Punkaharju - taidetta ja kulkuvälineitä

Oli helteinen kesälauantai, kun perheen nuoremmalla taholla syntyi polte käydä Punkaharjulla. Paikka on vähän kuin suutarin kengät, liian lähellä, joten siellä ei tule juurikaan käytyä. Mökiltä on sinne matkaa alle 30 km, joka tuntuu olevan jotenkin liian kaukana.

Oma osuutensa on toki silläkin, että jotkut ryökäleen rutjakkeet tuhosivat Retretin mainion, erikoisen taidenäyttelykompleksin. Siellä tuli erinäisen kerran tuijotettua silmät kipeiksi mm. Simbergin, Gallen-Kallelan, Edelfeltin ja monen muun maanmainion taiteilijan kätten tuotoksia. Kallioluolissa oli näytillä monen sortin modernia nähtävää. Ja sitten iskivät bisnesmiehet kätensä laitokseen ja tärvelivät sen raunioiksi. Nyt se lahoaa paikoilleen.

Matkalla kohti Taidekartanoa saimme todistaa suomalaista matkustamisen historiaa. Savonlinnasta saapui Retretin asemalle museohöyryjuna Ukko-Pekka-veturin vetämänä. Juna liikennöi tuon viikonlopun ajan Savonlinna-Punkaharju väliä. Saimme todistaa pysäkin tapahtumat ja höyryävän liikkeellelähdön. Olihan siinä tarjolla rutkasti nostalgiaa tämmöiselle Pohjois-Pohjanmaalla rautatieaseman vieressä kasvaneelle pojalle.

Suljetun Retretin vieressä sijaitsee Taidekartano Johanna Oras. Kartano koostuu päärakennuksen näyttelytiloista, sivurakennuksen elämänkertanäyttelystä (asusteita, muistoesineitä ja lehtileikkeitä) ja ateljeerakennuksesta. Oivallisen hyvin hoidettu ja siisti kokonaisuus koko kartano! Kiersimme tuolla kaikki paikat ja tuijotimme Oraksen värikästä tuotantoa, juhla-asuja ja loppuun puristettuja maalituubeja. Tykkäsin taulujen realistisista kuvauksista ja etenkin väreistä. Hinnoista en tykännyt! Tauluista kuvia alempana.

Taidekartanon päärakennus

Rakennuksessa Oraksen asuja ja muistoesineitä

 Sitten ajoimme katsomaan Valtionhotellia ajatuksena siemaista kupposet kahvia kuuman kesäpäivän ratoksi. Se jäi kuitenkin haaveeksi, kun tupa oli täynnä lounasvieraita. Paikan ehtoisa emäntä Saimi Hoyer näkyi keskustelemassa lounasvieraiden kanssa.

Siirryimme suosiolla kohti Metsämuseo Lustoa, josta löysimme kaipaamamme kahvit ja epäterveelliset leivonnaiset. Museokäynnin säästimme ensi kertaan. Museon aulan kaupasta mukaamme tarttui kuitenkin punkaharjulaista hunajaa. Luston edessä saimme toisen tuulahduksen menneen ajan kulkuneuvoista, kun paikalle kaarsi vanha linja-auto. Auto liikennöi Punkaharjun matkailukohteiden välillä. Auton saapuminen todisti nenään katalysaattorin suuren merkityksen ihmisnenälle. Kyllä historiallinen pakokaasu ei ollut mukava kokemus - vaikuttava kylläkin!

Suosittelen tutustumaan Punkaharjuun, kun liikutte maisemissa! Siellä kannattaa vierailla etenkin Metsämuseo Lustossa, jossa on erittäin kattava näyttely suomalaisesta metsähistoriasta. Myös Valtionhotelli ja Oraksen taidekartano ovat must-paikkoja.

Ja kesä jatkuu - ainakin tänään lämpömittarin näyttäessä varjossa +28 C.

Ja sitten Johanna Oraksen taidetta

 

 

 

Työvälineet

Ateljeen nurkkaus

Suomi 100 v - valokuvat

Kyllä jouduin kotiseutuni vanhalla sanonnalla ilmaisten pinhuusiin eli hikitilanteeseen. Sain nimittäin yllättäen rautaisannoksen valokuva- ja taidekulttuuria silmilleni. Perheen nuorempi siipi saatteli meikäläisen, tyystin taidetta ymmärtämättömän seniorin viime sunnuntaina näyttelyyn Sipooseen.

Jopa näyttelypaikan nimenkin lausuminen tuotti meikäseniorille omat ongelmansa, mutta perille vietiin, mukana kuljin ja hymistelin käsiposkella teosten edessä. Näyttelin asiantuntevaa arvioijaa, joka pyrki pohtimaan maalausten syvempää olemusta. Parhaiten upposivat taulut, joista tajusin mitä ne esittivät tai joissa oli komeat värit. Muutoin pyörin muitten jaloissa huuli pyöreänä.

Tässä muutamia näytteitä maalaustaiteen parhaista otoksista.

Tässä taulussa oli mielestäni hienoimmat värit!

Näyttelyn merkittävän osan muodosti valokuvamaestro Caj Bremerin valokuvanäyttely ja yllätyksenä itse maestro esittelemässä töitään. Kuvien perusteella saattoi ymmärtää maestro Bremerin olleen monessa mukana ja päässeen ikuistamaan maailman mahtavia henkilöitä sekä tapahtumia. Kyllä vaatii silmää osata napata hyvä kuva, oikealla hetkellä. On se vaan oma taiteenlajinsa!

Caj Bremerin parhaita kuvia olemme nähneet vuosikymmenten varrella runsaasti eri lehdissä ja kirjoissa. Useat kuvien sisältämät tapahtumat ja valtiomiesten tapaamisista ikuistetut kuvat ovat olleet Suomelle ja suomalaisille hyvinkin merkittäviä.

Seuraavassa muutama näppäys valokuvanäyttelystä. Arvaatte varmaan, että ne ovat minun omilla vapisevilla käsilläni otettuja!

Caj Bremerin kuvauslaitteistoa

Näyttely on erittäin suositeltava käyntikohde, vaikkakin aika mutkaisen merenrantaa seuraavan tien päässä. Ajakaa varovasti kun menette näyttelyyn! Jos käytte siellä viikonlopulla ja haluatte syödä näyttelyhallin ravintolassa, varatkaa pöytä ennakkoon. Hallin etuosassa on sisustustavaroiden myymälä, jossa on varsin laadukasta katseltavaa ja ostettavaa. Tämä on ns. joululahjavinkkinä!

Kyllä ihmisen pitäisi harrastaa!

On ihminen siitä outo olio, että ei saa aikaansa oikein kulumaan ilman jotain tekemistä. Mutta sitä minä ihmettelen, että toiset ehtii harrastaa vaikka mitä. Jotkut jopa tekevät normaalin työpäivänsä ohella monen sortin puuhia ja hoitavat siihen vielä mahdolliset lastensa harrastustoimet.

Itse olen suorastaan ihmeissäni ajankäyttöni kanssa! Mihinkään ei riitä aikaa, mitään ei saa aikaiseksi ja ryhtymään en kerkiä. Toisaalta usein myös tuntuu ettei mikään edes oikein kiinnosta. Olisikohan ikä tulossa johonkin vaiheeseen?

Seuraavassa pieni analyysi muutamista harrastuksen lajeista ja suhteestani niihin. Ei lista ole tietenkään kaiken kattava, sillä jokainen tietää paljon muitakin lajeja, mutta valotan hieman omaa suhtautumistani luettelemiini.

Tanssi
Itse tehtynä tanssi ei vaan kohdallani suju, kun viiden minuutin välein pitäisi olla vaihtamassa ylle kuivaa paitaa ja onhan nuo jalatkin samaa paria. Mutta onhan se muuten tehokas ja ehkä mukavakin liikunnan laji. Siis tavallisten ihmisten tanssi! Sillain ihminen toista vasten! Ei ole ihme sitten, että herkkä mieli kehittää rankan hikoilun tuommoisessa lähitilanteessa.

No entäs sitten tanssin katsomislajit! Modernin tanssitaiteen katsomisessa on kohdallani se ongelma, että mielikuvitukseni ei riitä oivaltamaan viehkeiden liikkeiden ja hyppelyn merkitystä. Tanssii Tähtien Kanssa onkin sitten kokonaan toinen juttu! Siinä tutut julkisuuden ihmiset oppivat tai eivät opi perinteisemmän tanssin taitoja. Ja lisäksi ohjelmassa piilee aina se kateellisen katsojan odottama epäonnistumisen peikko. Mutta ovat ne kisailijat kuitenkin perin rohkeita ja taitavia! Ja taipuisia!

Näytelmät ja elokuvat
Molemmat lajit ovat harrastajalleen helppoja kun pääsee istumalla nautintoihin käsiksi eikä tarvitse hiki päässä riehua harrastamassa pitkin kylän raitteja tai saleja. Mutta näytelmien osalta törmään samaan mielikuvituksettomuuteen kuin modernin tanssin suhteen. En osaa kuvitella ympäristöä pelkistettyjen kulissien viitoittamaan suuntaan.

Kyllä elokuva on minun lajini, kun siinä ollaan aina oikeassa ympäristössä. Ja elokuvassa sattuu ja tapahtuu, ja toimintaelokuvissa sattuu jopa oikean näköisesti. En tietenkään ole väkivaltaa ihaileva seniori, mutta elokuvan kohtaukset vaan jostain syystä kiehtovat enemmän kuin esimerkiksi Hamletin pelaaminen pääkallon kanssa. Kylä elokuvassa pitää olla vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Ja tietenkin romantiikkaakin saa olla joskus. Ainakin vähän!

Musiikki kuunneltuna
On se vaan tuo musiikki hieno laji, mutta sitäkin on tarjolla niin monenlaista! Olen luokitellut musiikin eri genret eli lajit eli tyylisuunnat mielessäni. Osa on herättänyt mielenkiintoni ja osa jäänyt sitä ilman. Vanha, perinteinen jazz on läheisintä 30-, 40- ja 50-lukujen iskelmärytmien kanssa. Noita nuoremmassa musiikissa on toki yksittäisiä taitajia ja kappaleita, joista pidän, mutta pääosin en erityisesti laajemmin. Sama juttu on vakavamman musiikin, semmoisen tönkön konserttisaleissa mustapuku päällä kuunneltavan musiikin kanssa. Sieltäkin löytyy helmiä, mutta eittämättä niistäkin minua kiinnostavat teokset ovat sitä kepeämpää laatua. Mutta laulunlahjoiltaan Olavi Virran voittanutta laulajaa ei ole eikä tule! Näin on jämpti!

Musiikki soitettuna
No nyt päästään asian ytimeen! Olen kokeillut aika laajalti erilaisia instrumentteja. Lapsuuteni ja nuoruuteni lähipiireissä oli tarjolla instrumentteja vähän joka lähtöön. Liki kaikenlaisia olen ainakin saanut hipaista, mutta samantien olen jättänyt ne mielestäni. Nuoruuden kynnyksellä unelmoimaani saksofonia en saanut, takametsässä kun asuin. Mutta hieman kuhmuisen ja vähän hapettuneen trumpetin kanssa puhaltelin pari vuotta kotisaunan muurista rappauksia irti. Herb Albert ja Louis Amstrong eivät kuitenkaan saaneet minusta seuraajaansa. Mopedi ja kylän poikien iltaremuaminen tärvelivät orastaneen musiikkiurani. Se oli kuitenkin kotikylälleni ja Suomen musiikkimaailmalle enemmältikin voitoksi. Ja trumpetin venttiilitkin hapettuivat kiinni!

Kuvataide
Koulussa kuvaamataidon opettajani suositteli minulle mieluummin vaikka valokuvaamista. Hänen mielestään se oli minulle ainoa keino tuottaa paperille jotain tunnistettavaa. Ei tullut minusta kuvaajaakaan! Mutta taidenäyttelyissä olen erinäisiä kertoja käynyt. Silmä-poskessa-tauluja en ymmärrä, mutta Gallen-Gallela on tehnyt jo kovin ymmärrettäviä teoksia. Ja moni muukin, jotka ovat korvanneet kameran puuttumisen selvillä näköiskuvilla. Semmoisia on mukava katsella! Harmittaa vaan, että Punkaharjun Retretin taidetoiminta loppui rahapulaan muutamia vuosia sitten. Toisia samanlaisia puitteita ei vaan löydy Suomesta.

Edellä oli eräänlainen analyysi harrastusteni ja aivoitusteni suhteesta. Ehkä jossain vaiheessa valaisen lisää suhdettani muihin harrastuslajeihin, mutta tällä erää nämä riittänevät kuvaukseksi hyvin maanläheisestä taiteellisesta ja kultturellista ajattelustani.

Toivottavasti Te jaksatte harrastaa kultuuria ja olla aktiivisia myös muiden harrastuslajien suhteen!
Alla kuvissa muutamia kulttuurin kehtoja Stadissa.

Finlandia-talo

Musiikkitalo

Kansallisteatteri

Kansallis Ooppera

Ateneum

Guggenheim vai ei?

Kyllä en taas jaksa mitään! Se on lehti väärällään Ameriikan taiteensäätiön hanketta Helsingissä. Rahaa lähetetään sinne tänne kymmeniä vuosia ja miljoonia kävijöitä pakkautuu sitten Stadiin. Miten sitten riittää petipaikat hotelleissa kun se atk- ja yrittämis-Slushikin täyttää joka kolon eikä kaikille edes petiä riitä päänsä shamppanjan juonnin lomassa. Ja missä ovat silloin armeijan joukkueteltat ja kenttäpatjat kun niitä tarvittaisiin jo nyt slusheilijoille?

Soini ei luvannut Guggenille rahaa vaan se pitäisi kaivella Pajusen Jussin laarista, jonka pohjaa joutuu muutenkin peittelemään säätelemällä. Ei pysty palveluhengetär edes laskemaan vanhukselle palvelukeskuksen soppalautasen hintaa kun rahaa tarvitaan vaikka mihin muuhun joutavaan. Vieläkö pitäisi kaivaa meiltä kerättyjä veromarkkoja Kauppatorin viereen mustasta laudasta kyhättyihin varastorakennuksiin.

Ja pitäisikö se kasata mustuneesta laudasta kun tuorettakin saadaan vaikka Viitasaarelta Hakkaraisen sahalta heti ensi viikolla toimitukseen? Eikö meillä riitä taidekatokselle kunnon kalliokiveä tai vaikkapa haapapuuta tai leppää kun sitä tunkee muutenkin joka varvikossa? Ja Tikkurilan maalilla voisi maalata valkoisen kauniiksi Itämeren Valkean Kaupungin hengessä. Lainasin tuota valkeaa kaupunkia hieman tuolta Oulun puolelta kun siellä se on sitä oikeasti. Anteeksi lainani oululaiset!

Mutta tarvitaanko meille tuommoinen Guggenheimi? No enhän minä tavallinen vanhus tuommoiseen osaa vastata! Se kun meikäläisellä tuo mieli muuttuu tasaiseen tuollain varttitunnin välein.

Jos se tehtäisiin ja Ameriikan säätiö keräisi rahat, voisi amerikkalainen risteilyalusten väki pistäytyä näppärästi keventämässä koti-ikävää Stadin Guggenissa ja juoda kupposen lattea siellä Staarpuksissa. Ja keskeltä Eurooppaa tuleva risteilyihminen voisi haistella Guggenissa Ameriikan taidetuulia ja mennä risteillen ensi kerralla Isoon Omenaan oikeaan ja orikinaaliin Guggeniin. Omien taiteilijoitten moderneja töitä ei riittäisi taidelatoon kun Edenfelttikään ei maalaa enää saati se Strindperi. Siitä ei paljon saattaisi jäädä muuta rahaa Stadiin kuin Kauppatorin pyttipannun myyjälle ja pipon myyjämummolle. Ei ole enää Snellmannin lihapiirakkakahvilaakaan jäljellä. Sekin on ikävä juttu, oli sitten Guggenia tai ei!

No jos ei tehtäisi, niin meillekö ei tulisikaan enää ketään turistia? Me hautauduttaisiin yksinäisiksi tänne Pohjan perukoille. Ei lentäisi enää tänne lentokoneetkaan. Ei ainakaan Lufthansa kun se on muutenkin aina lakossa. Tallinnan ja Ruotsin laivat ajaisivat enää Harmajalle ja takaisin kun ei pitemmälle kannata mennä ilman matkustajia. Virolaisetkin kun nostavat lopulta oluen hintaa. Tuleekin paljon kirpputoreille myyntiin kaljanvetokärryjä. Enää ei meillä olisi taiteilijoita muita kuin junien, talojen ja alikäytävien seiniin maalailevat nuoret, huppupäägraffititaiteilijat, kunnes niilläkään ei olisi enää varaa varastaa spruutamaalipurkkeja.

Se on vaikea tämmöisen pienipäisen vanhuksen ottaa tarkkaa kantaa tähän asiaan. Juuri näitten viimeisten lauseitten kohdalla on menossa sen kyllä-vartin loppu, kun kyllä johtaa äänin 51-49. Mutta nykyisellään saattaa olla, että äänestyskonetta on manilla puloitu ja hakkeroitu.

Sanoisin, että antaa viisaampien päättää, kun ne on ainakin tietävinään paremmin! Mutta muistakaa määritellä oma kantanne oikein, että osaatte sitten ratkaisun tultua sanoa, että minähän olin tuota mieltä heti alusta alkaen! Olisivat vaan heti uskoneet! Niin minä ainakin aion tehdä ja kelkkaa en käännä!

Ateneum, Stadin upein taiteen koto

Finlandia-talo, hieno marmorilaatan riemuvoittoa kuvaava rakennus

Aleksis Kivi ja näyttämötaiteen kehto Kansallisteatteri

Pallottelevat ukot Helsingin rautatieasemalla

Kiasma, Stadin modernein taiteenkehto ulkoapäin

Älkää epäilkö kuvatekstieni pohjalta, etten kunnioittaisi noita rakennuksia! Päinvastoin minusta nuo kaikki arkkitehtuurin helmet ovat hienoimpia suomalaisen osaamisen ilmentymiä. Ja niistä on syytä olla ylpeitä! Uskon, että Guggenikin tulee mahdollisesti toteutuessaan olemaan yksi sellainen huolimatta Ameriikan nimestään!

Pukkasi aavistuksen kulttuurinnälkää!

Se on hankala otus tuo kulttuurinnälkä! Minuun se iskee kohtalaisen harvoin. Mutta silloin kun se iskee, se maistuu yllättävän hyvältä. Sitä tuolloin tuntee jopa itsensä aivan kulttuuripersoonaksi!

Pistäydyin tässä vähän kesäloman kunniaksi tutustumassa taiteeseen. En yleensä varsinaisesti hötkyile taiteen perään ja en kyllä hötkyillyt nytkään. Edellisen kerran olin tuon asian tiimoilta liikkeellä vajaat parikymmentä vuotta sitten. Silloin tutustuin Punkaharjun Retretissä Albert Edelfeltin näyttelyyn. Ja pidin teoksista kovin! Se, että joku maalilla saa aikaiseksi valokuvaa paremman taulun, on nykyilmaisun mukaisesti aivan huikea suoritus! Kyllä piti katsella tuolloin huokaillen ja silmät ymmyrjäisinä niitä pensselinjälkiä!

Nyt sitten iski kiireen kotikylällä ennenkuin purkavat Kiasman pois Helsingistä. Ei ne sitä ole onneksi harkinneet. Kunhan vähän väritin! Yleensä ehdin käymään tuommoisiin merkittäviin paikkoihin juuri purkamisen kynnyksellä. Retrettikin lopetti toimintansa muutamia vuosia sitten. Vaikka en kyllä usko, että ne lopetti sitä minun käyntini takia.

Nyt minulta ei mennyt kuin 18 vuotta ehtiä lähes päivittäisen reittini varrella olevaan rakennukseen,

nykytaiteen museoon Kiasmaan. Olipa Amerikan arkkitehti Steven Holl antanutkin 90-luvulla kynänsä piirrellä melkoisia mutkia talon sisätiloihinkin! Oli siellä salia ja käytävää ripustella jos vaikka mitä.

Tällä hetkellä oli näyteltävänä taas monen sortin teosta Kiasman neljässä näyttelykerroksessa. Ja kahviossa hyvää pullaa ja limonaadia! Ja olisi sieltä saanut salaattiateriankin. Aloitin ylimmästä kerroksesta eli 5. kerroksesta tutkimalla brasilialaisen Ernesto Neton huni kuin-yhteisön inspiroimia teoksia. Ja olihan ne! Voi tokkiisa!

Savonlinnan Taidelukion kasvatti Jani Ruscican taidetta oli esillä 4. kerroksessa. Hänen teemanaan oli "conversation in pieces". Löytyi toteemia ja muutakin. Nuoren taiteilijan luomistapa on jalostunut Suomen, Italian ja Lontoon taidemaailmoissa. Ja sama voi tokkiisa hänen töittensä äärellä!

Sitten on pakko kuvailla tarkemmin 3. kerroksen kokoelmanäyttelyn erästä näyttelytilaa. Siellä oli haisua yllin kyllin. Rivissä oli kokonaista 29 haisupyttyä erilaisia hajuja ja tuoksuja. Niissä meinasi osin mennä nenäkarvat kikkaralle ja osin suoristua tyystin. Oli hyvää haisua ja oli sitä toisen laidan haisua, mutta mielenkiintoista kerta kaikkiaan! Tuttuja ja vähemmän tuttuja tuoksuja. Käykää ihmeessä nuuskimassa! Niin, mutta pitäkää varanne kun imaisette ilmaa sieraimiinne!

Toisen kerroksen tiloissa esiteltiin korealaisen Choi Jeong Hwan taidetta. Siellä oli väriä tarjolla monessa muodossa ja kaikille silmille ja mieltymyksille. Kaikki oli muovijuttuja. Ja tykkäsin kovin tuosta värien sinfoniasta!

Voi olla, että lyhennän taiteeseen tutustumisfrekvenssiä tuosta parista kymmenestä vuodesta muutamalla vuodella! Saatan jopa lähteä kohta tutustumaan Ateneumiin! Ehkä! Katsotaan nyt kuitenkin vielä tuota lähtemistä!

Mutta käykää Tekin Kiasmassa! On ne jutut aika ihmeellisiä ja erilaisia, mutta haitanneeko tuo mitään! Niitä on kiva katsella ja vähän hunttailla. Ei ne silmiin koske ja saattaahan niistä oppiakin jotain! Ainakin haisujutuista!

Kuvissa hieman näköpaloja Kiasman saleista!

Haisua tarjolla

Kukkasia ilmalla ilmassa

Punottu sali pohdintoihin

Taidetta se on

Automaattinen risti-nolla

Väriä muoviesineissä