Kaupungissa laulu raikaa ja soitto soi

Päivän ohjelmaani kuului Enterin luento Kampissa. Aiheena oli tietoa Digi-huijauksista. Olin kotona tuskaillut kulkuvälinevalinnan kanssa, joita oli vaihtoehtoina oma polkupyörä, citypyörä, DriveNow-auto tai raitiovaunu numero 10. Osaatte ehkä arvata, että valitsin raitiovaunun! Se oli helpoin, sen kun seisoo käytävällä, nuorison (= kaikki alle 70 v.) vallattua kaikki istuimet.

Kansallismuseon pysäkiltä on matkaa palvelukeskukseen reilun kilometrin verran, joten käveltyäni tuon taipaleen saavuin paikalle paita märkänä ja selkäni hiessä. Heti ovesta sisään päästyäni järkytyin hurjasta hulabaloosta, joka oli vallannut palvelukeskuksen aulan ja kahvion. Musiikillisen hulinan, yhteislaulutilaisuuden järjestivät laulavat seniorit, joita oli varovasti arvioiden toistasataa. Heitä istui pitkin aulan seinustoja ja täpötäydessä kahvilassa. Laulantaa johti neito porukan keskellä ja toinen neito säesti pianolla.

Tempaisin kupposen kahvia laulun keskeltä kahvilan tiskiltä ja siirryin 2. kerrokseen odottamaan isossa salissa pidettävän huijausluennon alkamista. Laulu raikasi ympäri taloa ja tunnustan hyräilleeni ja jopa laulaneeni joitakin siivuja hienoista, iloisista yhteislaulukappaleista. En kuitenkaan häirinnyt äänelläni ympäristöä. Perin mainio tilaisuus, johon törmäsin todella yllättäen ja yllättyneenä.

Digi-huijausluennon annista kirjoitan lähipäivinä muutaman sanan tänne blogiini. Tilaisuus oli jälleen tärkeä muistutus netin koukuista ja painotti varovaisuutta netissä surfailevalle.

Mutta illalla se soitto sitten räjähti! Tunnustaudun perinteisen, monimuotoisen jazzin ystäväksi. Nykyaikaista psykedeelistä sekopääjazzia en ymmärrä. Olen Olavi Virran ja Laila Kinnusen ajan kasvatti, josta voi päätellä hieman musiikkimakuani. No perheen nuoriso oli havainnut Sibelius Akatemian Musiikkitalon Black Box-saliin masinoiman "oppilaskonsertin", jossa esiintyi kahden eri ryhmän kanssa amerikkalainen huipputrumpetisti Terrell Stafford.

Mestari Staffordin valitsemaa jazzia esitti kaksi Sibiksen opiskelijoista koottua kokoonpanoa, kumpikin tunnin jaksot. Omaan historiaani liittyy läheisesti 60-luvulla muutamia vuosia kestänyt brass-tyylisen trumpettimusiikin soittaminen. Havaitsin, että omassa tuolloisessa soitannassa oli jonkin verran samaa kuin Staffordilla. Yhtäläisyydet koostuivat kuitenkin ainoastaan hiestä otsalla, muutamasta satunnaisesta (minun tapauksessani) samantapaisesta trumpetin soinnusta sekä poskien pulleudesta.

Ensimmäisessä kokoonpanossa ihailin erityisesti alttosaksofonia puhaltaneen Jesse Vilhomaan taidokasta työskentelyä sekä solistina laulaneen Emilia Nojosen äänen kaunista sointia ja taipumista upeisiin improvisaatioihin.

Toisen kokoonpanon huippu oli upeita kitarasooloja soittanut Jonas Metsäkylä. Myös Filemon von Numers oli bassoineen melkoinen virtuoosi.

Kokonaisuutta hallitsi kuitenkin suvereenisti itse mestari, Terrell Stafford. Esimerkkinä mainittakoon, että hän on ollut soittamassa yli 130 albumilla, palkittu arvostetulla Grammy-palkinnolla ja toimii Temple Universityn jazzosaston johtajana. Kerrassaan uskomaton puhallintaituri!

Olin toista kertaa kuuntelemassa Sibelius Akatemian oppilaiden työskentelyä lavalla ja voin sanoa, että yllätyin jälleen suunnattoman positiivisesti. Suosittelen käymään heidän konserteissaan, jos liikutte Musiikkitalon kulmilla! Ja tapahtuuhan siellä paljon muutakin!

Kuvassa mestarin kanssa molemmat ensemblet

Kyllä se joskus palkitseekin!

Olen tuossa kesän aikana kirjoitellut harmituksen aiheistani. Otin jyrkästi kantaa mm. Olavinlinnan musikaalikonsertin kanssakatsojasta. Se melkein kolmemetrinen korsto peittämässä lavanäkymääni ei enää oikeastaan vaivaa mieltäni. Pitihän hänenkin istua jossain. Sen verran kuitenkin totean, että olisihan hänen paikkansa voinut olla vaikka kolme paikkaa meistä vasemmalle.

Sekään ei hirveästi harmita, että putosin tikkailta varaston seinää vasten olevien heinäseipäitten päälle ja yksi seiväs teki reiän oikeaan käsivarteeni ohittaen taidokkaasti tärkeät verisuonet ja lihakset. Mutta kohtalaisen kokoinen reikä tuli kunnioitettavan (kirjoittajan huom!) kokoisen hauikseni viereen. Tuon tapahtuman myötä olen saanut uuden ystävän terveyskeskuksesta. Käyn hänen luonaan tulevien, useiden viikkojen ajan lähes päivittäin. En viitsi kertoa tarkemmin tuon ystävyyssuhteemme sadistisista piirteistä.

Nuo harmilliset asiat jäivät kuitenkin tänä iltana taka-alalle. Olin pari kuukautta aiemmin ostanut liput kitaravirtuoosi Olli Soikkelin konserttiin Savoy-teatteriin. Lavalle kiipesi trio, joka koostui kolmesta uskomattoman taitavasta muusikosta. Suomen Nurmeksen lahja maailman kitaramusiikille ja erityisesti Django Reinhardtin musiikin suuri tulkitsija Olli Soikkeli uskomattoman nopeine sormineen taikoi ilmoille virtuoosimaisen äänimaailman. Flyygelin koskettimille antoi lentävän vauhdin Grammy-voittaja,  Jyväskylän kosketintaituri Marian Petrescu. Näiden kahden maailman musiikkiestraadeja valloittaneen taiturin tukena soitti taidokkaasti bassoa turkulainen Teemu Åkerlund.

Olen ihaillut Olli Soikkelia jo usean vuoden ajan. Youtuben kautta olen kuunnellut hänen taidokasta soitantaansa. Hänen musiikkinsa myötä löysin myös gipsy swingin maailman. Illan konsertti ei sisältänyt tuota lajia kuin yhden biisin verran, mutta muutoin soitannan tempo oli liki sama ja jazztrion meininki todella mukaansa tempaavaa. Nyt voisi jättää jopa ensiyön särkypillerinkin ottamatta.

Niin, että hyvää kannattaa joskus odottaa vaikka pienoisten kärsimystenkin kautta! Siitä huolimatta olkaa varovaisia heinäseipäitten lähellä ja käykää konserteissa vaikka ilman kärsimyksiäkin.

PS. Haluan vielä mainita toisenkin positiivisen asian. Sain Viking-lotossa voiton elokuun lopulla. Uskon, että olette kateellisia! Voitin porukkapleissä kokonaiset viisikymmentä senttiä. Sijoitin voittoni parkkimittariin. Siis en ostanut mittaria, vaan ostin pysäköintiaikaa koko rahalla.

New Orleans 2005

Blogiluettelossani esiintyy tarkkaan seuraamani walleni.us-blogi. Blogia kirjoittava Sanna iski tuoreimmalla postauksellaan jälleen kerran kaipuuhermooni. Hän kirjoitti hienon jutun New Orleansista. Sannan juttu on luettavissa täältä!

Kiertelimme vuonna 2005 poikani kanssa lähes päämäärättömästi USA:ssa. Olimme ostaneet ainoastaan lentoliput Helsinki-New York ja Los Angeles-Helsinki. Kaikki muu tuolla välillä reilun kuukauden ajalle oli mielihalujemme varassa.

Olimme eräänä aamuna lähdössä New Yorkista kohti Chicagoa. USA:ssa voi mennä lentokentälle
samalla tavalla kuin meillä VR:n luukulle, pyydetään lippu, maksetaan se ja noustaan kulkuvälineeseen. Me päätimmekin luukulla, että mepäs pojat menemmekin New Orleansiin kuuntelemaan jazzia. Homma oli kuitenkin tyssätä samantien, sillä edellisenä päivänä oli New Orleansissa riehunut Cindy-hurrikaani eikä kaupunkiin vielä päässyt lentämällä. Saimme kuitenkin kuulla, että NO:n Louis Amstrongin kenttä saattaa avautua myöhemmin iltapäivällä. Otimme riskin, ostimme liput ja nousimme lentokoneeseen. Mme päässeet kuitenkaan suoraan perille. Jouduimme odottamaan lennon jatkumista välilaskupaikassa Charlottessa muutaman tunnin, muutaman oluen ja muutaman hodarin ajan. Lopulta lähes tyhjä kone jatkoi matkaansa New Orleansiin.

Astuimme ulos koneesta Louis Amstrongin tyhjyyttään kumisevalle lentoasemalle. Matkasimme ainoina matkustajina lentokenttäbussilla kaupungin keskustaan. Matkalla havaitsimme, että ihmisiä ei näkynyt, liikenne oli minimaalista, rakennusten ikkunat oli peitetty levyilla, sade vihmoi vielä vaakatasossa ja irtotavaraa lenteli tien poikki. Päästessämme lähemmäksi kaupunkia, alkoi sää rauhoittua. Noustessamme bussista oli sade lähes lakannut. Löysimme bussipysäkin luota kyltin, joka osoitti tietä turistitoimistoon. Uskomattoman ystävällinen toimiston rouva soitti ja varasi meille hotellista huoneen.

Lähdimme marssimaan reppuinemme kohti ranskalaisia kortteleita, joiden keskellä ja Bourbon Streetin vierellä hotellimme sijaitsi. Kadut ja hotelli olivat lähes tyhjiä. Väki oli paennut kaupungista hurrikaania. Saimme huoneen matalan hotellin toisesta kerroksesta. Huoneesta pääsi rakennusta
kiertävälle takorautakaiteen ympäröimälle parvekkeelle. Oli kostean kuuma keli ja ulkona jo kajasti pakenevan myrskyn jälkeinen ilta-auringon rusko. Olimme varautuneet paikalliseen tunnelmaan pääsemiseksi jo lentoasemalta hankimallamme Southern Comfort-voimajuomalla. Istuuduimme parveketuoleihin, vedimme henkeemme New Orleansin jazzin kyllästämää ilmaa ja siemailimme SC-juomaa. En ollut ennen tuota kokenut moista hyvänolon tunnetta, enkä ole tainnut kokea tuonkaan jälkeen!



Tuona iltana puhkesi myrskyltä suojautunut New Orleans jälleen kukkaan. Bourbon Streetin ravintolat ja musiikkisalit avasivat ikkunaluukkunsa. Jazz pärähti soimaan tavalla, jonka voi aistia ja kuulla ainoastaan New Orleansissa. Väkeä alkoi jazzin soidessa vähitellen ilmestyä kaduille ja kujille.

Päivämme New Orleansissa pitivät sisällään suunnattoman määrän kävelyä ympäri kaupunkia ja vielä enemmän jazzin kuuntelua. Ikimuistoista! Lopulta tuli hyvästijätön aika ja jatkoimme matkaa kaihoisin mielin Arizonan Phoenixiin.

Pitääkö sitä riekkua kylillä yötä myöten?

Kyllä en ole ennen tätä asiaa harmitellut! Kun tuo iso vuosijuhlakin, tämä Suomen 100 vuotta, lähestyy, kävi mielessä tutkailla mitä muuta kylillä tapahtuu. Enkä tarkoita nyt sitä, kun Mannerheimintie suljetaan ja pitkin matkaa puistossa on lavoja esiintyjille ja valoja välkytellään showna. Vaan katsoin oikein perusmusiikkitarjontaa näin vuodenvaihteen aatonaatolle.

Minä kun olen karvan verran lätkässä tuohon vähän jazzahtavaan musiikkiin, niin sattuipa heti silmääni Storyvillessä Jussi & The Boys-yhtyeen keikka. Minä sattumoisin pidän hitusen tuosta Jussin esittämästä musiikista. Oltiin kerran kotihengettären kanssa keikalla, jossa Jussi esiintyi Hillel Tokazierin kanssa. Hillel yritti rikkoa flyygelin soittamalla ja takomalla sitä silmääkin nopeammin ja Jussi luritti siihen jazzin lirutuksia mukaan. Se oli kyllä melkoista menoa se! Hyvä, että korva kerkisi seurata tapahtumia. Flyygeli selvisi onneksi hengissä koettelemuksesta.

No tuo Soryvillen keikka sitten! Soitto alkaisi vasta kello 23, kun meikäläinen on jo pitkän päivän jäljiltä pelkkä ihmisraunio. Eihän tuohon aikaan edes tinnitukselta kuule enää mitään. Se kun tuo oma sisäinen soitto vaan kovoo korvissa päivän pidetessä. Ja kun vielä pitäisi pystyä pitämään silmiäkin auki. Ei sekään onnistu enää tuolla kellonlyömällä.

Vielä jos miettii Jussin esiintymisympäristöä, ei sekään oikein sovi meikävanhukselle! Ajatelkaa, että siellä pitäisi istua ja nappailla jotain itsetuntoa kohentavaa nestettä. Se kun tuo paukkujuomaympäristö ei enää maistu ikäihmiselle. Mahtaisi sinä olla tarjoiluhenkilö ihmeissään, kun tilaisin viidettä kahden litran vesikannua ja pyytäisin raivaamaan pöydät pois vessareitiltä. Se pian ravintolapäällikkö tekstaisi takahuoneessa hinnastoa uusiksi lisäten sinne tiedot: Vesikannu 10 €, Wc-maksu seniorit 5€.

Miksi sitä ei voi soittaa ihmismusiikkia ihmisten aikaan jo alkuillasta seniorille sopivassa ympäristössä? Se kun Yläkerran Isäntäkin määräsi jo aikoinaan yöt nukkumista varten ja illat klo 22:een saakka tv:n katsomiselle ja musiikille. Ei pitäisi poiketa ihmistoiminnan Isoista Pääsäännöistä! Ei edes jazzin vuoksi! Se ei sovi etenkään seniorille!

New Orleansin soittopojat

New Orleansin pianisti 2005 Dennis-hurrikaanin jälkeen