Liikunnan riemua

Arvatkaapa mitä? No ette kyllä arvannut! Olen aloittanut jälleen pyöräilyn. Näin netissä harrastustuttavani Erkin maininnan omista liikuntamääristään ja heräsin. En ole tavannut häntä moneen vuoteen, enkä ollut noteerannut hänen some-viesteissään mainitsemiaan liikuntasuorituksia. Sitten putkahti muutama päivä postaus, jossa hän totesi liikuntamääriensä tänä vuonna vähentyneen, mutta askeleita oli edelleen useita miljoonia ja kilometrejä useita tuhansia alkuvuoden aikana. Olin pudota ylileveälle takapuolelleni. Toki tiesin, että Erkki on armoton liikkuja, mutta nuo määrät olivat yli kaiken ymmärrykseni.

Mitä se sitten teki minulle? Kaivelin siivouskaapista rätin, kastelin sen ja kampeuduin pyöräkellariin. Matkalla hain kellarikomerosta polkupyöränpumpun. Pyörä oli seinällä ja tietenkin lukossa, mutta avaimet kotona jossain pöytälaatikossa. Eikun etsimään avaimia, jotka löytyivätkin yllättävän helposti alle tunnin etsimisen jälkeen. 

Pyörä oli tasaisen pölykerroksen peittämä kolmisen vuotta aiemmin sen koukkuihin ripustettuani. Ja renkaat olivat tietenkin tyhjät. Happi oli päässyt karkaamaan kumeista, kun ei kukaan ollut valvonut laitteen kuntoa. Vaikutti siltä, että polkupyörä ei ole mielissään riippuessaan käyttämättömänä. Tunnin huhkiminen pyörän kimpussa sai sen kuitenkin entiseen loistoonsa. Pölyt poissa ja renkaissa happipitoinen sisältö tekivät laitteen jälleen käyttökelpoiseksi. Toisin kävi käyttäjän kanssa. Olin sananmukaisesti totaalisen puhki huoltotoimien jälkeen. Olin jo unohtanut pumppaamistoimen rankkuuden.

Koska kaikki asiat vaativat huolellista valmistautumista, pohdin minäkin sohvalla television äärellä ja  iPadin sisältöä tutkien liikunnan aloittamista. Pohdintaan meni pari päivää, kunnes päätin aloittaa. Olin eräällä vierailulla sairaalassa nähnyt ikäiseni henkilön, joka oli kaatunut polkupyörällä. Hänen maatessaan yltäpäältä siteissä ja pää paketissa, päätin valita ensimmäiseksi kohteekseni Pasilan Triplan ja siellä pyöräilykypäriä myyvän liikkeen. Matkan tuskaisuus ja paitaani sitoutunut hiki uhkasivat torpata matkan heti kättelyssä, mutta sitkeyteni auttoi kohteeseen pääsemisessä. Apuna oli myös mäkiosuuksien käveleminen pyörää taluttaen.

Kassahenkilö poisti ystävällisesti uudesta kypärästäni hintalaput ja muut tuotetiedot. Asettelin kypärän päähäni ja lippalakin tarakalle ja polkaisin liikenteeseen. Matka kohti kotia sujui pienen liikunnallisen ekstrakiepin kautta samassa hikisen tuskaisessa hengessä. Kylmä suihku ja siirtyminen sohvalle analysoimaan suoritusta, aloitti hitaan palautumiseni ensiretkestä.

Koska liikuntaa on harrastettava säännöllisesti, olikin seuraava suoritukseni jo parin päivän päästä. Onnekseni sain kaksi välipäivää luonnon ystävällisellä myötävaikutuksella sateiden myötä. Mutta seuraavalle reissulleni tuotti haastetta luonnon uusi tuleminen rajujen tuulten muodossa. Polkeminen ei juurikaan edistänyt matkaa ja jopa kova vastatuuli alamäkeen polkiessa, ei auttanut. Olo oli kuin nuorena miehenä joskus öiseen aikaan palatessa kotiin kävellen, kolme askelta eteenpäin ja kaksi taakse hallitsemattomin sivuaskelin.

Olin puhki, kun pääsin kotiin. Tuuliretken jälkeen olen käynyt jo pari kertaa polkemassa. Voin vakuuttaa, että kunto nousee kohisten. No, ei kyllä nouse! Kohina tulee keuhkoista ja hien virtaamisesta. Mutta uskon edelleen asiaan, vaikka joka retkellä usko on koetuksella! Realistina olen varma, että Erkin miljoonat askeleet jäävät minulta saavuttamatta, mutta rispektiä Ekille liikuntaharrastuksesta ja -määristä! Ja lämpimät terveiset!

Suosittelen kaikille liikuntaa oman jaksamisen mukaisia määriä, mutta säännöllisesti. Ja muistakaa, pyöräillessä kypärä päähän ja hansikkaat käteen! 

Ei liikunta ainakaan maisemista jää kiinni!

Pyöräni on varustettu käyttäjän nesteytysjärjestelmällä.

Pyöräilyä ja läähätystä

Kyllä parhaani mukaan taas yritin taistella vastaan. Yritin ja yritin! Keksin koko ajan monenlaista tärkeämpää tekemistä, kuten netin selailua, kirjahyllyn (ei siinä ole kirjoja, kun luen kaiken e-kirjoina) järjestelemistä, roskatkin kävin viemässä, mutta pakkohan se oli lopulta lähteä. Siihen pakkoon oli kaksi syntipukkia, puoliso ja omatunto. Ei siinä auttanut hennon (mutta aavistuksen, ei paljon ylipainoisen) vanhuksen pyristellä vastaan!

En sentään hullutellut lenkkivarusteilla. Kyllä tavalliset peruskamppeet saivat riittää. Ja lopuksi pipo päähän. Taapersin kellariin etsimään polkupyörääni, josta pyyhin isommat pölyt ja tarkistin renkaat. Olivat tallella ja ilmaakin paljon yläreunassa, vähemmän alareunassa. Ja sitten rivakasti (käytän tuommoista hurmoshenkistä ilmaisua, joka on aikamoinen yli-ilmaisu tapahtuneesta) liikkeelle ruusupuiston läpi kohti Seurasaaren porttia. Tapanani on käydä kävelemällä kiertämässä Seurasaari rantoja myöten. Tuo tapahtuu harvinaisten. liikunnallisten energiapuuskieni ilmaantuessa.

Kamppailin puiston läpi matkalla puhaltavaa purevaa merituulta vastaan ja läähätin kuin itsensä hikeen juossut ajokoira. Mummolassani oli muuten aikoinaan ajokoira, joka osasi avata ovet. Nimittäin siihen aikaan minä en yltänyt ovenkahvaan, mutta Rekkupa ylsi. Me toteutimme Rekun kanssa myöhemmin tunnetun YYA-sopimuksen henkistä yhteistyötä. Rekku raivasi esteet edestäni avaamalla minulle ovet, ja minä syötin sille herkkupaloja lautaseltani. Se oli mieleistäni lähiapua. Mummoni ei toki pitänyt tuosta hommasta, sillä minua etsittiin kissojen kanssa joka puolelta sydämet huolesta syrjällään. Ei siis kissojen ja koirien kanssa, sillä koira oli mukanani tutkimassa mummolan ympäristöä. Löysivät minut yhtä monta kertaa kuin katosinkin. Jos olisi ollut yksikin ero noilla kerroilla, olisi tulevaisuuteni ollut hyvinkin toisenlainen.

Siispä läähätin pyörän selässä kieli ulkona pienessäkin ylämäessä ja toivoin kuntoni löytyvän jostain polun varrelta. Toiveeni oli turhaa, sillä pahimmassa (sanovat sitä hyvin loivaksi) ylämäessä oli pakko hypätä työntämään pyörää. Katsoin kaihoten, kun muut pyöräilijät hurauttivat melkoisella vauhdilla ohitseni kelloa soitellen. En kuullut kenenkään edes läähättävän ajaessaan. Äärimmäisen ikävää porukkaa, ei tippaakaan myötäelämisen taitoa!

Ohittaessani edesmenneen Urho Kekkosen omakotitaloa (se on se Tamminiemi), aloin havaita hulluuden, joka oli ilmeisestikin vallannut helsinkiläiset. Kaupunki oli päättänyt siirtyä aistimaan entisajan henkeä Seurasaaren museorakennusten katveeseen. Parkkipaikka oli täynnä kulkuvälineitä ja Seurasaareen vievä silta jalankulkijoita. Kukaan kävelijöistä ei ilmeisestikään omistanut mittanauhaa eikä etäisyyyksien hahmottamiskykyä. Ei ollut noudatettu hallituksen välimatkaohjeita. Koska kotona piti olla, mutta harrastaa liikuntaa, ei kukaan ollut keksinyt muuta paikkaa kuin Seurasaaren.

Hien helmeillessä paitani selkämyksessä, raikkaan (=himskatin kylmän) merituulen hivellessä maisemaa ja kauhistuneena väenpaljoudesta, käänsin pyöräni vaivihkaa kohti kotia ja nousin ratsuni selkään. Isoisälläni, vaarilla oli muuten polkupyörä nimeltään Jaguar. Sen selkään en hypännytkään, vaan ajoin tangon välistä. Pyörään liittynyt mainoslause ”Kevyesti polkee vaari, vaarilla on Jaguaari!”, oli hyvinkin paikallaan vaarini suhteen. Itselleni tuo pyörä tuotti monet tuskan hetket. Matka joutui yleensä pienen tovin, mutta sitten sattui aina jotain, joka sattui! En useinkaan tykännyt!

Ajelin siis kotia kohti edelleen läähättäen ajokoiran lailla. Työnsin pyöräni kellariin omaan koloonsa ja kiipesin kotiin. Huuhdoin kosteuden runsaalta iholtani ja etsin kuivaa ylle. Ihon sanotaan muuten olevan ihmisen laajin ja suurin elin. Omalla kohdallani sille onkin kasvanut kokoa jopa hieman liian runsaastikin. Lisäksi olen hankkinut sille suojaavan kerroksen. Siinä sattui minulle vaan pieni suunnitteluvirhe, kun se kerros tuli sisäpuolelle. Lukuisista yrityksistäni huolimatta tuo kerros ei halua poistua, mutta kyllähän ihminen tarvitsee rasvaakin!

Heittäydyin kotona vuosikymmenten rutiinilla sohvalle makaamaan ja avasin television. iPad toisessa kädessä ja kaukosäädin toisessa aloin multitaskaamaan (=monisuorittamaan) arkista rutiiniani, maailman seurantaa. Ja nukahdin!

Kaikesta kokemastani huolimatta suosittelen lämpimästi liikuntaa sisällä ja ulkona! Lämmin siinä kyllä tulee, mutta on siitä hyötyäkin, kun kroppa saa liikettä. Lihaksetkaan eivät rapistu, kuten sohvalla maatessa. Eli kutimet ja iPadit syrjään ja ulos kävelylenkille!

Seuraavassa pari vanhaa kuvaa Seurasaaresta aiemmilta vuosilta.

Aittarivistö

Pertinotsan talo (v 1884) Suojärveltä Seurasaaren talvimaisemassa

Tsygä rulettaa stadissa

Huomaatteko otsikosta, että on sitä jotain Stadista tarttunut Oulun seudulla kasvaneelle toloppa-pölökky-pojallekin. Otsikossa on etelän intonaatiota, vaikkakin ehkä vanhentuneella twistillä. Ajatelkaa, että minä sain nuo edelliset lauseet kasaan! Sukulaiset ei ainakaan usko!

Pitihän sitä meikäläisenkin vääntäytyä polkupyörän selkään ja vintata pari kertaa kipeillä jaloilla polkien Stadin keskustaan. Meiltä tulee tuota matkaa noin 5 kilometriä suuntaansa. Menomatka sujui näppärästi, ikäänkuin kepeästi kesäsäässä pyöräillen. Pyörätiet olivat vähemmän ruuhkaisia ja ainoastaan harvojen pyöräilijöiden vallassa. Toki lisänä oli melkoinen määrä turisteja, jotka kävelivät vapaasti kulkukaistoja soveltaen. Ruuhka pahenikin sitten keskustaa lähestyessä.

Kaupunkiin on rakennettu melkoinen määrä pyöräteitä, joista iso osa on lohkaistu autojen ajoväylistä. Se ei sinällään ole huono asia, paitsi autoilijoiden kannalta ajoratojen kaventuessa. Mutta varovainen saa etenkin vanhuspyöräilijä olla, ettei harhaudu autojen sekaan. Katujen ylitykset ovatkin sitten oma huolenaiheensa. Silloin pitää olla silmiä joka puolella päätä ja notkeat niskat.

Suojavarusteita suosittelen ehdottomasti, oli kyseessä liikenteessä sitten nuori tai vanha, kokenut tai kokematon, huolellinen tai huolimaton, uudella tai vanhalla pyörällä, omalla tai Citypyörällä. Ylitse muiden varusteiden on se sananmukaisesti se kroppaan ylimmäksi laitettava eli kypärä. Sen tehtävänä on suojata kunkin henkilökohtaisten ominaisuuksien mukaista määrää aivosoluja, jos pää sattuu kolahtamaan johonkin kovempaan tai miksei pehmeäänkin paikkaan. Kypärää ei korvaa edes kaksi lippalakkia päällekkäin, eikä huivi ja myssy, eikä vahva usko omiin kykyihin. Hansikkaat pitää myös olla, jos joutuu syleilemään asfalttia lähemmin.

Ja tärkeintä liikenteessä on maltti, huolellisuus, tarkkavaisuus ja ääretön varovaisuus! Etenkään vanhuksen on turha kilpailla omalla vauhdillaan noille sentin leveillä renkailla ajaville trikoopyöräilijöille, eikä nuorille Jopo-neitosille, eikä asiakirjasalkku tangossa ajaville. Tosiasiassa ei sitä pärjää enää kuin hätäisesti koiranulkoiluttajille, ja heillekin ainoastaan syystä, että koira pysähtelee jatkuvasti nuuskimaan paikkoja. Eli rauhallisesti on otettava!

Paluumatka kotiin onkin sitten kellonajasta riippuen haasteellinen! Molemmilla kerroillani palasin työstäpaluuruuhkassa Tilkkaan. Tuolloin oli liikkeellä ainakin miljoonayksitoista pyöräilijää. Hiki pukkasi otsalle väistellessä noita trikoo, Jopo ja vaikka mitä kanssapyöräilijöitä. Heitä suihki ohitseni joka puolelta. Ajoteitten ylittämiseen ryhmityttiin jonoon odottamaan liikennevalojen vaihtumista. Sitten vihreitten välähtäessä palamaan alkoi armoton kisa, jossa olin eittämättä jälkijunassa. Ainakin monta sataa pyörää ohitti minut ennenkuin kerkisin polkaista oman mankelini liikkeelle. Oli siinä ja siinä, että kerkisin siinä hässäkässä kadun yli ennen uusia punaisia valoja.

Eli kyllä pyöräily saa kunnon kohoamaan, vanhuksen skarppaamaan, niskat notkeaksi ja refleksit kuntoon ja paikat tutisemaan!

PS. Helsinki pärjää vaan kummasti maailman metropoleille! On täälläkin Rivieran tyylistä rantaa, aurinkoa, melontaa ja hienoja rakennuksia. Kuvat ovat Finlandiatalosta ja Töölönlahden rannasta.

Kunnollisia elämän valintoja

Jutkahti tuossa mieleen muuanna päivänä, että mikähän tuo ohjannee ihmisen valintoja elämän taaperruksella? Ajatus virisi ollessani etsimässä Nordic Healthin loistavalla kuntosalilla vuosikymmenten saatossa kadonnutta kuntoani.

Jos olisin aikoinaan valinnut ammatikseni kunto-ohjaajan ammatin, olisin melkoisen suurella todennäköisyydellä loistavassa fyysisessä kunnossa. En valinnut! Jonnekin katosi vuosien pesäpallopelien vaikutus. Kukaan ei enää uskoisi minua katsoessaan kunnanmestaruuksiani korkeus- ja seiväshypyissä, laskettelurinteiden koskemattomissa aamupuutereissa sulavia kaartelujälkiäni ja erilaisten pelimailojeni kuluneita kädensijoja.

Valitsin ammattini kaupalliselta puolelta ja siellä nimenomaan makkaran myynnistä. Se on eittämätön tosiasia, että olen aina pitänyt lauantai- ja lenkkimakkarasta. En heti allekirjoita, että se olisi ollut ammatinvalintaani ohjaava tekijä. Mutta jotain siinä täytyy olla.

Vuodet makkaroiden parissa teki myös nuorena huippunsa trimmatusta varrestani makkaraa muistuttavan. Rasva löysi tiensä keskivartalooni, eikä ole luopunut sijastaan. Makkaratuotteiden vaihtaminen vähempirasvaisiin tai kalkkunamakkaroihin ei ole vaikuttanut mitään. Ja sitä paitsi, eiväthän ne ole mitään oikeita makkaroita!

Herää kysymys, että olisiko pitänyt harrastaa fyysisiä lajeja myös työelämäni aikana. No olisi tietenkin! Nyt alkaa olla myöhäistä tehdä mitään. Hikitreenit salilla eivät enää tuota tulosta. Rankka polkupyörällä vispaaminen ympäri Helsingin katuja ei näytä jälkiään. Ainoina seurauksina tuosta kaikesta ovat olleet kipeät lihakset ja suorituksen jälkeinen nälkä. Ja makkaraa kuluu entistä kiivaammin.

Mietin vaan, että olisiko nykyelämä Stadin vanhuksena helpompaa jos olisin ollut kuntosaliyrittäjä eikä ruokakaupan pitäjä? Huoh...!

PS. Nykyisestä salista huonon kunnon parantuminen ei ainakaan ole kiinni. Kyllä kunto paranee kohisten, mutta rasva on makkaransyöjällä lujassa! 

Nordic Health, Ruskeasuo Helsinki

Liikunta on livakkaa puuhaa!

Pakkohan se on nousta vaaliahdistuksen alhosta ja ryhdistäytyä ainakin lyhyeksi toviksi. Ajattelin rasittaa teitä hikijutuilla.

Talvi siis meni, kevätkin meni ja lämpimät ovat jo ovella! Paitsi vappunahan sataa tietenkin perinteisesti räntää, mutta sitten on taas lämmintä. Onko siis kunto talven jäljiltä kohdallaan? No arvaahan! Mitä sitä höpöjä, kunto on kadonnut talven kinoksiin. Pakkohan se oli ryhtyä toimeen viipymättä.

Kävin maanantaina taas kuntosalilla pehmittämässä rautaa heikentyneillä lihaksillani sekä keskivartaloni mittavilla rasvamäärilla. Ei pehmentyneet, raudat! Lihakset kipeytyivät! En tykännyt taas ollenkaan.

Ja eikun lajia vaihtamaan! Kaivelin siis pari päivää sitten Husku-polkupyörän kellarista hänen siellä viettämänsä kahden kesän jälkeiseltä levolta. Rikkinäisen venttiilin vaihdoin ja hiki päässä pumppasin ilmaa renkaisiin. Aluksi ajattelin tuossa olevan liikuntaa yhdelle pulskalle vanhukselle jo kylliksi, mutta omatunto, tuo pirulainen pakotti matkalle.

No mikäpäs siinä, kyllähän se oli pakko polkaista liikkeelle! Matka oli päättyä heti alkuunsa taloyhtiön kivimuuriin. Oli nääs ajotaidot ja pyöränhallinta kadonneet. Täpärä väistöliike ja pientä isompi tuskanhiki palauttivat taidot salamana ja matka saattoi jatkua. Tosin olin muutenkin matkalla lääkäriin, niin ehkä siellä olisi muutama ruhjekin hoitunut samalla kerralla. Eipä siitä sen enempää!

Eilen käynnistin kaupunkipyörällä ajelut. Olihan siinäkin alkuunsa ongelmia, kun matkakortti oli vaihtunut, ja sillä pyörän käynnistäminen oli meitsille liian hankalaa. Onneksi apu löytyi asiakaspalvelun puhelimesta. Painallus kerrallaan sain puhelimessa neuvot ja pääsin liikkeelle keltaisella tsygällä.

Nyt olen kävellyt pyöräillyt, kävellyt ja kuntosaleillut parina viime päivänä. Ja kunto on noussut kohisten, jos sitä mitataan lihaskivulla. Joka paikkaa särkee ja makaaminen, istuminen, seisominen sekä lisäksi kaikenlainen liikkuminen tekevät kipeää. Teinkö aluksi liikaa? En tehnyt, se vaan ylimittainen, rasvalla voideltu, huippuunsa trimmattu lihas on niin herkkä kaikenlaisille muutoksille. Se tykkää liikaa sohvasta ja löhötuolista.

Olisiko pitänyt kuntoilla tauotta läpi talven? No olisi, sillä lihakset hiipuvat nopeasti ja voimien palauttaminen niihin on hidasta ja raskasta puuhaa.

Huomenna on taas salipäivä. Meinasin ponkaista iltapäivällä Nordic Healthin kuntosalille tarkastamaan raudat. Jos ovat liian raskaita, palaan kotiin miettimään uudenlaisen kuntoilustrategian.

Kuntoile sinäkin, etteivät lihaksesi pääse hiipumaan! Niitä tarvitaan tulevaisuudessa liikunta-, tasapaino- ja erilaisissa tekohommissa!

PS. Hain tähän kirjoittamiseen voimaa, henkeä ja inspiraatiota Oodista, josta todisteet alla!

Kun kaikki hiipuu

Mitäs nyt pitäisi tehdä, kun joka asiassa on meneillään hiipumisen meininki?

Autokin ilmoittelee, että akun varaustila on alhainen. Kyllähän minä tarvitsen tähän taudin heikentämään kuntooni tukea. En olisi kuitenkaan uskonut, että autonikin on havainnut heikon oloni. Olen aina kuvitellut, että ihmiset tukevat toisiaan vaikeuksia kohdatessa, mutta että autokin! Mutta onhan tuo toki avaruusajan uusi tapa tukea omistajaansa.

Liikuntani on parin ehkä kolmen viimeisen vuoden tukeutunut paljolti polkupyöräilyyn. Mutta kun siinäkin hommassa jaksaminen on hiipunut vähitellen. Kaupunkipyörät toivat siihen hieman helpotusta. Pyörän voi ottaa matkan varrella olevasta telineestä ja jättää vastaavasti pois ja hypätä raitiovaunuun, kun ei jaksa enää vintata. Siitä vintaamisestakin on nimittäin tullut melko raskasta puuhaa.

Sitten esitti Vallila-ministeriön Berneri, että sähköpyörän ostamiseen annettaisiin tukea oikein verorahoista. Mutta mitä kittiä kans? Se opposition uusilla autoilla ajava porukka kaatoi koko hankkeen. Ei saanut niukkatuloinen eläkeläinen tukea edes sähköiseen polkemiseen. Sitä on vaan vintattava omalla vanhalla pyörällä ja pelättävä sen varastamista keskikaupungin telineestä. Toinen vaihtoehto on ottaa keltainen citypyörä takamuksensa alle ja vintata sillä niin pitkään kuin jaksaa ja loppumatka jatkaa ratikalla.

Kaikki tuntuu hiipuvan, eikä vähiten lihakset! En taas tykkää!

Liikunnastako muka hyötyä? Höh!

Minä, liikuntaa vieroksuva senoriko muka harrastaisin liikuntaa? Vaikkakin mitalihyllyssäni lepää kunnanmestaruusmitalit seiväs- ja korkeushypystä, niin liikunta ei ole kuulunut lempiharrastuksiini menneinä vuosikymmeninä.

Korkeutta hyppäsin yli oman pituuteni aikana, jolloin kierähdystyyli oli ainoa tapa riman ylittämiseen. Terässeiväs ei taipunut millin murto-osan vertaa seiväshypyssä, mutta silläkin hyppäsin yli kaksi kertaa oman pituuteni verran. En ollut kummankaan lajin harrastaja ja onnekseni koitui vähäinen osallistujamäärä noissa mestaruuskisoissa. Mutta ylpeä olen edelleen noista merkittävistä urheilusaavutuksistani. Pesäpalloa harrastin sitäkin enemmän. Kaksi räpylää, yksi maila ja yksi pallo ovat kulkeneet mukanani jo yli 50 vuoden ajan. Tosin käyttöä niille ei ole ollut enää pariinkymmeneen vuoteen.

No asiaan siis! Viime talvena minuun iski viime hetken vimma ennen lopullista rappeutumista ja ostin sarjalipun Kisahallin kuntosalille. Tuo hankinta poiki 32 käyntikertaa eli 2-3 kertaa viikossa alkaen tammikuun ekasta päivästä. Hieno sarja katkesi hävyttömän rankkaan, yli 2 kuukautta kestäneeseen flunssaan.

Pelastus tammikuussa alkaneen kuntokuurin jatkumiselle ilmaantui loppukeväästä citypyörien muodossa. Kuljen muutenkin paljon sopivien sääolosuhteiden vallitessa polkupyörällä, mutta noiden "Alepa"-pyörien vaivaton käyttö lisäsi pyöräilyni määrää. Kaupungilla kulkiessa ei ollut enää huolta pyörän pysäköinnistä ja siitä, että paluumatkaa varten pitää palata oman pyörän luo määrättyyn paikkaan eikä ollut pelkoa oman pyörän varastamisestakaan. Jätä pyörä telineeseen ja ota uusi lähimmästä telineestä - oli aivan oivallinen systeemi ilman huolia!

No entäs se hyöty liikunnasta?

Kesäkuun alussa sutiessani maalia lähes parin viikon ajan mökin varastorakennuksen raakalautapintaan (raakalaudat pitäisi lailla kieltää, kun niitä on niin hankalaa sutia), havaitsin ihmeekseni ettei käsivarteni kipeytyneetkään aiempien maalausurakoiden tapaan. Kuntosali oli hoitanut kivut pois etukäteen.

Heinäkuussä kelien lämmettyä aloitimme mökkipyöräilyn. Mökiltämme on kaupunkiin matkaa n. 20 km ja edestakaisin tuo tarkoittaa yli 40 kilometrin vinttausrupeamaa. Jollekin se on vähän, mutta tämmöiselle hieman vankemmalle (=pulskemmalle) kropalle monia pitkiä, jyrkkiä mäkiä sisältävän taipaleen vinttaaminen on hikeä heruttava suoritus. Mutta jalat kestivät eikä suoritus ollut aivan hengelle hupaa hommaakaan. Tosin pari peräkkäistä reissua kaupunkiin iski perälihaksiin omat seurauksensa.

Mutta kuntosalin ja citypyöräilyn seurannaisvaikutukset olivat totaalisen kiistämättömät! Aion lopultakin uskoa kuntogurujen ohjeistukset ja jatkaa kuntoilua kohtalaisen säännöllisesti. Mutta raakalautapintaa en aio maalata enää ikinä! Ja se on jämpti se!

Muistakaa kävellä, juosta, pyöräillä, voimistella, ähkiä kuntosaleilla ja harrastaa kaikkea liikuntaa omien mieltymystenne ja kroppanne antamien mahdollisuuksien mukaan. Säännöllisyydellä on selvästi merkitystä!

Stadin asukki

Nyt saa läski kyytiä!

Lupaus auringon ihmislasta hellivästä lämpövalosta, sai seniorinkin aloittamaan ryhtiliikkeen! Taas kerran! Näitä aloituksia alkaakin olla jo takana semmoiset 50 kappaletta, jos lasketaan karkeasti 1 aloitus per vuosi. Ja tulokset ovat aina näkyneet pääosin painonnousuna vaa'alla. Eli jostain syystä kuntoilu ei ole toiminut vuosien varrella. Ainakin poistuneet kilot ovat palanneet parissa viikossa.

Nyt sai uudenvuodenlupaus taas vipinää seniorivanhuksenkin kinttuihin. Helsingin Kisahallin 1952 olympialaisten jäljiltä vuosien varrella uudet käyttäjät saaneet salit saivat minustakin jälleen käyttäjän. Tosin olin riehunut jo Kisahallin uudemmalla kuntosalilla muutamia vuosia aiemmin ennen selkäleikkaukseen johtaneita hitaamman liikunnan vuosia. Asiakaskorttikin oli jonkin siivouksen yhteydessä hukkunut, mutta Kisahallin kansliasta sai kohtuukorvausta vastaan uuden.

Ja riehuttu on ja pidetty vuodenvaihteen lupausta. Vuoden 2017 tähänastisena saldona on siunaantunut 22 salikäyntiä. Se tarkoittaa 2-3 käyntiä viikossa. Pari viimeistä viikkoa on osoittanut kuitenkin 3 lepopäivää salikäyntien välille tarpeelliseksi. Nimittäin raudanvääntäminen tuli aina vaan vaikeammaksi kun väliin jäi ainoastaan 1-2 päivää.

Seuraavassa lyhyt kuvaus salilla käynnistä. Lihasharjoitukset tehdään erilaisilla laitteilla, joissa kuormitus säädetään omien lihasten kehittämistä ja jaksamista ajatellen optimaalisimmalla tavalla. Itse käytän pääosin 31-49 kg:n kuormitusta riippuen laitteesta. Olen toistaiseksi tehnyt 3 x 12 suorituksia eli 36 kertaa kussakin laitteessa. Käytössä on käsi-, jalka-, selkä- ja vatsalihaksia kehittäviä laitteita. Lisäksi salilta löytyy peruspuntit tangoissa ja käsipainoina. Laskin tämän aamuisen kilomäärän omalta käynniltani ja sain tarkaksi luvuksi 17.859 kg. Lisäksi soudin soutulaitteella 15 minuuttia eli 1,5 km ja juoksin juoksumatolla 5 minuuttia eli 600 m. Juossut en ole 5-6 vuoteen juuri askeltakaan selkävaivoista johtuen. Tänään suoritukseen kului 1 tunti ja 15 minuuttia.

Pari viikkoa sitten tuli liikuntaan normaalien kävelysuoritusten lisäksi tai paremminkin tilalle polkupyöräily. Pitkähkön pyörälenkin tunnot polvissa ja jalan lihaksissa ovat osoittautuneet melkoisen rasittaviksi. Salikäynnit eivät ole kummoisesti antaneet valmiuksia pyöräilyn aerobiselle olemukselle, mutta lihasten jaksaminen on selvästi parantunut. Mutta läähätystä riittää pyörän selässä istuessa ja happi tuntuu olevan aina hukassa.

Miten on käynyt sitten läskille? Vaa'an kertoman mukaan ei oikein mitenkään, mutta housujen kaulukset ovat selvästi hieman väljentyneet. Eli housut sopivat hieman paremmin seniorin edelleen pyöreälle uumalle. Vanhan tiedon nojalla uskon tai ainakin haluan uskoa, että läski on muuttunut osittain lihakseksi. Luulisi ainakin tuommoisella vääntämisellä! Ainakin toivossa on hyvä elää!

Kisahalli ei ole ehkä kaupungin kaunein talo, mutta toimiva kuntokeidas kuitenkin!

Läheltä pitää, ettei se käänny kohta kesäksi!

Lähestyvän kesän kauneuteen meinaa tukehtua!

Oli se taas vanhan miehen silmä kipeä kaikesta kauneudesta mitä pyörämatkalla tuli vastaan! Mutta myös se oli taattua, ettei vanhasta koulun kasviopin kirjasta ollut jäänyt mitään nimiä muistiin!

Nuoruudessani kaikki näkemäni kukat olivat mielestäni nimeltään krysanteemeja tai horsmia. Myöhemmin opin tunnistamaan pelakuut ja sant pauliat. Kantapään kautta opin jo alle kouluikäisenä tunnistamaan polttiaisen tai hienommalta nimeltään nokkosen. Ajaa posautin näet kauniina kesäpäivänä uimahoususillani nokkospuskaan syvään ojaan. Sieltä tuskaisena ylös kavutessani ei nimi vielä tullut mieleen, mutta muutamaa tuntia myöhemmin kylpiessäni lypsyrasvassa ja vaseliinissa, se nimikin selvisi. Kipu ei muutamaan hetkeen!

Tänään kun pyöräilin pitkin ja poikin Helsingin alueita, kaivoin kännykkäni aina välillä esiin ja ikuistin kauneutta! Koska uskon, että Te lukijani olette etevämpiä noitten nimien suhteen, niin nimetkää te niitä mielenne mukaan!

Tässäpä kauneuden kavalkadi!

Perhanan polttohorsmat!