Kyllä olisin ennen kakkinut housuun ja kiivennyt puuhun! Olen aina pelännyt käärmeitä, jollaisen nähtyäni ovat karvani nousseet pystyyn ja hiki virrannut vuolaana.
Kasvoin armeijaikään asti paikkakunnilla, jossa esiintyi runsaasti noita luikeroeläimiä. Läheiset suot ja hiekkakuopat ja metsät hellivät yäk-eläinten lisääntymistä ja elinolosuhteita. Nuoruuteni kasvupaikkakunnalla kaivinkonemiehet keräsivät sadoittain käärmeitä hiekkakuopalta aidalle riippumaan. En tykännyt tuosta näystä kuvitellessani, mitä nuo eläimet voisivat minulle tehdä.
Armeijassa ollessani makasin kerran Haminan lähellä ampumaradan penkalla valmistautumassa tauluammuntaan, kun edessäni heinikosta luikerteli esiin vaskitsa. Pomppasin ylös salamana. Siitähän tuli tietenkin esimiesten taholta sanomista, mutta minä pelastuin villieläimen suusta.
Noin 5 vuotta sitten olin pururadalla lenkillä (uskokaa vaan!) ja törmäsin jälleen tuohon jalometallilla päällystettyyn otukseen. ”Perusrohkeana” vanhuksena päätin kokeilla kanttiani ja tartuin kädellä otusta peräpäästä. Hiki helmeillen otsallani pitelin hetken tuota kiemurtelevaa eläintä ilmassa ja laskin sen sitten polulle jatkamaan matkaansa. Tunsin hetken oloni hurjaksi villieläinten metsästäjäksi. Vau!
Toissapäivänä kävelin mökkirannalla, kun jalkani vieressä liikahti vajaa metrinen pikimusta luikero. Liekö vanhuuden hitaus vai mikä aiheuttanut reaktioni? En reagoinut asiaan mitenkään. Luikero jatkoi matkaansa kohti rantakaislikkoa ja minä vaan katselin perään. Muutama vuosi aiemmin olisin saanut ns. hepulikohtauksen.
Vasta luikeron kadottua näkyvistäni, tajusin sen olleen rantakäärme, joka ennakkotietojen valossa ei kuulemma syö ihmisiä. Aivan varma tuosta tiedosta en osaa kuitenkaan olla. Sen kuitenkin sanon, että musta on paha väri, siitä ei erotu sahakuvio!
Se on luonto ihmeellinen asia! Toivoisin, että punkit, käärmeet, ampiaiset, karhut ja muut vastaavat oliot asustaisivat muualla kuin minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti