Kyllä heti tunnustan olevani melkoisesti koukussa telkkariin ja sen ohjelmiin. Tuo kiinnostus alkoi jo 50-luvun lopulla, kun Ruotsin lähetykset näkyivät satunnaisesti kotikylälleni Oulun eteläpuolella. Kylässä oli yksi telkkari, jota melkoinen joukko kylaläisiä kokoontui iltaisin katsomaan. Ruudusta näkyi pääasiassa lumisadetta, jota asuinseudullani näkyi talvisin ulkonakin aivan riittävästi. Mutta siellä sitä vaan istutiin ja oltiin onnellisia, jos ruudussa vilahti sekuntien murto-osaksi jotain muutakin. Se viritti aina mielikuvitusten sävyttämän, kiivaan keskustelun näkymän mahdollisista tapahtumista.
Kun sitten pohjoisessakin alkoivat tv-lähetykset näkyä, kuluivat illat tv:n ääressä. Ensimmäisiä ohjelmia katsottiin ainoalta näkyvältä kanavalta. Tuolloin ei osannut kuvitella edes pienessä mielessä mahdollisuutta useampiin kanaviin, saati värilähetyksiin. Illat tuijotettiin Mustaa oria tai Rin Tin Tiniä. Ja sitten 60-luvulla tulivat musiikkiohjelmat, joissa usein esiintyi suuret orkesterit. Urheiluohjelmien tulo televisioon keräsi aina isommat joukon tv:n ääreen.
Työelämä häiritsi tv:n katsomistani sitten kymmenet vuodet, mutta eläköitymisen jälkeen innostus puhkesi uudelleen. Erilaiset tallennuslaitteet ilmestyivät myös meidän telkkarimme alle tai viereen. Laitteiden tekninen kehittyminen ja kapasiteetin kasvu teettivät matkoja laitekauppoihin. Ensin tallennettiin VHS-kaseteille ja sitten kovalevyille. Mutta suurin autuus koitti, kun perustettiin Elisa Viihde ja eksyin sen äärelle. Se toi mahdollisuuden tallentaa ohjelmia lähes rajattomasti.
Nyt on television laaja tarjonta pakottanut minutkin etsimään mieleisiä ohjelmalajeja. Kaikkea ei kerta kaikkiaan ehdi katsoa. Edelleenkin tallennan lähes kaikki matkan varrella itseäni kiinnostaneet aiheet ja ohjelmat, mutta välillä on tallennettuja ohjelmia pakko poistaakin katsomatta. Jossain vaiheessa olin tallentanut lähes 400 elokuvaa, ja televisiosta pukkasi kaiken aikaa uutta. Viime vuosina lähetyssysteemien muutosten myötä samat elokuvat tulevat uudestaan ja uudestaan. Tallentamista ei enää tarvitsisi, mutta tallennan kuitenkin varulta ja sitten välillä poistelen niitä katsomatta.
Nyt malttamattomana seniorina ei tahdo jaksaa enää keskittyä kokonaisen elokuvan maailmaan, vaan tv-sarjat ovat mielenkiintoisempia. Aiemmin en ollut juurikaan kiinnostunut uutis- tai ajankohtaislähetyksistä, mutta nyt sekin asia on muuttunut. Nykyisestä tarjonnasta olen eniten kiinnostunut Pohjoismaisista tv-sarjoista ja elokuvista sekä suomalaisista rikossarjoista. Onhan niitä muitakin kiinnostavia ohjelmia, mutta kun tarjonta on niin laajaa. Tietokilpailut oavt toki kiinnostava laji myös. Moni hyvä ohjelma jää kuitenkin katsomatta tarjonnan runsauden takia.
Mutta Tanssii Tähtien Kanssa-ohjelma on ehdottomasti katsottava. Ensimmäinen jakso oli yllätyksellinen osaamisten osalta. Nyt on pakko seurata, kuka siellä oikeasti osaa tanssia. Kuka osaa vakiot, kuka osaa lattarit ja kuka osaa molemmat? Siinäpä kysymys!
Ja eikun telkkari taas auki!
perjantai 28. syyskuuta 2018
torstai 20. syyskuuta 2018
Kyllä se joskus palkitseekin!
Olen tuossa kesän aikana kirjoitellut harmituksen aiheistani. Otin jyrkästi kantaa mm. Olavinlinnan musikaalikonsertin kanssakatsojasta. Se melkein kolmemetrinen korsto peittämässä lavanäkymääni ei enää oikeastaan vaivaa mieltäni. Pitihän hänenkin istua jossain. Sen verran kuitenkin totean, että olisihan hänen paikkansa voinut olla vaikka kolme paikkaa meistä vasemmalle.
Sekään ei hirveästi harmita, että putosin tikkailta varaston seinää vasten olevien heinäseipäitten päälle ja yksi seiväs teki reiän oikeaan käsivarteeni ohittaen taidokkaasti tärkeät verisuonet ja lihakset. Mutta kohtalaisen kokoinen reikä tuli kunnioitettavan (kirjoittajan huom!) kokoisen hauikseni viereen. Tuon tapahtuman myötä olen saanut uuden ystävän terveyskeskuksesta. Käyn hänen luonaan tulevien, useiden viikkojen ajan lähes päivittäin. En viitsi kertoa tarkemmin tuon ystävyyssuhteemme sadistisista piirteistä.
Nuo harmilliset asiat jäivät kuitenkin tänä iltana taka-alalle. Olin pari kuukautta aiemmin ostanut liput kitaravirtuoosi Olli Soikkelin konserttiin Savoy-teatteriin. Lavalle kiipesi trio, joka koostui kolmesta uskomattoman taitavasta muusikosta. Suomen Nurmeksen lahja maailman kitaramusiikille ja erityisesti Django Reinhardtin musiikin suuri tulkitsija Olli Soikkeli uskomattoman nopeine sormineen taikoi ilmoille virtuoosimaisen äänimaailman. Flyygelin koskettimille antoi lentävän vauhdin Grammy-voittaja, Jyväskylän kosketintaituri Marian Petrescu. Näiden kahden maailman musiikkiestraadeja valloittaneen taiturin tukena soitti taidokkaasti bassoa turkulainen Teemu Åkerlund.
Olen ihaillut Olli Soikkelia jo usean vuoden ajan. Youtuben kautta olen kuunnellut hänen taidokasta soitantaansa. Hänen musiikkinsa myötä löysin myös gipsy swingin maailman. Illan konsertti ei sisältänyt tuota lajia kuin yhden biisin verran, mutta muutoin soitannan tempo oli liki sama ja jazztrion meininki todella mukaansa tempaavaa. Nyt voisi jättää jopa ensiyön särkypillerinkin ottamatta.
Niin, että hyvää kannattaa joskus odottaa vaikka pienoisten kärsimystenkin kautta! Siitä huolimatta olkaa varovaisia heinäseipäitten lähellä ja käykää konserteissa vaikka ilman kärsimyksiäkin.
PS. Haluan vielä mainita toisenkin positiivisen asian. Sain Viking-lotossa voiton elokuun lopulla. Uskon, että olette kateellisia! Voitin porukkapleissä kokonaiset viisikymmentä senttiä. Sijoitin voittoni parkkimittariin. Siis en ostanut mittaria, vaan ostin pysäköintiaikaa koko rahalla.
Sekään ei hirveästi harmita, että putosin tikkailta varaston seinää vasten olevien heinäseipäitten päälle ja yksi seiväs teki reiän oikeaan käsivarteeni ohittaen taidokkaasti tärkeät verisuonet ja lihakset. Mutta kohtalaisen kokoinen reikä tuli kunnioitettavan (kirjoittajan huom!) kokoisen hauikseni viereen. Tuon tapahtuman myötä olen saanut uuden ystävän terveyskeskuksesta. Käyn hänen luonaan tulevien, useiden viikkojen ajan lähes päivittäin. En viitsi kertoa tarkemmin tuon ystävyyssuhteemme sadistisista piirteistä.
Nuo harmilliset asiat jäivät kuitenkin tänä iltana taka-alalle. Olin pari kuukautta aiemmin ostanut liput kitaravirtuoosi Olli Soikkelin konserttiin Savoy-teatteriin. Lavalle kiipesi trio, joka koostui kolmesta uskomattoman taitavasta muusikosta. Suomen Nurmeksen lahja maailman kitaramusiikille ja erityisesti Django Reinhardtin musiikin suuri tulkitsija Olli Soikkeli uskomattoman nopeine sormineen taikoi ilmoille virtuoosimaisen äänimaailman. Flyygelin koskettimille antoi lentävän vauhdin Grammy-voittaja, Jyväskylän kosketintaituri Marian Petrescu. Näiden kahden maailman musiikkiestraadeja valloittaneen taiturin tukena soitti taidokkaasti bassoa turkulainen Teemu Åkerlund.
Olen ihaillut Olli Soikkelia jo usean vuoden ajan. Youtuben kautta olen kuunnellut hänen taidokasta soitantaansa. Hänen musiikkinsa myötä löysin myös gipsy swingin maailman. Illan konsertti ei sisältänyt tuota lajia kuin yhden biisin verran, mutta muutoin soitannan tempo oli liki sama ja jazztrion meininki todella mukaansa tempaavaa. Nyt voisi jättää jopa ensiyön särkypillerinkin ottamatta.
Niin, että hyvää kannattaa joskus odottaa vaikka pienoisten kärsimystenkin kautta! Siitä huolimatta olkaa varovaisia heinäseipäitten lähellä ja käykää konserteissa vaikka ilman kärsimyksiäkin.
PS. Haluan vielä mainita toisenkin positiivisen asian. Sain Viking-lotossa voiton elokuun lopulla. Uskon, että olette kateellisia! Voitin porukkapleissä kokonaiset viisikymmentä senttiä. Sijoitin voittoni parkkimittariin. Siis en ostanut mittaria, vaan ostin pysäköintiaikaa koko rahalla.
torstai 6. syyskuuta 2018
Kaupunki vai maaseutu?
No arvaatteko mitä? Alkaa pikkuhiljaa tulla kuppi täyteen maaseutua!
Suurimman osan elämästäni olen asunut kaupungeissa. Mutta olen aina mainostanut olevani aito maalaispoika. Kasvoinhan lapsuuteni sentään oikeassa pienessä maalaiskylässä melko etäällä kaupunkimaisemista. Maalaispojan kokemuksilla ja logiikalla olen selviytynyt kohta 70 vuotta maailman myrskyissä. No se lienee hyvä asia, mutta ... !
Olenko kaivannut takaisin maalle? Olenko kaivannut asumista maalaistalossa? Ehkä olen jossain vaiheessa. Eläköitymisen jälkeen olen kaivannut mm. maalaistalon isoa kivinavettaa. Ei, en ole asunut semmoisen lähelläkään! Se kaipuu on tullut mielikuvista hienosta verstastilasta, jollaisen kivinavettaan voisi rakentaa. Olen nimittäin viimeiset parikymmentä vuotta tykännyt askarrella puutöiden parissa. Koko ja ainoa peruste navetalle on tuossa edellä mainitsemassani asiassa.
Mökkeillessäni olen saanut aistia aitoa maalaistunnelmaa jo lähes parikymmenen vuoden ajan. Läheiset peltomaisemat, maatalot, iso järvi ja mittaamattomat metsät mökin ympärillä ovat luoneet oikeanlaista tunnelmaa. Siinä on auttanut myös osaltaan reilun kilometrin päässä mökiltämme sijaitsevan sikalan sulotuoksut. Nuo tuoksut ovat kauniina kesäpäivänä sopivasta suunnasta käyvän tuulenvireen tuomina leijailleet rannallemme. Onneksi historiaani kuuluu nuoruuden asuminen samanlaisen fasiliteetin lähellä kotikylässä. Silloinkin nenäkarvani käpristyivät tuon sulotuoksun voimasta ja hengenpidätteleminen kehittyi oivaksi taidoksi.
Muuten mökkeily on ollut tänä kesänä maaseutuelämistä parhaimmillaan Saimaan aaltojen, helteen ja kesän tuoksujen kanssa. Haittoina voisi kokea kuivuuden häiritsemän marjasadon puuttumisen, kuumien järvivesien syvyyksiin ajamien kalojen katoamisen ja ulkonaolemisen sietämättömyyden kuumuuden takia.
Noin 50 vuotta kaupungissa asumista on vienyt mukanaan. Tämä edelleen jonkin aikaa mökillä roikkuminen, on saanut minut kaipaamaan kaupunkiin. Kaipaan kuntoliikuntaa kaupungissa, asfaltin tasaisuutta jalkojeni alla ja autojen hurinaa ympärilläni. Joku tietenkin kysyy, mikset liiku maalla, metsissä, rannoilla? Osaltaan viime viikkoina lähialueen 15 kaadettua karhua ja niiden lisäksi kaatamattomat mesikämmenet rajoittavat metsässä liikkumista.
Pelkäänkö punkkeja? No pelkään, sillä 2 olen ihostani löytänyt, täydessä touhussa pää läskissä ja imu päällä. Olen saanut viikkojen ajan seurata, tuleeko rengasta vai ei. Kaverini poisti viime viikolla yhden ötökän ihostaan. Kun naapurin koira käväisee pihalla, se tuo sisälle toistakymmentä punkkia turkissaan. Eli punkkeja löytyy ja lisää ilmestyy maisemaan. Ei hyvä!
Maalla vai kaupungissa? Kyllä nyt alan olla entistä vakuuttuneempi, että olen aito kaupunkilaispoika synnyinseudustani huolimatta. Kaipaan kiivaasti takaisin asfalttiviidakkoon! Mutta hoidettavat asiat pidättelevät maalla vielä tovin. Mutta kyllä minä täältä vielä palaan Stadiin!
Suurimman osan elämästäni olen asunut kaupungeissa. Mutta olen aina mainostanut olevani aito maalaispoika. Kasvoinhan lapsuuteni sentään oikeassa pienessä maalaiskylässä melko etäällä kaupunkimaisemista. Maalaispojan kokemuksilla ja logiikalla olen selviytynyt kohta 70 vuotta maailman myrskyissä. No se lienee hyvä asia, mutta ... !
Olenko kaivannut takaisin maalle? Olenko kaivannut asumista maalaistalossa? Ehkä olen jossain vaiheessa. Eläköitymisen jälkeen olen kaivannut mm. maalaistalon isoa kivinavettaa. Ei, en ole asunut semmoisen lähelläkään! Se kaipuu on tullut mielikuvista hienosta verstastilasta, jollaisen kivinavettaan voisi rakentaa. Olen nimittäin viimeiset parikymmentä vuotta tykännyt askarrella puutöiden parissa. Koko ja ainoa peruste navetalle on tuossa edellä mainitsemassani asiassa.
Mökkeillessäni olen saanut aistia aitoa maalaistunnelmaa jo lähes parikymmenen vuoden ajan. Läheiset peltomaisemat, maatalot, iso järvi ja mittaamattomat metsät mökin ympärillä ovat luoneet oikeanlaista tunnelmaa. Siinä on auttanut myös osaltaan reilun kilometrin päässä mökiltämme sijaitsevan sikalan sulotuoksut. Nuo tuoksut ovat kauniina kesäpäivänä sopivasta suunnasta käyvän tuulenvireen tuomina leijailleet rannallemme. Onneksi historiaani kuuluu nuoruuden asuminen samanlaisen fasiliteetin lähellä kotikylässä. Silloinkin nenäkarvani käpristyivät tuon sulotuoksun voimasta ja hengenpidätteleminen kehittyi oivaksi taidoksi.
Muuten mökkeily on ollut tänä kesänä maaseutuelämistä parhaimmillaan Saimaan aaltojen, helteen ja kesän tuoksujen kanssa. Haittoina voisi kokea kuivuuden häiritsemän marjasadon puuttumisen, kuumien järvivesien syvyyksiin ajamien kalojen katoamisen ja ulkonaolemisen sietämättömyyden kuumuuden takia.
Noin 50 vuotta kaupungissa asumista on vienyt mukanaan. Tämä edelleen jonkin aikaa mökillä roikkuminen, on saanut minut kaipaamaan kaupunkiin. Kaipaan kuntoliikuntaa kaupungissa, asfaltin tasaisuutta jalkojeni alla ja autojen hurinaa ympärilläni. Joku tietenkin kysyy, mikset liiku maalla, metsissä, rannoilla? Osaltaan viime viikkoina lähialueen 15 kaadettua karhua ja niiden lisäksi kaatamattomat mesikämmenet rajoittavat metsässä liikkumista.
Pelkäänkö punkkeja? No pelkään, sillä 2 olen ihostani löytänyt, täydessä touhussa pää läskissä ja imu päällä. Olen saanut viikkojen ajan seurata, tuleeko rengasta vai ei. Kaverini poisti viime viikolla yhden ötökän ihostaan. Kun naapurin koira käväisee pihalla, se tuo sisälle toistakymmentä punkkia turkissaan. Eli punkkeja löytyy ja lisää ilmestyy maisemaan. Ei hyvä!
Maalla vai kaupungissa? Kyllä nyt alan olla entistä vakuuttuneempi, että olen aito kaupunkilaispoika synnyinseudustani huolimatta. Kaipaan kiivaasti takaisin asfalttiviidakkoon! Mutta hoidettavat asiat pidättelevät maalla vielä tovin. Mutta kyllä minä täältä vielä palaan Stadiin!
maanantai 27. elokuuta 2018
Luikerot ja minä
Kyllä olisin ennen kakkinut housuun ja kiivennyt puuhun! Olen aina pelännyt käärmeitä, jollaisen nähtyäni ovat karvani nousseet pystyyn ja hiki virrannut vuolaana.
Kasvoin armeijaikään asti paikkakunnilla, jossa esiintyi runsaasti noita luikeroeläimiä. Läheiset suot ja hiekkakuopat ja metsät hellivät yäk-eläinten lisääntymistä ja elinolosuhteita. Nuoruuteni kasvupaikkakunnalla kaivinkonemiehet keräsivät sadoittain käärmeitä hiekkakuopalta aidalle riippumaan. En tykännyt tuosta näystä kuvitellessani, mitä nuo eläimet voisivat minulle tehdä.
Armeijassa ollessani makasin kerran Haminan lähellä ampumaradan penkalla valmistautumassa tauluammuntaan, kun edessäni heinikosta luikerteli esiin vaskitsa. Pomppasin ylös salamana. Siitähän tuli tietenkin esimiesten taholta sanomista, mutta minä pelastuin villieläimen suusta.
Noin 5 vuotta sitten olin pururadalla lenkillä (uskokaa vaan!) ja törmäsin jälleen tuohon jalometallilla päällystettyyn otukseen. ”Perusrohkeana” vanhuksena päätin kokeilla kanttiani ja tartuin kädellä otusta peräpäästä. Hiki helmeillen otsallani pitelin hetken tuota kiemurtelevaa eläintä ilmassa ja laskin sen sitten polulle jatkamaan matkaansa. Tunsin hetken oloni hurjaksi villieläinten metsästäjäksi. Vau!
Toissapäivänä kävelin mökkirannalla, kun jalkani vieressä liikahti vajaa metrinen pikimusta luikero. Liekö vanhuuden hitaus vai mikä aiheuttanut reaktioni? En reagoinut asiaan mitenkään. Luikero jatkoi matkaansa kohti rantakaislikkoa ja minä vaan katselin perään. Muutama vuosi aiemmin olisin saanut ns. hepulikohtauksen.
Vasta luikeron kadottua näkyvistäni, tajusin sen olleen rantakäärme, joka ennakkotietojen valossa ei kuulemma syö ihmisiä. Aivan varma tuosta tiedosta en osaa kuitenkaan olla. Sen kuitenkin sanon, että musta on paha väri, siitä ei erotu sahakuvio!
Se on luonto ihmeellinen asia! Toivoisin, että punkit, käärmeet, ampiaiset, karhut ja muut vastaavat oliot asustaisivat muualla kuin minä.
Kasvoin armeijaikään asti paikkakunnilla, jossa esiintyi runsaasti noita luikeroeläimiä. Läheiset suot ja hiekkakuopat ja metsät hellivät yäk-eläinten lisääntymistä ja elinolosuhteita. Nuoruuteni kasvupaikkakunnalla kaivinkonemiehet keräsivät sadoittain käärmeitä hiekkakuopalta aidalle riippumaan. En tykännyt tuosta näystä kuvitellessani, mitä nuo eläimet voisivat minulle tehdä.
Armeijassa ollessani makasin kerran Haminan lähellä ampumaradan penkalla valmistautumassa tauluammuntaan, kun edessäni heinikosta luikerteli esiin vaskitsa. Pomppasin ylös salamana. Siitähän tuli tietenkin esimiesten taholta sanomista, mutta minä pelastuin villieläimen suusta.
Noin 5 vuotta sitten olin pururadalla lenkillä (uskokaa vaan!) ja törmäsin jälleen tuohon jalometallilla päällystettyyn otukseen. ”Perusrohkeana” vanhuksena päätin kokeilla kanttiani ja tartuin kädellä otusta peräpäästä. Hiki helmeillen otsallani pitelin hetken tuota kiemurtelevaa eläintä ilmassa ja laskin sen sitten polulle jatkamaan matkaansa. Tunsin hetken oloni hurjaksi villieläinten metsästäjäksi. Vau!
Toissapäivänä kävelin mökkirannalla, kun jalkani vieressä liikahti vajaa metrinen pikimusta luikero. Liekö vanhuuden hitaus vai mikä aiheuttanut reaktioni? En reagoinut asiaan mitenkään. Luikero jatkoi matkaansa kohti rantakaislikkoa ja minä vaan katselin perään. Muutama vuosi aiemmin olisin saanut ns. hepulikohtauksen.
Vasta luikeron kadottua näkyvistäni, tajusin sen olleen rantakäärme, joka ennakkotietojen valossa ei kuulemma syö ihmisiä. Aivan varma tuosta tiedosta en osaa kuitenkaan olla. Sen kuitenkin sanon, että musta on paha väri, siitä ei erotu sahakuvio!
Se on luonto ihmeellinen asia! Toivoisin, että punkit, käärmeet, ampiaiset, karhut ja muut vastaavat oliot asustaisivat muualla kuin minä.
tiistai 21. elokuuta 2018
Kompastuin sittenkin kulttuuriin
Juuri kun sain kerrottuani laiskuudestani kesäpuuhiin ja kulttuurin väistelyyn, tapahtui se sittenkin. Retkahdin käymään konsertissa. Olavinlinnassa vietettiin viikonlopulla EloJubilee-juhlia. Savonlinnan Oopperajuhlat olivat jättäneet linnan muiden lajien käyttöön. Siellä oli käynyt jo Laura Voutilainen laulamassa ja nyrkkeilijät, Helenius ja Tatli, heiluttelemassa hanskojaan. Laura olisi ehkä kiinnostanutkin, mutta ei nuo toisen päätä takovat moukaroijat, joten en käynyt.
EloJubileen merkeissä olivat järjestäjät sitten mobilisoineet Olavinlinnaan ensin Samuli Edelmannin ja seuraavana iltana Suuren Musikaaligaalan kolme lauluntaitajaa. Edelmann ei minua kiinnostanut, sillä tuskin hän olisi siellä näytellyt kohtauksia elokuvasta Mission Impossible. Siinä kyllä olisi ollut nähtävää. Mutta musikaalit kiinnostivat. Esiintymässä olivat Savonlinnan oma oopperalaulajatar Päivi Pylvänäinen, tv:sta tuttu Anna-Maija Tuokko ja oopperatenori Pentti Hietanen. Enkä tietenkään tunnusta, että halusin nähdä ja kuulla etenkin Tanssii Tähtien kanssa voittajaa, Anna-Maijaa. Musikaalimusiikki on iloisempien kappaleiden osalta myös musiikinlajina erittäin mukavaa kuunneltavaa. Säestämässä oli erittäin tasokas Jyväskylä Sinfonia kapellimestarina Heikki Elo.
Ja tupahan oli täysi! Olin valinnut katsomokartasta paikkamme erittäin huolella. Reunapaikat kohtalaisella etäisyydellä lavasta, nousevassa katsomo-osassa ja kaiken piti olla kunnossa. Kakat oli! Katsomossa istuttiin kuin sillit suolassa. Ja niinhän siinä taas kävi. Katsomon vähitellen täyttyessä kuvittelimme hetken ettei eteemme tulekaan ketään ja näköala on avoin lavalle. Mutta käärme odotteli paratiisissa.
Hieman ennen alkusointujen kajahtamista, eteemme istui pariskunta, joista mieshenkilö oli varmaan reilusti yli 2-metrinen. Hänen päänsä oli minun päätäni paljon korkeammalla vaikka istui paljon minua alempana olevalla penkillä. Tuo pää, sinällään muodikkaasti parturin leikkaamilla hiuksilla, peitti lavanäkymästä kaksikolmasosaa. Ja juuri sen strategisen kohdan, jossa laulajat esiintyivät. Voitte arvata etten tykännyt!
Ensimmäinen erä lauluja menikin minulta enimmäkseen kuuntelun merkeissä. Toki olihan kyseessä konsertti eikä näytelmä, mutta sittenkin. Olisihan se ollut mukavaa nähdä tähdissä tanssineen ja muidenkin loistavia lauluesityksiä. Kaunista oli kun linnan muurien välissä kaikui My Fair Ladyn, Sound fo Musicin, West Side Storyn, Catsin ja muiden tuttujen musikaalikappaleiden sävelin.
Toisen erän nyrkk..., eikun laulanta sitten jo näkyikin. Vaihdoimme penkkipaikkoja ja sieltä näkyivätkin kaikki artistit koko koreudessaan. Nyt olikin sitten lievä ongelma, että toinen erä keskittyi laulannan hienoimpiin vireisiin ja se tehtiin meikävanhukselle tuntemattomimmin sävelin. No olihan siellä jotain tuttuakin. En ala nyt luettelemaan kuultuja kappaleita, kun en muista niitä tai niitten nimiä.
Yhteenvetona tästä kulttuurin pariin tekemästäni matkasta toteaisin, että A-M Tuokko oli yllättävän loistava laulutaidoltaan, Savonlinnan oma tyttö Päivi hipoi uskomattomasti oktiivien ylälaitoja ja edessä istuvalla kaverilla on taidokas parturi ja laadukas puku.
Käykää tekin kuuntelemassa ja katsomassa kulttuuria, mutta varokaa pitkiä ihmisiä! Kannattaa tarkistaa, ettei tilaisuuteen ole varannut paikkoja paikallinen tai lähiseutujen koripallojoukkue.
PS. Anteeksi kuvien laatu! iPhonella pimeässä ei vaan suju.
 |
| Maisemat lavalle ennen konsertin alkamista |
 |
| Maitä oli monta ja taaempana vielä enemmän |
Hieman ennen alkusointujen kajahtamista, eteemme istui pariskunta, joista mieshenkilö oli varmaan reilusti yli 2-metrinen. Hänen päänsä oli minun päätäni paljon korkeammalla vaikka istui paljon minua alempana olevalla penkillä. Tuo pää, sinällään muodikkaasti parturin leikkaamilla hiuksilla, peitti lavanäkymästä kaksikolmasosaa. Ja juuri sen strategisen kohdan, jossa laulajat esiintyivät. Voitte arvata etten tykännyt!
 |
| A-M Tuokko |
Toisen erän nyrkk..., eikun laulanta sitten jo näkyikin. Vaihdoimme penkkipaikkoja ja sieltä näkyivätkin kaikki artistit koko koreudessaan. Nyt olikin sitten lievä ongelma, että toinen erä keskittyi laulannan hienoimpiin vireisiin ja se tehtiin meikävanhukselle tuntemattomimmin sävelin. No olihan siellä jotain tuttuakin. En ala nyt luettelemaan kuultuja kappaleita, kun en muista niitä tai niitten nimiä.
 |
| P Pylvänäinen ja P Hietanen |
Käykää tekin kuuntelemassa ja katsomassa kulttuuria, mutta varokaa pitkiä ihmisiä! Kannattaa tarkistaa, ettei tilaisuuteen ole varannut paikkoja paikallinen tai lähiseutujen koripallojoukkue.
PS. Anteeksi kuvien laatu! iPhonella pimeässä ei vaan suju.
 |
| Ladyt vauhdissa |
 |
| Loppukumarrukset |
perjantai 17. elokuuta 2018
Kesäharrastuksia ja aktiivista puuhailua
Kesä on mennyt mukavasti helteitä pakoillessa ilmalämpöpumpun viilennyksen alla. Ei ole sananlaskun mukaan suutarin lapsella kenkiä, joten ei ole niitä ollut minullakaan. Tai siis on ollut kengät jalassa aina tarpeen mukaan, mutta kesä-Savonlinnan kulttuuri- ja muut kesäriennot ovat jääneet pääosin väliin. Kuten muutenkin viimeisten reilun 40 vuoden aikana.
Muistan vieläkin, kun huhtikuun tienoissa päätin, että tänä kesänä käydään katsomassa kaikki lähiseudun kesäteatterinäytökset ja torilla syödään lörtsyt miltei alvariinsa. Mutta ei se vaan taaskaan mennyt ajatellulla tavalla. Mökin sohva ja lepotuoli ovat olleet rajuimmat huvit, joista on tullut nautiskeltua. Tai nyt taidan kirjoittaa muunneltua totuutta eli fake newsia, kuten yksi presidentti toteaisi, sillä olenhan minä käynyt kotihengettären kanssa kerran Savonlinnasalilla katsomassa operetin Mustalaisruhtinatar. Siinä oli rutkasti näyttelytoimintaa, paljon tuttuja lauluja ja istumapenkissä hyytävän kylmää. Ulkona oli miltei +30 C, mutta varaamaani penkkirivin laitaan puhalsi seinän läpi ilmastointikojeen varmaankin -20 C:n puhuri. Eli on sitä sittenkin nautiskeltu kesähuveista. Ja paleltu!
Stadista lähtiessäni pistäydyin Oulunkylän K-Raudassa sirkkelihankinnoilla. Raahasin laitteen mökille aikomuksenani tehdä aiempien kesien tapaan runsaasti puuaskareita. Tehty on! On sahattu 5 kpl heinäseipään päitä ja siinä kaikki. Nuo pätkät menivät portaan kaidetarpeiksi. Ei ole kulunut sirkkelin terä. Tuskin edes pölyä on laitteessa. Voisi varmaan palauttaa kauppaan koskemattomana?
Katiskaa uitin järvessä 3 viikkoa. Sain saaliiksi yhden ahvenen, jonka palautin takaisin uimaretkilleen kavereittensa pariin. Muuten katiska keräsi kaislikon reunassa vaan limaa ja kasvien töhnää. Otin sen heinäkuun puolivälissä rantaan, pesin painepesurilla ja nostin varaston seinälle naulaan talvehtimaan. Varaston seinältä löysin 6 vuotta sitten ostamani 3 onkisettiä sisältävän pussin. En avannut. Säästän!
Luonnontarkkailua olen harrastanut hieman. Sohvan vieressä ikkunalaudalla on kiikari, jota on helppo käyttää, kun nostaa vähän päätään sohvalta ja suuntaa okulaarit järvelle. Rantakaislikossa on suhissut. Alkukesästä siellä lauleli suloäänellään härkälinnut. Sitten poikasten kuoriuduttua on rannassa vieraillut joutsenia, hanhia, silkkiuikkuja, sorsia, koskeloita, telkkiä ja naapurin vehnäterrieri Manta.
Liikuntaa olen harjoittanut säännöllisesti kerran kolmessa kuukaudessa. Kerran ajoin polkupyörällä Pöntönharjun lenkin 8 km, takapuoli tuli kipeäksi. Toisen kerran kävelin lähimetsään mustikoita katselemaan. Konttasin hetken varvikossa ja totesin homman turhaksi. Palasin sohvalle. Jonkun mökille jättämällä minulle liian lyhyellä golfmailalla yritin löydä pihatieltä käpyjä metsään, mutta lopetin 20 kävyn jälkeen, kun selkääni alkoi koskea. Palasin jälleen sohvalle.
Arvioin loistavan, 30 vuotta sitten mitatun kuntoni säilyneen entisellään kuuman kesän ansiosta, joten olen todennut liikunnan toistaiseksi tarpeettomaksi. Ehkä syksymmällä palattuani Stadiin, ajan pikkumutkan citypyörällä, jos semmoinen sattuu joltain asemalta löytymään. Aloitan sitten kunnon ylläpitämisen. Kunnolla!
Suurin harmini on ollut, ettei saunan lämmittäminenkaan ole jaksanut innostaa. Aiemmin se on ollut mökkeilyn suurimpia nautintoja. Mutta kun ulkona on yhtä lämmintä kuin saunassa, ei hommassa ole ollut mitään mieltä. Uimassa olen käynyt säännöllisesti 20 vuoden välein. Tuo vuoro ei ole osunut tälle kesälle, vaan sen aika on vasta 2024. Odotan innolla, että vedet lämpenisivät tuohon mennessä.
Eli kesä on mennyt kertomallani tavalla pikkusen puuhaillessa - siis pääosin iPadia välillä lataillessa ja sitten nettiä selaillessa. On se vaan tuommoinen tablettilaite oiva peli! Ei tule riehuttua turhissa hommissa.
Hyvää loppukesää kaikille muillekin puuhailijoille!
 |
| Tämä kuva on kyllä Saimaalta, mutta naapuriselältä. Huomasin, että oman kaislikon kuvia löytyi tietokoneeltani noin 1500 kappaletta, joten oletin näyttäneeni aiemmin niistä muutaman jo teillekin. |
tiistai 14. elokuuta 2018
Punkaharju - taidetta ja kulkuvälineitä
Oli helteinen kesälauantai, kun perheen nuoremmalla taholla syntyi polte käydä Punkaharjulla. Paikka on vähän kuin suutarin kengät, liian lähellä, joten siellä ei tule juurikaan käytyä. Mökiltä on sinne matkaa alle 30 km, joka tuntuu olevan jotenkin liian kaukana.
Oma osuutensa on toki silläkin, että jotkut ryökäleen rutjakkeet tuhosivat Retretin mainion, erikoisen taidenäyttelykompleksin. Siellä tuli erinäisen kerran tuijotettua silmät kipeiksi mm. Simbergin, Gallen-Kallelan, Edelfeltin ja monen muun maanmainion taiteilijan kätten tuotoksia. Kallioluolissa oli näytillä monen sortin modernia nähtävää. Ja sitten iskivät bisnesmiehet kätensä laitokseen ja tärvelivät sen raunioiksi. Nyt se lahoaa paikoilleen.
Matkalla kohti Taidekartanoa saimme todistaa suomalaista matkustamisen historiaa. Savonlinnasta saapui Retretin asemalle museohöyryjuna Ukko-Pekka-veturin vetämänä. Juna liikennöi tuon viikonlopun ajan Savonlinna-Punkaharju väliä. Saimme todistaa pysäkin tapahtumat ja höyryävän liikkeellelähdön. Olihan siinä tarjolla rutkasti nostalgiaa tämmöiselle Pohjois-Pohjanmaalla rautatieaseman vieressä kasvaneelle pojalle.
Suljetun Retretin vieressä sijaitsee Taidekartano Johanna Oras. Kartano koostuu päärakennuksen näyttelytiloista, sivurakennuksen elämänkertanäyttelystä (asusteita, muistoesineitä ja lehtileikkeitä) ja ateljeerakennuksesta. Oivallisen hyvin hoidettu ja siisti kokonaisuus koko kartano! Kiersimme tuolla kaikki paikat ja tuijotimme Oraksen värikästä tuotantoa, juhla-asuja ja loppuun puristettuja maalituubeja. Tykkäsin taulujen realistisista kuvauksista ja etenkin väreistä. Hinnoista en tykännyt! Tauluista kuvia alempana.
Sitten ajoimme katsomaan Valtionhotellia ajatuksena siemaista kupposet kahvia kuuman kesäpäivän ratoksi. Se jäi kuitenkin haaveeksi, kun tupa oli täynnä lounasvieraita. Paikan ehtoisa emäntä Saimi Hoyer näkyi keskustelemassa lounasvieraiden kanssa.
Siirryimme suosiolla kohti Metsämuseo Lustoa, josta löysimme kaipaamamme kahvit ja epäterveelliset leivonnaiset. Museokäynnin säästimme ensi kertaan. Museon aulan kaupasta mukaamme tarttui kuitenkin punkaharjulaista hunajaa. Luston edessä saimme toisen tuulahduksen menneen ajan kulkuneuvoista, kun paikalle kaarsi vanha linja-auto. Auto liikennöi Punkaharjun matkailukohteiden välillä. Auton saapuminen todisti nenään katalysaattorin suuren merkityksen ihmisnenälle. Kyllä historiallinen pakokaasu ei ollut mukava kokemus - vaikuttava kylläkin!
Suosittelen tutustumaan Punkaharjuun, kun liikutte maisemissa! Siellä kannattaa vierailla etenkin Metsämuseo Lustossa, jossa on erittäin kattava näyttely suomalaisesta metsähistoriasta. Myös Valtionhotelli ja Oraksen taidekartano ovat must-paikkoja.
Ja kesä jatkuu - ainakin tänään lämpömittarin näyttäessä varjossa +28 C.
Ja sitten Johanna Oraksen taidetta
Oma osuutensa on toki silläkin, että jotkut ryökäleen rutjakkeet tuhosivat Retretin mainion, erikoisen taidenäyttelykompleksin. Siellä tuli erinäisen kerran tuijotettua silmät kipeiksi mm. Simbergin, Gallen-Kallelan, Edelfeltin ja monen muun maanmainion taiteilijan kätten tuotoksia. Kallioluolissa oli näytillä monen sortin modernia nähtävää. Ja sitten iskivät bisnesmiehet kätensä laitokseen ja tärvelivät sen raunioiksi. Nyt se lahoaa paikoilleen.
Matkalla kohti Taidekartanoa saimme todistaa suomalaista matkustamisen historiaa. Savonlinnasta saapui Retretin asemalle museohöyryjuna Ukko-Pekka-veturin vetämänä. Juna liikennöi tuon viikonlopun ajan Savonlinna-Punkaharju väliä. Saimme todistaa pysäkin tapahtumat ja höyryävän liikkeellelähdön. Olihan siinä tarjolla rutkasti nostalgiaa tämmöiselle Pohjois-Pohjanmaalla rautatieaseman vieressä kasvaneelle pojalle.
Suljetun Retretin vieressä sijaitsee Taidekartano Johanna Oras. Kartano koostuu päärakennuksen näyttelytiloista, sivurakennuksen elämänkertanäyttelystä (asusteita, muistoesineitä ja lehtileikkeitä) ja ateljeerakennuksesta. Oivallisen hyvin hoidettu ja siisti kokonaisuus koko kartano! Kiersimme tuolla kaikki paikat ja tuijotimme Oraksen värikästä tuotantoa, juhla-asuja ja loppuun puristettuja maalituubeja. Tykkäsin taulujen realistisista kuvauksista ja etenkin väreistä. Hinnoista en tykännyt! Tauluista kuvia alempana.
 |
| Taidekartanon päärakennus |
 |
| Rakennuksessa Oraksen asuja ja muistoesineitä |
Siirryimme suosiolla kohti Metsämuseo Lustoa, josta löysimme kaipaamamme kahvit ja epäterveelliset leivonnaiset. Museokäynnin säästimme ensi kertaan. Museon aulan kaupasta mukaamme tarttui kuitenkin punkaharjulaista hunajaa. Luston edessä saimme toisen tuulahduksen menneen ajan kulkuneuvoista, kun paikalle kaarsi vanha linja-auto. Auto liikennöi Punkaharjun matkailukohteiden välillä. Auton saapuminen todisti nenään katalysaattorin suuren merkityksen ihmisnenälle. Kyllä historiallinen pakokaasu ei ollut mukava kokemus - vaikuttava kylläkin!
Suosittelen tutustumaan Punkaharjuun, kun liikutte maisemissa! Siellä kannattaa vierailla etenkin Metsämuseo Lustossa, jossa on erittäin kattava näyttely suomalaisesta metsähistoriasta. Myös Valtionhotelli ja Oraksen taidekartano ovat must-paikkoja.
Ja kesä jatkuu - ainakin tänään lämpömittarin näyttäessä varjossa +28 C.
Ja sitten Johanna Oraksen taidetta
 |
| Työvälineet |
 |
| Ateljeen nurkkaus |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)