Kompastuin sittenkin kulttuuriin

Juuri kun sain kerrottuani laiskuudestani kesäpuuhiin ja kulttuurin väistelyyn, tapahtui se sittenkin. Retkahdin käymään konsertissa. Olavinlinnassa vietettiin viikonlopulla EloJubilee-juhlia. Savonlinnan Oopperajuhlat olivat jättäneet linnan muiden lajien käyttöön. Siellä oli käynyt jo Laura Voutilainen laulamassa ja nyrkkeilijät, Helenius ja Tatli, heiluttelemassa hanskojaan. Laura olisi ehkä kiinnostanutkin, mutta ei nuo toisen päätä takovat moukaroijat, joten en käynyt.

Maisemat lavalle ennen konsertin alkamista

EloJubileen merkeissä olivat järjestäjät sitten mobilisoineet Olavinlinnaan ensin Samuli Edelmannin ja seuraavana iltana Suuren Musikaaligaalan kolme lauluntaitajaa. Edelmann ei minua kiinnostanut, sillä tuskin hän olisi siellä näytellyt kohtauksia elokuvasta Mission Impossible. Siinä kyllä olisi ollut nähtävää. Mutta musikaalit kiinnostivat. Esiintymässä olivat Savonlinnan oma oopperalaulajatar Päivi Pylvänäinen, tv:sta tuttu Anna-Maija Tuokko ja oopperatenori Pentti Hietanen. Enkä tietenkään tunnusta, että halusin nähdä ja kuulla etenkin Tanssii Tähtien kanssa voittajaa, Anna-Maijaa. Musikaalimusiikki on iloisempien kappaleiden osalta myös musiikinlajina erittäin mukavaa kuunneltavaa. Säestämässä oli erittäin tasokas Jyväskylä Sinfonia kapellimestarina Heikki Elo.

Maitä oli monta ja taaempana vielä enemmän

Ja tupahan oli täysi! Olin valinnut katsomokartasta paikkamme erittäin huolella. Reunapaikat kohtalaisella etäisyydellä lavasta, nousevassa katsomo-osassa ja kaiken piti olla kunnossa. Kakat oli! Katsomossa istuttiin kuin sillit suolassa. Ja niinhän siinä taas kävi. Katsomon vähitellen täyttyessä kuvittelimme hetken ettei eteemme tulekaan ketään ja näköala on avoin lavalle. Mutta käärme odotteli paratiisissa.

Hieman ennen alkusointujen kajahtamista, eteemme istui pariskunta, joista mieshenkilö oli varmaan reilusti yli 2-metrinen. Hänen päänsä oli minun päätäni paljon korkeammalla vaikka istui paljon minua alempana olevalla penkillä. Tuo pää, sinällään muodikkaasti parturin leikkaamilla hiuksilla, peitti lavanäkymästä kaksikolmasosaa. Ja juuri sen strategisen kohdan, jossa laulajat esiintyivät. Voitte arvata etten tykännyt!

A-M Tuokko

Ensimmäinen erä lauluja menikin minulta enimmäkseen kuuntelun merkeissä. Toki olihan kyseessä konsertti eikä näytelmä, mutta sittenkin. Olisihan se ollut mukavaa nähdä tähdissä tanssineen ja muidenkin loistavia lauluesityksiä. Kaunista oli kun linnan muurien välissä kaikui My Fair Ladyn, Sound fo Musicin, West Side Storyn, Catsin ja muiden tuttujen musikaalikappaleiden sävelin.

Toisen erän nyrkk..., eikun laulanta sitten jo näkyikin. Vaihdoimme penkkipaikkoja ja sieltä näkyivätkin kaikki artistit koko koreudessaan. Nyt olikin sitten lievä ongelma, että toinen erä keskittyi laulannan hienoimpiin vireisiin ja se tehtiin meikävanhukselle tuntemattomimmin sävelin. No olihan siellä jotain tuttuakin. En ala nyt luettelemaan kuultuja kappaleita, kun en muista niitä tai niitten nimiä.

P Pylvänäinen ja P Hietanen

Yhteenvetona tästä kulttuurin pariin tekemästäni matkasta toteaisin, että A-M Tuokko oli yllättävän loistava laulutaidoltaan, Savonlinnan oma tyttö Päivi hipoi uskomattomasti oktiivien ylälaitoja ja edessä istuvalla kaverilla on taidokas parturi ja laadukas puku.

Käykää tekin kuuntelemassa ja katsomassa kulttuuria, mutta varokaa pitkiä ihmisiä! Kannattaa tarkistaa, ettei tilaisuuteen ole varannut paikkoja paikallinen tai lähiseutujen koripallojoukkue.

PS. Anteeksi kuvien laatu! iPhonella pimeässä ei vaan suju.

 

Ladyt vauhdissa

Loppukumarrukset

Pukkasi aavistuksen kulttuurinnälkää!

Se on hankala otus tuo kulttuurinnälkä! Minuun se iskee kohtalaisen harvoin. Mutta silloin kun se iskee, se maistuu yllättävän hyvältä. Sitä tuolloin tuntee jopa itsensä aivan kulttuuripersoonaksi!

Pistäydyin tässä vähän kesäloman kunniaksi tutustumassa taiteeseen. En yleensä varsinaisesti hötkyile taiteen perään ja en kyllä hötkyillyt nytkään. Edellisen kerran olin tuon asian tiimoilta liikkeellä vajaat parikymmentä vuotta sitten. Silloin tutustuin Punkaharjun Retretissä Albert Edelfeltin näyttelyyn. Ja pidin teoksista kovin! Se, että joku maalilla saa aikaiseksi valokuvaa paremman taulun, on nykyilmaisun mukaisesti aivan huikea suoritus! Kyllä piti katsella tuolloin huokaillen ja silmät ymmyrjäisinä niitä pensselinjälkiä!

Nyt sitten iski kiireen kotikylällä ennenkuin purkavat Kiasman pois Helsingistä. Ei ne sitä ole onneksi harkinneet. Kunhan vähän väritin! Yleensä ehdin käymään tuommoisiin merkittäviin paikkoihin juuri purkamisen kynnyksellä. Retrettikin lopetti toimintansa muutamia vuosia sitten. Vaikka en kyllä usko, että ne lopetti sitä minun käyntini takia.

Nyt minulta ei mennyt kuin 18 vuotta ehtiä lähes päivittäisen reittini varrella olevaan rakennukseen,

nykytaiteen museoon Kiasmaan. Olipa Amerikan arkkitehti Steven Holl antanutkin 90-luvulla kynänsä piirrellä melkoisia mutkia talon sisätiloihinkin! Oli siellä salia ja käytävää ripustella jos vaikka mitä.

Tällä hetkellä oli näyteltävänä taas monen sortin teosta Kiasman neljässä näyttelykerroksessa. Ja kahviossa hyvää pullaa ja limonaadia! Ja olisi sieltä saanut salaattiateriankin. Aloitin ylimmästä kerroksesta eli 5. kerroksesta tutkimalla brasilialaisen Ernesto Neton huni kuin-yhteisön inspiroimia teoksia. Ja olihan ne! Voi tokkiisa!

Savonlinnan Taidelukion kasvatti Jani Ruscican taidetta oli esillä 4. kerroksessa. Hänen teemanaan oli "conversation in pieces". Löytyi toteemia ja muutakin. Nuoren taiteilijan luomistapa on jalostunut Suomen, Italian ja Lontoon taidemaailmoissa. Ja sama voi tokkiisa hänen töittensä äärellä!

Sitten on pakko kuvailla tarkemmin 3. kerroksen kokoelmanäyttelyn erästä näyttelytilaa. Siellä oli haisua yllin kyllin. Rivissä oli kokonaista 29 haisupyttyä erilaisia hajuja ja tuoksuja. Niissä meinasi osin mennä nenäkarvat kikkaralle ja osin suoristua tyystin. Oli hyvää haisua ja oli sitä toisen laidan haisua, mutta mielenkiintoista kerta kaikkiaan! Tuttuja ja vähemmän tuttuja tuoksuja. Käykää ihmeessä nuuskimassa! Niin, mutta pitäkää varanne kun imaisette ilmaa sieraimiinne!

Toisen kerroksen tiloissa esiteltiin korealaisen Choi Jeong Hwan taidetta. Siellä oli väriä tarjolla monessa muodossa ja kaikille silmille ja mieltymyksille. Kaikki oli muovijuttuja. Ja tykkäsin kovin tuosta värien sinfoniasta!

Voi olla, että lyhennän taiteeseen tutustumisfrekvenssiä tuosta parista kymmenestä vuodesta muutamalla vuodella! Saatan jopa lähteä kohta tutustumaan Ateneumiin! Ehkä! Katsotaan nyt kuitenkin vielä tuota lähtemistä!

Mutta käykää Tekin Kiasmassa! On ne jutut aika ihmeellisiä ja erilaisia, mutta haitanneeko tuo mitään! Niitä on kiva katsella ja vähän hunttailla. Ei ne silmiin koske ja saattaahan niistä oppiakin jotain! Ainakin haisujutuista!

Kuvissa hieman näköpaloja Kiasman saleista!

Haisua tarjolla

Kukkasia ilmalla ilmassa

Punottu sali pohdintoihin

Taidetta se on

Automaattinen risti-nolla

Väriä muoviesineissä

Tarttuukohan kulttuuri niin, että jää tavaksi?

No niinhän siinä kävi, että jouduin, pääsin, eksyin, pakotettiin, halusin tai jotain muuta kulttuuritapahtumaan. Se kun sattui parisuhteen kohdille useampia yhteisiä ja erillisiä merkkipäiviä, niin pitihän ne piletit ostaa. Ja niin 10-sporalla polkaistiin Finlandiatalolle maanantai-iltana kaikille sallituilla penkeillä istuen.


Aiheena Aallon piirtämällä ja käyrillä seinälaatoilla varustetulla talolla olivat Tähtien tähdet, siis Laura Voutilainen, Waltteri Torikka ja Jarkko Ahola. He olivat varustautuneet esittämään meille monenmoista henkeä nostattavaa ja nautintoa lisäävää musiikillista teosta.














Välineteknistä puolta oli edustamassa Vantaan Viihdeorkesteri. Liekö heitä ollut yli 40 soitontaitajaa väistelemässä kapellimestari Heikki Elon tahtipuikkoa. Kyllähän tuolla laulu- ja soittoporukalla kulttuuria syntyikin niin, että kotiin lähtiessä korvat soivat vielä Tullinpuomin Shellin kohdalla.

Siinä viihdytettiin vanhusta iskelmämusiikilla, heavymetalli- (en sano millä), oopperan semmoisilla aarioilla ja mitä ne nyt olikaan. Mutta uskotte kyllä mikä se meikälaistä ikäihmistä nosti tunnelmapilviin, kun sanon, että W Torikka vetäisi parit Virran Olan biisit. Se kun tuo Ola aikoinaan lauloi mieslaulajien ylimmät arvosanat ja plussan päälle samoin kuin Whitney Houston veti samat naislaulun äänelle.

Mutta kyllä Laura Voutilaisessa on täysin vertailukelpoinen lauluhenkilö maailman koville. Se on Laura vähintään kuin Whitney ja Maria Callas ja vaikka kuka kauniilla äänellä pitkää nuottia puhtaasti korkealta ja kovaa laulava naisvokalisti. Miksi se iskelmämanageri ei ole vienyt Lauraa maailman turuille laulamaan, kun siellä kirkuu täysiä urheilustadioneita vaikka mitkä toisen luokan artistit? Kun meillä olisi täällä tuommoinen lahjakkuus tarjota omasta takaa.

Waltterihan veteli vaivatta melkoisen määrän oopperaa Olan biisien ohella, eikä huonosti vetänytkään. No sitten heavymies Jarkko Ahola! Kyllä tuli kirkunaa ja monenmoista heavya sun muuta. Ei se huonoa varmaan ollut, mutta kun en ole oikein heavymies itse, vaikka olenkin ylipainoinen.

Yhteenvetona voin todeta, että kotiinlähtiessä särki käsiä kun piti läpyttää niin paljon. Matkalla istuimme 10-sporassa ylväästi vanhusten penkissä vaikka ei oltu raskaana tai kepin kanssa liikkeellä. Laskettiin, että kyllä meikäläisen harmailla haivenilla pitää kerran saada istua omassakin penkissä. Ei kerinnyt nuoret tällä kertaa ensin!

Laitan perään valokuvia kulttuurista. Jos ihmettelette miten joudin ottamaan konsertissa noin paljon kuvia, niin kerron, että en käyttänyt kuvaamiseen korvia vaan etusormea. Kuuntelin samanaikaisesti kun kuvasin aina välillä. Vielä se onnistuu kaksi asiaa yhtäaikaa! Jopa purukumin pureminen ja kävelykin samanaikaisesti!

Ja voi olla, että menen vastakerrallakin kulttuurille jonnekin kun se on noin kaunista! Ja mukavaa kuultavaakin!

Kaikki kuvat on otettu pimeästä katsomosta iPhone 5S:llä ilman salamaa.