Luikerot ja minä

Kyllä olisin ennen kakkinut housuun ja kiivennyt puuhun! Olen aina pelännyt käärmeitä, jollaisen nähtyäni ovat karvani nousseet pystyyn ja hiki virrannut vuolaana.

Kasvoin armeijaikään asti paikkakunnilla, jossa esiintyi runsaasti noita luikeroeläimiä. Läheiset suot ja hiekkakuopat ja metsät hellivät yäk-eläinten lisääntymistä ja elinolosuhteita. Nuoruuteni kasvupaikkakunnalla kaivinkonemiehet keräsivät sadoittain käärmeitä hiekkakuopalta aidalle riippumaan. En tykännyt tuosta näystä kuvitellessani, mitä nuo eläimet voisivat minulle tehdä.

Armeijassa ollessani makasin kerran Haminan lähellä ampumaradan penkalla valmistautumassa tauluammuntaan, kun edessäni heinikosta luikerteli esiin vaskitsa. Pomppasin ylös salamana. Siitähän tuli tietenkin esimiesten taholta sanomista, mutta minä pelastuin villieläimen suusta.

Noin 5 vuotta sitten olin pururadalla lenkillä (uskokaa vaan!) ja törmäsin jälleen tuohon jalometallilla päällystettyyn otukseen. ”Perusrohkeana” vanhuksena päätin kokeilla kanttiani ja tartuin kädellä otusta peräpäästä. Hiki helmeillen otsallani pitelin hetken tuota kiemurtelevaa eläintä ilmassa ja laskin sen sitten polulle jatkamaan matkaansa. Tunsin hetken oloni hurjaksi villieläinten metsästäjäksi. Vau!

Toissapäivänä kävelin mökkirannalla, kun jalkani vieressä liikahti vajaa metrinen pikimusta luikero. Liekö vanhuuden hitaus vai mikä aiheuttanut reaktioni? En reagoinut asiaan mitenkään. Luikero jatkoi matkaansa kohti rantakaislikkoa ja minä vaan katselin perään. Muutama vuosi aiemmin olisin saanut ns. hepulikohtauksen.

Vasta luikeron kadottua näkyvistäni, tajusin sen olleen rantakäärme, joka ennakkotietojen valossa ei kuulemma syö ihmisiä. Aivan varma tuosta tiedosta en osaa kuitenkaan olla. Sen kuitenkin sanon, että musta on paha väri, siitä ei erotu sahakuvio!

Se on luonto ihmeellinen asia! Toivoisin, että punkit, käärmeet, ampiaiset, karhut ja muut vastaavat oliot asustaisivat muualla kuin minä.

Mikä meidät syö?

Oli se ennen helppoa, kun piti pelätä luonnossa vaan isoja asioita. Oli sudet, karhut ja käärmeet.

Käärmeistäkin ainoa vaarallinen oli kyy. Sen kanssa on edelleenkin vaan yksi ongelma. Kun se ei osaa puhua, ei pysty kyselemään oletko sinä kyy vai rantakäärme. Rantakäärme kun ei ole myrkyllinen. Ja sitten se saharaitakuvio selässä. Ei näy sahan kuva selässä mustalla kyyllä. Eikä sitä viitsi läheltä edes tutkia vaikka olisikin vain vaaraton rantakäärme.

Olin minä kerran rohkea kun tapasin vaskitsan, joka ei toki ole käärme. Nappasin hännästä, vai pyrstökö se on, kiinni ja roikotin urheana vanhuksena sitä ilmassa. Ajattelin, että jospa se on vaikka vaskitsojen urheilujoukkueen jäsen ja yltääkin puraisemaan ranteesta. Ei ollut, ei yltänyt! Olin kovaa poikaa!

Mutta nyt pelottelevat viatonta vanhusta joka paikassa punkeilla. Niitä kun ei oikein silmä ota. Niistä on tarjolla borrelioosia ja aivokuumetta. Ja kummastakin tulee ihmiselle pahaa. Ei pitäisi päästää iholle ja imemään verta tuommoista minihirviötä!

Minä viaton vanhus olen päässyt pari kertaa tekemään tuttavuutta tuommoisen minipurijan kanssa. Ja hätähän siitä meinasi tulla. Ensimmäinen iski selkään ja saatiin kotikonstein aika pian pois. Ei tullut ongelmia. Toinen iski kainaloon ja tuli ongelmia. Ei tullut ympyrää, eikä muutakaan suurempaa vaivaa. Tuli käynti sairaalassa, kun jätti päänsä hehkeän ihoni sisään. Kaivettiin, löytyi pää, ei toimitettu takaisin omistajalleen. Minä pysyin terveenä tai no siinä kunnossa, jossa olin ennen tuota irtopäätä.

Nyt yritetään vaan vältellä sitten noita pikkupaholaisia!