Lapsuuden kodissani oli aina soittovälineitä tarjolla johtuen isäni innostuksesta asiaan. Hän soitti myös tanssiorkesterissa ja harrasti aktiivisesti sekä monipuolisesti musiikkia koko elämänsä ajan. Eli minullakin oli mahdollisuuteni!

Sain ensimmäisen oman pienen pianohaitarini 8-vuotiaana. Tuskin kerkisin aloittaa ympäristön rääkkäämisen kurttua repimällä, kun kotimme ja soittovälineeni tuhoutuivat tammikuisessa rajussa tulipalossa. Sitten kestikin tovin kunnes muutamaa vuotta myöhemmin kävin linja-autokyydillä Oulusta Westerlundin musiikkikaupasta ostamassa halvimman Landola-kitaran. Sitä yritin parisen vuotta rämpytellä nakkisormillani. Otelauta osoittautui vaan sormilleni liian leveäksi, joten eihän siitä oikein mitään tullut. Soinnuista jäi aina kieli tai pari vajaaksi.

Seuraava yritykseni hehkeimmän teini-iän kynnyksellä kesti pari vuotta pidempään. Brassmusiikki nosti Suomessakin päätään ja minäkin innostuin. Kuten jo edellä esitetystä olette huomanneet, olen herkästi innostuvaa tyyppiä, mutta into ei koskaan kanna kovin pitkälle. Tosin tällä kerralla hinkusin palavalla innolla soittimekseni saksofonia, mutta laitteen hintavuus ja omien kykyjeni epäily lukuisien venttiilien hallintaan kampesivat nurin tuon hankinnan. Mutta seuraava kiinnostukseni kohdistuikin trumpettiin, jossa oli ainoastaan kolme venttiiliä. Uskoin kykeneväni taltuttamaan ne helposti! Mutta kuinka väärässä taas olinkaan! Olin jälleen unohtanut luonteestani puuttuvan pitkäjännitteisyyden.

Kuljin parin vuoden ajan lähes päivittäin isäni jostain käytettynä hankkima trumpetti kainalossani pihan perälle saunaan, jossa kiuas sai tuntea palavan innostukseni sekä sen vähittäisen hiipumisen. Televisiosta imemäni Herb Alpertin ja Tijuana Brassin sävelet eivät taipuneet trumpetistani saman sävyisenä huolimatta vähin erin oppimistani venttiilinpainalluksista. Ei edes Jörgen Pettersonin eikä Ossi Runteen trumpettien soundit löytäneet tietään omaan soittimeeni. Intoni oli alkuun palava, mutta luulen, että ainoaksi muistoksi trumpetinsoitostani jäi saunan seinistä ja savupiipusta irronnut noki.

Myöhemmin aikuisiällä kokeilin sähköurkujakin, mutta tulos oli sama kuin aiemmillakin instrumenteilla. Tosin tuohon aikaan perheeseemme hankittu kääpiökani söi nuottipapereista kulmat ja paski nuottivihkoni sottaisiksi. Ymmärsin tuon kritiikin seurauksena lopettaa urkukauteni lähes alkuunsa.

Huuliharppua kuljetin mukanani melkein kasikymmentä vuotta. Opin kaksi sointua, joista toinen puhaltaessa ja toinen imaistaessa. En vaan tiedä mitä ne soinnut olivat!

Nyt olen parin vuoden ajan kiusannut itseäni uudella ajatuksella! Pystyisinkö vielä? Kykenisinkö lopultakin? Ajatusteni kohteeksi on noussut instrumentti, jolla ei suuria konserttisaleja juurikaan valloiteta, mutta omaksi iloksi ja muiden kauhistukseksi silläkin saa melkoisesti ääntä aikaan.

Kokeilisinko vielä näin elämäni loppusuoralla ukulelen soittamista? Jaksanko viikkoa pidempään? Jaksaako lähipiirini ja muu ympäristö? Taipuuko nakkisormeni tuon soittimen vaatimuksiin? Kestävätkö jo nyt pahasti tinnittävät korvani? Kokeilisinko? Hankeanalyysi voisi olla seuraavanlainen: mielenkiinto 85%, kyky 10% ja lopputulos 0%. Mahtaneeko tuon tason tulos antaa riittävästi pontta hankkeen käynnistämiseksi? Vaikea kysymys!

Mutta ainahan sitä voi yllättää jopa itsensä! Ehkä? Varokaa naapurit, kohta soi! Tai sitten ei! Ja luultavasti ei ainakaan pitkään ennakkotapausten valossa!

Iltakin voi olla kaunis!