Volare-kulttuuria

Ja niin ne vaihtuivat meikäläisen kulttuurielämykset etelä-savolaisten kusiaispesien ja sorsapoikueiden tuijottelusta helsinkiläisen Musiikkitalon korkealaatuiseen konserttiin. Oli nimittäin perheen nuorempi osa hankkinut liput Volare-konserttiin.

Konsertin musiikkianti koostui tunnetuimmista, rakastetuimmista italialaisista kappaleista. Orkesteri koostui kahdesta huippuryhmästä, Helsingin Kaupunginorkesterista ja UMO Jazz Orchestrasta. Konsertin kapellimestarina toimi ansiokkaasti monitaitaja Antti Rissanen. Solisteina esiintyivät huippulahjakkaat Maria Ylipää ja Tero Harjunniemi.

Koko musiikkitalon esiintymislavan täyttänyt illan orkesteri ja kaksi solistia loihtivat kuultavaksemme hienoimmat italialaisen musiikin tuotokset. Tarjolla oli klassista musiikkia uudella twistillä, elokuva- ja iskelmämusiikkia sekä oopperaa. Saimme kuulla mm. seuraavat kappaleet: La Strada, Lazzarella, Se, Quando quando quando, Hopeinen kuu, Puhu hiljaa rakkaudesta. O sole mio, Nessun dorma, Volare.

Uskokaa pois! Se oli hienoa. Miten voi näyttelijä Maria osata laulaa niin hienosti ja laulaja näytellä upeasti? Ja onko soveliasta, että rakennusarkkitehti Terolla on niin upea ääni? Molempien ääni kaikui upeassa Musiikkitalon konsettisalissa suorastaan mieltä hykerryttävällä tavalla. En tunnusta, että silmäkulmiini nousi välillä kosteutta. Tai saattoihan se olla täpötäyden salin ilmassa viipyilevän kosteudenkin aiheuttamaa.

Artistien ja kapellimestarin leikittely kappaleiden välissä kevensi tunnelmaa mukavalla tavalla. Samoin teki solistien kevyt keskinäinen kiusoittelu ja sanailu. Tero Harjunniemi taustoitti mukavalla tavalla kappaleiden historiaa kertomalla yksityiskohtia niiden synnystä.

Hakkasin tahtia käteni ja polveni kipeiksi. Olen aina ollut italialaisen musiikin suurimpia ihailijoita. Isälläni oli lapsuudessani oma tanssiorkesteri ja meillä kotona kuunneltiin paljon tuon aikaista musiikkia. Niinpä ihailemiini laulajiin lukeutuvat Laila Kinnunen ja Olavi Virta, joiden italosaundi oli aikanaan voittamatonta tasoa. Kuuntelen vieläkin aika ajoin heidän levytyksiään Youtubesta. Mutta hyvin pärjäsivät myös Musiikkitalon esiintyjät.

Kyllä nyt jaksaa taas odotella ikäviä syystalven kelejä, kun tankki on täytetty aurinkoisen Italian musiikilla. Pienenä vinkkinä ehdotan, että te, jotka asutte Musiikkitalon ulottuvilla, kävisitte tutustumassa talon runsaaseen antiin ilmais- ja/tai maksullisissa harjoituksissa ja/tai konserteissa. Tsekatkaahan netistä tuo tarjonta!

Kyllä se joskus palkitseekin!

Olen tuossa kesän aikana kirjoitellut harmituksen aiheistani. Otin jyrkästi kantaa mm. Olavinlinnan musikaalikonsertin kanssakatsojasta. Se melkein kolmemetrinen korsto peittämässä lavanäkymääni ei enää oikeastaan vaivaa mieltäni. Pitihän hänenkin istua jossain. Sen verran kuitenkin totean, että olisihan hänen paikkansa voinut olla vaikka kolme paikkaa meistä vasemmalle.

Sekään ei hirveästi harmita, että putosin tikkailta varaston seinää vasten olevien heinäseipäitten päälle ja yksi seiväs teki reiän oikeaan käsivarteeni ohittaen taidokkaasti tärkeät verisuonet ja lihakset. Mutta kohtalaisen kokoinen reikä tuli kunnioitettavan (kirjoittajan huom!) kokoisen hauikseni viereen. Tuon tapahtuman myötä olen saanut uuden ystävän terveyskeskuksesta. Käyn hänen luonaan tulevien, useiden viikkojen ajan lähes päivittäin. En viitsi kertoa tarkemmin tuon ystävyyssuhteemme sadistisista piirteistä.

Nuo harmilliset asiat jäivät kuitenkin tänä iltana taka-alalle. Olin pari kuukautta aiemmin ostanut liput kitaravirtuoosi Olli Soikkelin konserttiin Savoy-teatteriin. Lavalle kiipesi trio, joka koostui kolmesta uskomattoman taitavasta muusikosta. Suomen Nurmeksen lahja maailman kitaramusiikille ja erityisesti Django Reinhardtin musiikin suuri tulkitsija Olli Soikkeli uskomattoman nopeine sormineen taikoi ilmoille virtuoosimaisen äänimaailman. Flyygelin koskettimille antoi lentävän vauhdin Grammy-voittaja,  Jyväskylän kosketintaituri Marian Petrescu. Näiden kahden maailman musiikkiestraadeja valloittaneen taiturin tukena soitti taidokkaasti bassoa turkulainen Teemu Åkerlund.

Olen ihaillut Olli Soikkelia jo usean vuoden ajan. Youtuben kautta olen kuunnellut hänen taidokasta soitantaansa. Hänen musiikkinsa myötä löysin myös gipsy swingin maailman. Illan konsertti ei sisältänyt tuota lajia kuin yhden biisin verran, mutta muutoin soitannan tempo oli liki sama ja jazztrion meininki todella mukaansa tempaavaa. Nyt voisi jättää jopa ensiyön särkypillerinkin ottamatta.

Niin, että hyvää kannattaa joskus odottaa vaikka pienoisten kärsimystenkin kautta! Siitä huolimatta olkaa varovaisia heinäseipäitten lähellä ja käykää konserteissa vaikka ilman kärsimyksiäkin.

PS. Haluan vielä mainita toisenkin positiivisen asian. Sain Viking-lotossa voiton elokuun lopulla. Uskon, että olette kateellisia! Voitin porukkapleissä kokonaiset viisikymmentä senttiä. Sijoitin voittoni parkkimittariin. Siis en ostanut mittaria, vaan ostin pysäköintiaikaa koko rahalla.

Kompastuin sittenkin kulttuuriin

Juuri kun sain kerrottuani laiskuudestani kesäpuuhiin ja kulttuurin väistelyyn, tapahtui se sittenkin. Retkahdin käymään konsertissa. Olavinlinnassa vietettiin viikonlopulla EloJubilee-juhlia. Savonlinnan Oopperajuhlat olivat jättäneet linnan muiden lajien käyttöön. Siellä oli käynyt jo Laura Voutilainen laulamassa ja nyrkkeilijät, Helenius ja Tatli, heiluttelemassa hanskojaan. Laura olisi ehkä kiinnostanutkin, mutta ei nuo toisen päätä takovat moukaroijat, joten en käynyt.

Maisemat lavalle ennen konsertin alkamista

EloJubileen merkeissä olivat järjestäjät sitten mobilisoineet Olavinlinnaan ensin Samuli Edelmannin ja seuraavana iltana Suuren Musikaaligaalan kolme lauluntaitajaa. Edelmann ei minua kiinnostanut, sillä tuskin hän olisi siellä näytellyt kohtauksia elokuvasta Mission Impossible. Siinä kyllä olisi ollut nähtävää. Mutta musikaalit kiinnostivat. Esiintymässä olivat Savonlinnan oma oopperalaulajatar Päivi Pylvänäinen, tv:sta tuttu Anna-Maija Tuokko ja oopperatenori Pentti Hietanen. Enkä tietenkään tunnusta, että halusin nähdä ja kuulla etenkin Tanssii Tähtien kanssa voittajaa, Anna-Maijaa. Musikaalimusiikki on iloisempien kappaleiden osalta myös musiikinlajina erittäin mukavaa kuunneltavaa. Säestämässä oli erittäin tasokas Jyväskylä Sinfonia kapellimestarina Heikki Elo.

Maitä oli monta ja taaempana vielä enemmän

Ja tupahan oli täysi! Olin valinnut katsomokartasta paikkamme erittäin huolella. Reunapaikat kohtalaisella etäisyydellä lavasta, nousevassa katsomo-osassa ja kaiken piti olla kunnossa. Kakat oli! Katsomossa istuttiin kuin sillit suolassa. Ja niinhän siinä taas kävi. Katsomon vähitellen täyttyessä kuvittelimme hetken ettei eteemme tulekaan ketään ja näköala on avoin lavalle. Mutta käärme odotteli paratiisissa.

Hieman ennen alkusointujen kajahtamista, eteemme istui pariskunta, joista mieshenkilö oli varmaan reilusti yli 2-metrinen. Hänen päänsä oli minun päätäni paljon korkeammalla vaikka istui paljon minua alempana olevalla penkillä. Tuo pää, sinällään muodikkaasti parturin leikkaamilla hiuksilla, peitti lavanäkymästä kaksikolmasosaa. Ja juuri sen strategisen kohdan, jossa laulajat esiintyivät. Voitte arvata etten tykännyt!

A-M Tuokko

Ensimmäinen erä lauluja menikin minulta enimmäkseen kuuntelun merkeissä. Toki olihan kyseessä konsertti eikä näytelmä, mutta sittenkin. Olisihan se ollut mukavaa nähdä tähdissä tanssineen ja muidenkin loistavia lauluesityksiä. Kaunista oli kun linnan muurien välissä kaikui My Fair Ladyn, Sound fo Musicin, West Side Storyn, Catsin ja muiden tuttujen musikaalikappaleiden sävelin.

Toisen erän nyrkk..., eikun laulanta sitten jo näkyikin. Vaihdoimme penkkipaikkoja ja sieltä näkyivätkin kaikki artistit koko koreudessaan. Nyt olikin sitten lievä ongelma, että toinen erä keskittyi laulannan hienoimpiin vireisiin ja se tehtiin meikävanhukselle tuntemattomimmin sävelin. No olihan siellä jotain tuttuakin. En ala nyt luettelemaan kuultuja kappaleita, kun en muista niitä tai niitten nimiä.

P Pylvänäinen ja P Hietanen

Yhteenvetona tästä kulttuurin pariin tekemästäni matkasta toteaisin, että A-M Tuokko oli yllättävän loistava laulutaidoltaan, Savonlinnan oma tyttö Päivi hipoi uskomattomasti oktiivien ylälaitoja ja edessä istuvalla kaverilla on taidokas parturi ja laadukas puku.

Käykää tekin kuuntelemassa ja katsomassa kulttuuria, mutta varokaa pitkiä ihmisiä! Kannattaa tarkistaa, ettei tilaisuuteen ole varannut paikkoja paikallinen tai lähiseutujen koripallojoukkue.

PS. Anteeksi kuvien laatu! iPhonella pimeässä ei vaan suju.

 

Ladyt vauhdissa

Loppukumarrukset

Pepe Willbergin joulukonsertti

No nyt on joulukausi avattu meidänkin taloudessamme. Kävi nimittäin kutsu lehti-ilmoituksen myötä saapua kuulemaan joulun parhaat laulut Meilahden kirkkoon. Pepe Willberg oli tuonut orkesterinsa soittimineen kirkkomme alttarille ja lupautunut esittämään oivallisen setin meille kaikille tuttuja joulusävelmiä.

Kirkkoherra Rasimuksen polkaistua tilaisuuden käyntiin muutamalla sopivalla joulun henkeä korostavalla lauseella, asteli lavalle orkesterin eteen itse Pepe Willberg ja joulukonsertin toinen solisti, sopraano Eilamaria Leskinen.

"Kynttilöiden syttyessä"-joulukonserttiin valitut kaikille tutut joululaulut soljuivat toinen toisensa perään solistien laulaessa vuoroin duettona vuoroin yksin. Meilahden kirkon hieno akustiikka toisti laulut hienosti kirkkosalin täyttäneelle yleisölle.

Tunnustan suoraan, etten ole aiemmin kuulunut Pepe Willbergin kiihkeimpään ihailijakuntaan, mutta nyt oli pakko minunkin kääntää kelkkani. PW:n muutamissa joululauluissa esittämä äänen ulottuvuus, yllätti minut täysin. Äänen voima, puhdas sointi ja monimuotoisuus sai ansaitsemansa ympäristön kirkkosalissamme.

Vaikka Pepe Willbergin ja Eilamaria Leskisen äänialat eivät täysin kohdanneetkaan, olivat esitykset ja kummankin äänen loistava sointi hienoa kuultavaa. Eilamaria Leskisen sopraano ääni soi upeana myös soolo-osuuksissa. Tasokkaan kvartetin tukemana ja omien soolo-osuuksien myötä, joulukonsertti oli erittäin onnistunut avaus joulutunnelmaan.

Käykää Tekin vielä joulukonserteissa, mikäli joulukiireiltänne ehditte!

Volare - musiikin isku sielun syövereihin!

Se on Italian muusikko kehittänyt hienon musiikkilajin - italialaisen musiikin! Ehkä arvasittekin tuon lajin nimen? Ja nyt sitä oli tarjolla Savoyn salin täydeltä!

En tiedä kuka oli houkutellut nuo lauluntaitajat Savoyhin, mutta oli houkuttelija tehnyt hienon, suorastaan kulttuuriteon! Mukaan oli kutsuttu oiva joukko soittoihmisiä, jotka osasivat hipelöidä instrumenteistaan italialaisen musiikin herkullisen herkän soinnin. Ja Savoyn sali oli yleisöä tupaten täynnä!

Milana

Oli tiistai, 1.3.2016 ja Savoyssa Volare-Italialainen ilta.

Lauluäänensä olivat tuoneet paikalle mukanaan Milana Misic, Umberto Marcato ja Amadeus Lundberg. Soittimia olivat tuoneet mukanaan mm. Vesa Aaltonen rumpunsa, Tuomas (Tumppu) Kesälä flyygelin sekä haitarinsa, Miso Misic (Milanan isä) Tumpun kanssa yhteisen flyygelin sekä pari virtuoosikitaristia vinon pinon kitaroitaan. Heidän nimet minulta meni tietenkin ohi nauttiessani kitaroiden kielten monitahoisista soinneista.

Valveutuneet lukijani jo arvaavat, mitä kaikkea saimme kuulla tuon parituntisen konsertin kuluessa! Eihän kukaan voi olla tietämätön italialaisen musiikin helmistä! Saimme nautiskella mm. seuraavista huippusävelmistä: Carina, Maruzzella, Volare, Kummisedän teema, Quando quando, Sorrento, Bella notte, La Strada, La piu Bella del Mondo, Nel blu dipinto di blu, Hopeinen kuu, Con te Partiro, Ciao ciao Bambino jne.

Umberto

On Milanaa kohtaan hieman epäoikeudenmukaista verrata häntä äitiinsä Laila Kinnuseen, mutta kyllä molempien äänissä on aivan samanlainen, omaperäinen, upea sointi. Milana yltää kauniisti soivalla äänellään todellisiin huippusuorituksiin! Milana esitti myös isänsä Mison kanssa hienon serbialaisen kansanlaulun ja heidän äänensä soivat hienosti yhteen.

Amadeus

Umberto Marcaton samettinen ääni oli ennallaan. Hänen tulkintansa saivat aikaan samanlaisia väristyksiä, niin nais- kuin mieskuulijoissa, kuin jo vuosikymmeniä aiemmin. Pistämättömiä esityksiä!

Amadeus Lundbergin voimakas ääni on jo nykyisellään melko vaikuttava, mutta muutamien vuosien kuluttua rutiinin lisääntyessä, siihen tulee toivottavasti lisää tarvittavaa rentoutta ja pehmeyttä.

Kerrassaan loistava konsertti! Tykkäsin!

Meitä oli paikalla monta eli täysi tupa!

Korvat täyttävät synttäribileet Savoyssa

Minut oli monien muiden kanssa kutsuttu oikein lehti-ilmoituksella Dolly Partonin 70-vuotissynttäreille 19.1.2016 Savoyhin. Hän itse ei ollut valitettavasti paikalla, luultavasti lukuisten yhteensattumien vuoksi. Tosin ei hän varmaan olisi tarenutkaan tulla -16 C:n pakkasasteiseen Helsingin viimaan. Mutta oli siellä paljon muita!

Esplanadin puisto Dolly Partonin 70-vuotispäivänä

Erin

Dolly Partonin sijaan laulamassa oli kattava joukko Suomen taitavimpia, kaunisäänisimpiä naislaulajia. Solisteina paikalla olivat Erin, Johanna Iivanainen ja Sonja Lumme. Ei ollenkaan huonoääninen joukko vaan ryhmä nautittavan taidokkaita laulunaisia!

Orkesterina oli Uncle John Band ja kyllä heiltäkin irtosi Dolly Partonin monipuolinen musiikki korvia hivelevällä tavalla. Orkesterin monitaitoinen basisti, Saara Metsberg lauloi upeasti taustalla ja soitti siinä sivussa bassokitaran ohella myös flyygeliä.

Johanna Iivanainen

Konsertissa saimme kuulla vuonna 1960 uransa aloittaneen ja edelleen laulavan Dolly Partonin omia sävellyksiä, joista varsin monet kuuluvat maailman suosituimpiin kappaleisiin. Lisäksi kuulimme lukuisia muita hänen laajaan repertuaariinsa kuuluvia kappaleita, kuten 2014 julkaistulta hänen albumiltaan oman sävellyksen, levyn nimikkokappaleen, Little Sparrow, Erinin tulkitsemana.

Sonja Lumme orkesterin kera

Tässä muutama tunnetumpi illan aikana kuulemistamme lauluista: I Will Always Love You (ehkä parhaiten tunnetaan Whitney Houstonin esittämänä versiona), 9 to 5 (vetävä työpäivää kuvaava kappale), You Are, Love Is Like A Butterfly sekä Jolene. Laulut vaihtelivat balladeista räväköihin country-tyylisiin kappaleisiin.

Olli Haavisto loihtii teräsääniä

Tuomas Metsberg "revittelee"

Teräskitarataituri Olli Haavisto loihti hienoja saundeja soittimillaan ja Tuomas Metsberg näpelöi välillä kitarastaan uskomattomia soolo-osuuksia.
 
Minusta taitaa tulla melkoisen kultturelli ihminen kun olen jo lyhyen ajan kuluessa käynyt ulkoisella musiikilla jo 3 eri kertaa. Kun tuo jaetaan Helsingissä asumieni 40 vuoden ajalle, niin olen käynyt konsertissa alvariinsa eli joka kymmenes vuosi. Pelottaa, että jääkö tuo tavaksi ja säilyykö tuo kymmenvuotinen keskiarvo myös jatkossa?

Mutta voisi sitä aikansa huonomminkin viettää! Jalkaterä lyö vieläkin tahtia!

Taidokkaat konsertin solistit Johanna, Sonja ja Erin

(Olen pahoillani kuvien laadusta! Ne ovat otetut iPhone 5S:llä pimeästä salista 11:n tuolirivin takaa. Valaistusolosuhteet kännykkäkuvaamiselle olivat hieman haasteelliset.)

Tarttuukohan kulttuuri niin, että jää tavaksi?

No niinhän siinä kävi, että jouduin, pääsin, eksyin, pakotettiin, halusin tai jotain muuta kulttuuritapahtumaan. Se kun sattui parisuhteen kohdille useampia yhteisiä ja erillisiä merkkipäiviä, niin pitihän ne piletit ostaa. Ja niin 10-sporalla polkaistiin Finlandiatalolle maanantai-iltana kaikille sallituilla penkeillä istuen.


Aiheena Aallon piirtämällä ja käyrillä seinälaatoilla varustetulla talolla olivat Tähtien tähdet, siis Laura Voutilainen, Waltteri Torikka ja Jarkko Ahola. He olivat varustautuneet esittämään meille monenmoista henkeä nostattavaa ja nautintoa lisäävää musiikillista teosta.














Välineteknistä puolta oli edustamassa Vantaan Viihdeorkesteri. Liekö heitä ollut yli 40 soitontaitajaa väistelemässä kapellimestari Heikki Elon tahtipuikkoa. Kyllähän tuolla laulu- ja soittoporukalla kulttuuria syntyikin niin, että kotiin lähtiessä korvat soivat vielä Tullinpuomin Shellin kohdalla.

Siinä viihdytettiin vanhusta iskelmämusiikilla, heavymetalli- (en sano millä), oopperan semmoisilla aarioilla ja mitä ne nyt olikaan. Mutta uskotte kyllä mikä se meikälaistä ikäihmistä nosti tunnelmapilviin, kun sanon, että W Torikka vetäisi parit Virran Olan biisit. Se kun tuo Ola aikoinaan lauloi mieslaulajien ylimmät arvosanat ja plussan päälle samoin kuin Whitney Houston veti samat naislaulun äänelle.

Mutta kyllä Laura Voutilaisessa on täysin vertailukelpoinen lauluhenkilö maailman koville. Se on Laura vähintään kuin Whitney ja Maria Callas ja vaikka kuka kauniilla äänellä pitkää nuottia puhtaasti korkealta ja kovaa laulava naisvokalisti. Miksi se iskelmämanageri ei ole vienyt Lauraa maailman turuille laulamaan, kun siellä kirkuu täysiä urheilustadioneita vaikka mitkä toisen luokan artistit? Kun meillä olisi täällä tuommoinen lahjakkuus tarjota omasta takaa.

Waltterihan veteli vaivatta melkoisen määrän oopperaa Olan biisien ohella, eikä huonosti vetänytkään. No sitten heavymies Jarkko Ahola! Kyllä tuli kirkunaa ja monenmoista heavya sun muuta. Ei se huonoa varmaan ollut, mutta kun en ole oikein heavymies itse, vaikka olenkin ylipainoinen.

Yhteenvetona voin todeta, että kotiinlähtiessä särki käsiä kun piti läpyttää niin paljon. Matkalla istuimme 10-sporassa ylväästi vanhusten penkissä vaikka ei oltu raskaana tai kepin kanssa liikkeellä. Laskettiin, että kyllä meikäläisen harmailla haivenilla pitää kerran saada istua omassakin penkissä. Ei kerinnyt nuoret tällä kertaa ensin!

Laitan perään valokuvia kulttuurista. Jos ihmettelette miten joudin ottamaan konsertissa noin paljon kuvia, niin kerron, että en käyttänyt kuvaamiseen korvia vaan etusormea. Kuuntelin samanaikaisesti kun kuvasin aina välillä. Vielä se onnistuu kaksi asiaa yhtäaikaa! Jopa purukumin pureminen ja kävelykin samanaikaisesti!

Ja voi olla, että menen vastakerrallakin kulttuurille jonnekin kun se on noin kaunista! Ja mukavaa kuultavaakin!

Kaikki kuvat on otettu pimeästä katsomosta iPhone 5S:llä ilman salamaa.