Alppi on kehittänyt upeita ruusuja

Se, ken malttaa etsiä ja jopa onnistuu löytämään Haagan Alppiruusupuiston, saa nauttia näinä päivinä uskomattoman kauniista kukkapaljoudesta. Puistossa on ainakin yli neljätoista kukkaa ja puskaa. Oli siellä mahdoton joukko kukkakansaakin kännykkäkameroiden napsuttelemassa.

En ala luettelemaan lajien nimiä, vaan annan teidän itse miettiä niitä ja yhdistää nimet oikeisiin puskiin. Nauttikaa tavallisesti tai nauttikaa jopa enemmänkin! Tässä tulee muutama kuva puistosta, kuvattuna 8.6.2019!

Ja jos asutte Helsingin Haagan saavutettavissa, niin äkkiä katsomaan alppiruusuja! Ne ei siellä kauan kuki.

PS. Painotan vielä, että nuo eivät ole meidän mökin pihalta!

 

Eikö olleetkin nättejä! Kyllä meikävanhuskin saa nauttia kukista kerrankin!

Elämänohjeita ja kokemuksia

Mitä antaa elämänohjeeksi koulunsa päättäneelle? Aamulla 30.5., päivää ennen koulujen päättämisjuhlia, kysyttiin tv:n aamustudiossa kolmelta henkilöltä vihjeitä yhden vaiheen elämässään taakseen jättäville. Vihjeinä he antoivat mm.:

- seuraa sydäntäsi
- käytä suuntaviittana kiinnostuksen kohteitasi
- ota rauhallisesti, "älä purista mailaa"
- ehdit etsiä omaa suuntaasi rauhassa
- suuntaa voi muuttaa myöhemminkin, jopa monta kertaa.

Kunpa olisin itsekin aikoinaan tajunnut nuo asiat, mutta ei ...! Painoin pää punaisena kohti muiden määrittelemiä juttuja. Rasitteena tuommoisessa tilanteessa oli ennenaikaan suvun menestyneet, vanhempien ammatti, pienen maalaiskylän vaikuttajat, opettajien antamat suuntaviivat, lehdistä luetut vieraiden ihmisten kokemukset jne.

En tiennyt vielä 18 vuoden iässä todellisia, omia kiinnostuksen kohteitani. Tai tiesinhän minä, sillä ne olivat autolla ajaminen, kylillä kavereiden kanssa pyöriminen, romaanien lukeminen, pesäpallon pelaaminen ja tyttöjen katselu. Ei noista kuitenkaan kaikista oikein ammatiksi ollut! No ehkä Eino Makunen (missikeisari), muutama kustannustoimittaja sekä moni ammattiautoilija voisivat olla oikeutetusti hieman eri mieltä.

Loppujen lopuksi en ole nykyisin erityisen pettynyt ympäristön painostamiin valintoihini opintojen ja ammattini suhteen. En todellakaan pystynyt itse päättämään tulevaisuuden tavoitteistani tuolloin koulun päätyttyä, eikä aikaa valintojen  pitkällisiin harkitsemisiin oikein ollut. Reitti oli oltava koulusta suoraan armeijaan ja sitten opiskelemaan. Välivuosia ei tuolloin ollut vielä keksitty, oli vaan tekemisvuosia. Opinnot ja työelämä menivät melkoisessa suihkeessa ja tuottivat lopulta mieleiset eläkepäivät.

Varsinaiset kiinnostuksen kohteeni selvisivät vähitellen ensimmäisten eläkevuosien aikana. Ja niihin liittyivät monenlaiset puiset kädentaidot ja käsityökalut. Innostuin rakentamaan, korjaamaan ja remontoimaan. Siis ei todellakaan! Ei mitään hienopuusepän työtä (olisin kyllä halunnut), vaan enemmän isoa vasaraa, puukkosahaa ja sorkkarautaa. Lisäksi ulkona askarteluun pistolapio, rautakanki ja moottorisaha. Malttamaton ja sähläilevä luonteeni on asettanut rajat herkkälle ja huolelliselle tekemiselle, sillä enemmän ryskähommat ja nopea tekeminen ovat osoittautuneet lajeikseni.

Mutta onhan tuota onneksi saanut pipertää monenlaista. Elämä on mennyt menojaan ja toivottavasti jatkuu vielä pitkään, mutta tekemiset ja tekokyvyt alkavat hiipua vähitellen. Nyt on siirryttävä nuoruuden kiinnostuksen kohteista lukemiseen. Se on helppoa hommaa tv:n katsomisen lomassa. Eikä iPadin selailua pidä myöskään unohtaa. Eli kevyttä tekemistä on tiedossa entistä enemmän.

Kun annatte ohjeita nuorille elämänuraa varten, älkää painostako, älkää ohjatko liikaa, antakaa löysiä tarpeeksi ja mahdollisuuksia nuoren itsensä päättää! Nimittäin maailma on muuttunut meidän vanhempien ihmisten ajoista aivan toisenlaiseksi.

Hyvää elämää ja tulevaisuutta kaikille kouluista ja oppilaitoksista valmistuville!

Ja erityisen lämpimät onnittelut Pauliinalle!

Väsynyt lapiomies

Kun tekniikka tökkii

En ole viime aikoina ollut kovinkaan aktiivinen, juuri missään asiassa! Olen törmännyt uskomattoman sitkeään lorvikatarriin. En osaa sanoa, mistä se tarttui? Mutta paha se joka tapauksessa on! Ja ilmeisesti myös parantumaton.

Ja sitten asiaan! Luin Enter ry:n viestintää ja siellä oli mainittu yhdistyksen Ikinörtti-blogissa ollut postaus ”No signal”. (Voit klikata värillisiä sanoja, niin nettisivut avautuvat suoraan.) Jutussa oli oivallinen kuvaus nykytekniikan monimuotoisuudesta. Siitä virisi ajatus kertoa täällä pari omalle kohdalleni osunutta tekniikan pettämisen aiheuttamaa esimerkkitapausta.

Eka tapaus
Olin joskus 1990-luvulla työmatkalla silloisessa Tsekkoslovakiassa. Matkasimme suomalaisen ryhmän kanssa ja olimme varanneet kokoustilan Brnon messukeskukseen. Pääsimme kokoustamaan suunnattoman isoon saliin, jossa varusteina oli keskellä lattiaa seisova ”pienen koirankopin” kokoinen epidiaskooppi. Monet muistavat tuon laitteen, jonka alla olevalle levylle laitettiin paperi tai kirja, joka sitten heijastui seinälle tai valkokankaalle.

Olimme kukin osaltamme varautuneet omiin esityksiimme kalvoilla. Ensimmäinen puhuja pääsikin  esityksessään muutaman kalvon eteenpäin, kunnes suunnattoman suurella valkokankaalle heijatetun kalvon reunat alkoivat tummua. Hetken kuluttua kuva alkoi supistua ja tummua lisää, kunnes kuului ”tsup” ja kankaalla näkyi enää musta täplä. Heijastinlaitteesta nousi mustaa savua kalvon palaessa alalevyllä. Esitys päättyi siihen. Laitetta ei ollut tarkoitettu kalvojen näyttämiseen. Kalvo oli sulanut vähitellen ja lopulta syttyi tuleen laitteen kuumuudessa. Loput esityksemme pidimmekin sitten ilman audiovisuaalisia välineitä.

Toka tapaus
Minut oli haastettu Haukivuorelle paikalliseen Haukivuori Leipoo-kisaan. Leipomistaitoni rajoittuivat paljolti mutakakkuihin, siis semmoisiin pihalätäköissä taputeltaviin. Niinpä jouduin harjoittelemaan kääretortun leipomista ennakkoon useamman viikon ajan. Luotin, iPadille sieluni myyneenä, Padin  valtavaan voimaan reseptin ja tortun yksityiskohtien tallentajana. Olin viikko ennen kisaa onnistunut lopultakin harjoituksissani ja kirjannut iPadille ylös kaikki perusjutut ja pienet yksityiskohdat. (Nyt varmaan taitavia leipojia naurattaa, eihän kääretortun teko vaadi mitään erityistä harjoittelua, sillä sehän on helppoa kuin heinänteko.) Mutta, jos olet elämäsi ajan ollut pelkästään syöntipuolella, on siinä äkkinäisellä melkoinen homma oppia.

Kisan alkaessa uhkuin voimani tunnossa. Olinhan treenannut hartaasti ja tiesin homman olevan hanskassa. Paitsi tietenkin itsetuntoni horjui hieman nähtyäni kymmenpäisen kanssakilpailijajoukon, joka näytti ammattilaisleipojilta. Kilpailijoiden joukossa oli myös alle kouluikäinen Senni, jonka varmoja leipojan otteita seurasin hiki otsalla pöydän toisella puolella.

Kaikilla oli edessään liinan alla samat tarvikkeet. Leipokaa! kajahti ylituomarin suusta. Heitin liinan lattialle ja availin vapisevin käsin iPadiani. Sain laitteen auki, mutta pilveen tallentamani kääretortturesepti ei auennutkaan. Leipurinhattuni hikinauha kastui samaa vauhtia paitani kanssa. Hiki virtasi valtoimenaan. Siinä olisi ollut hyvästä muistista apua, mutta mistäpä sitä tuohon hätään olisi löytynyt! Sennikin kiikutti peltiä jo kohti uunia, kun minä vasta vatkasin sokeria ja kananmunia.

Sain kuitenkin jonkinmoisen tortun kasaan. Ei siinä mieli kuitenkaan mettä keittänyt. Palkintojen jaossa minulle kuitenkin ojennettiin yhden sarjan kolmas palkinto. Olisikohan ollut 3. säälipalkinto? Voittoni mureni siis iPadin ja pilvipalvelun yhteiseen, katalaan juoneen.

Eli tekniikka on monessa avuksi, mutta saattaa välillä yllättää ikävällä tavalla!

Tuleeko se kesä vai eikö?

On se vaan niin pirskattia, ettei tästä taaskaan tule oikein mitään!

Oltiin pääsiäisen maanantaista reilut puolitoista viikkoa mökkeilemässä. Kaikki oli niin keväistä että! Perheen nuoremmat voimat olivat askaroineet pääsiäisen aikana mökin kesäteloille siivoten pihoja ja lämmitellen paikkoja. Mikäpä se oli vanhusten saapua valmiille.

Alku sujuikin aivan mainiosti valmiilla mökillä nuorten poistuttua työpuuhiinsa kotikonnulle. Levittelimme ja sulattelimme viimeiset, katolta seinustalle valahtaneet jäiset lumipenkat, haravoimme pihat, putsasimme räystäät ja polttelimme talven jälkeiset roskat. Katiskaakin uitettiin järvessä muutamia päiviä jään poistuttua järvestä jonnekin talvisäilöönsä. Iso hauki ja pari melkoista lahnaa kävivät tutustumassa katiskan sisätiloihin. Kyllä kypsä kalanliha on paistettuna mainiota ravintoa kypsälle ihmiselle.

Mutta onko se laitaa, että melkoikäinen kroppa näyttää kulumisen merkkinsä erityisesti pienen puuhailun jälkeen? Ei ole laitaa! Se kolotus, särky, kipu, köhä, tukkoisuus ja mitä niitä onkaan, eivät edistäneet alkavan kesän nautintoja. Jalkoja ja selkää särki, pakotti ja jomotti. Siihen ei voinut kuin tehdä yhden päätöksen, lähteä etsimään uutta nousua kesään kotikonnuilta.

Siihen soppaan iski vielä säänhaltijakin omat sormensa lumena ja vankat lisäperusteensa lähdölle. Siispä reput peräkonttiin ja matkaan kohti kotia. Matkalla vahvistui entisestään, että olimme yrittäneet kesän aloitusta liian aikaisin. Puolimatkaan asti keliolosuhteet painottivat kesän vielä viipyilevän kuin vanhentuneen punaviinin maun. Kotonakin mittarin näyttäessä +5 C saattoi vain todeta ratkaisun olleen oikea. Kerrostalon kollektiivisessa lämmössä kesän odottelu sujunee paremmin kuin kylmää hohkaavan Saimaan kupeella.

Nyt sitten odotellaan kesän uutta nousua Stadin loppukeväässä. En tiedä vielä mistä ihmeestä se kesän siemen lopulta löytyy? Vai löytyykö tänä vuonna ollenkaan?

Järven kattaa lumisateen harmaus

Tuossa vielä eilen haravoitiin lehtiä ja kaiveltiin puskia

Talven pakomatkan merkit mopon kupeessa

Kunnollisia elämän valintoja

Jutkahti tuossa mieleen muuanna päivänä, että mikähän tuo ohjannee ihmisen valintoja elämän taaperruksella? Ajatus virisi ollessani etsimässä Nordic Healthin loistavalla kuntosalilla vuosikymmenten saatossa kadonnutta kuntoani.

Jos olisin aikoinaan valinnut ammatikseni kunto-ohjaajan ammatin, olisin melkoisen suurella todennäköisyydellä loistavassa fyysisessä kunnossa. En valinnut! Jonnekin katosi vuosien pesäpallopelien vaikutus. Kukaan ei enää uskoisi minua katsoessaan kunnanmestaruuksiani korkeus- ja seiväshypyissä, laskettelurinteiden koskemattomissa aamupuutereissa sulavia kaartelujälkiäni ja erilaisten pelimailojeni kuluneita kädensijoja.

Valitsin ammattini kaupalliselta puolelta ja siellä nimenomaan makkaran myynnistä. Se on eittämätön tosiasia, että olen aina pitänyt lauantai- ja lenkkimakkarasta. En heti allekirjoita, että se olisi ollut ammatinvalintaani ohjaava tekijä. Mutta jotain siinä täytyy olla.

Vuodet makkaroiden parissa teki myös nuorena huippunsa trimmatusta varrestani makkaraa muistuttavan. Rasva löysi tiensä keskivartalooni, eikä ole luopunut sijastaan. Makkaratuotteiden vaihtaminen vähempirasvaisiin tai kalkkunamakkaroihin ei ole vaikuttanut mitään. Ja sitä paitsi, eiväthän ne ole mitään oikeita makkaroita!

Herää kysymys, että olisiko pitänyt harrastaa fyysisiä lajeja myös työelämäni aikana. No olisi tietenkin! Nyt alkaa olla myöhäistä tehdä mitään. Hikitreenit salilla eivät enää tuota tulosta. Rankka polkupyörällä vispaaminen ympäri Helsingin katuja ei näytä jälkiään. Ainoina seurauksina tuosta kaikesta ovat olleet kipeät lihakset ja suorituksen jälkeinen nälkä. Ja makkaraa kuluu entistä kiivaammin.

Mietin vaan, että olisiko nykyelämä Stadin vanhuksena helpompaa jos olisin ollut kuntosaliyrittäjä eikä ruokakaupan pitäjä? Huoh...!

PS. Nykyisestä salista huonon kunnon parantuminen ei ainakaan ole kiinni. Kyllä kunto paranee kohisten, mutta rasva on makkaransyöjällä lujassa! 

Nordic Health, Ruskeasuo Helsinki

Vaalitkin on ohi - onneksiko?

Kyllä olen ollut kurkkua myöten täynnä tätä vaalitouhua! Joka ainoa media, joka ainoa päivä ja ilta olivat täynnä ”keskusteluja” ja vaaliteemoja. Päivittäin julkaistiin uusia tilastoja puolueitten aseman muutoksista puoluekartoilla. Ihmisille yritettiin tuputtaa puolueen väriä ja monenlaisia luotettavaksi kehuttuja lupauksia. Lyhtypylväät, media ja ilmoitustaulut olivat täynnä päitä, jotka lupasivat kansalaisille toinen toistaan parempaa tulevaisuutta. Ja miten sitten kävi? Yksi kärsi rökäletappion ja muut liki hilluivat voittajina. Paitsi Paavo ja siniset!

Nyt on ainakin toistaiseksi takana kikyt, maakuntauudistukset ja sote. Niitä puuhatessa edellinen hallinto mm. murhasi Savonlinnan ja monia muitakin paikkakuntia sekä lääkintälaitoksia ja hoitoloita.

Nyt olisi sitten vaaleissa valittuja tasavahvoja porukoita tarjolla rakentamaan Suomeen loistavaa tulevaisuutta. Mutta porukoilta ei puutu mitään muuta kuin melkoinen määrä tarvittavia yhteisiä ajatuksia Suomen suunnasta. Kaiken hyvän lisäksi muutamien ”merkittävien” puolueiden pitäisi tai heillä on suunnitelmissa vaihtaa puheenjohtaja. Ja tämän uuden johtohenkilön pitäisi johdattaa lennossa puolueensa uuteen aurinkoon.

Ainoa positiivinen asia vaalituloksessa oli naisten merkittävä osuus valituista kansanedustajista. Olen aina luottanut jostain syystä enemmän naisten järkevyyteen päätöksenteossa. Olisikohan heidän hienoilla kyvyillään jotain tekemistä äidillisyyden ja hoivavietin kanssa. Järkevää ajattelukykyä heillä ainakin on!.

Mutta, luoja varjele, mikä sähellys lähiviikkoina on edessä! Jos minua ahdisti ennen vaaleja, niin nyt minua vasta ahdistaakin oikeasti. Mitä ihmettä tästä mahtaa tulla? Ja Suomesta? Ja mitä puoluevärejä on tulevat vuodet nostamassa veroja, ahdistelemassa vanhuksia, lisäämässä valtionvelkaa, lopettamassa kouluja, vähentämässä tutkimusmäärärahoja ja lopettamassa hyvin alkaneen kehityksen?

Hirvittää tuo tulevaisuus! Oma ja Suomen!

Kikkailukahvi ärsyttää

Se on suomalainen kun juo maailman kahvit. Hommahan toimi loistavasti kunnes maailman kotkotukset saapuivat kylille.

On juotu Juhla Mokat, Costaricat, Brasiliat, Kulta Katriinat ja vaikka mitkä. Kahvien nimet ja paahtimot ovat vaihtuneet vuosikymmenten saatossa. Tunnustan suoraan, että tykkään kahvista, mustasta, sokerittomasta kahvista. Ja helppoudesta tykkään myös. Otan pannun kahvasta kiinni, kaadan kahvia kuppiin ja juon.

Sille, että en käytä lisukkeita kahvissani, on selityksensä. Olin opiskeluaikana useamman kesän töissä  toimistossa, jossa esihenkilönä oli ikäneito, terveysasioista ”saarnaava” kuntoiluihme. Tuohon aikaan ei kuntoilu ollut vielä mikään erityisen iso juttu. Esihenkilöllemme se kuitenkin oli, ja hän muisti pitää meidät, toimiston muun väen asiasta tietoisena osallistamalla.

Tuosta esimerkkinä mainitsen päivittäiset jumppahetket. Se olikin melkoista touhua, sillä työkaverini olivat eri ikäisiä naishenkilöitä ja minä olin ainoa mies toimistossa. Usein osani olikin jumpata häveliäisyyssyistä selin naistyökavereihini nähden.

Terveellisyyttä painottaen toimiston kahvitauoilla oli vahvasti painetta luopua sokerista ja kermasta. Mainitsen vielä, ettei tuohon aikaan kukaan saastuttanut kahviaan maidolla, vaan kermaa sen lisukkeen piti olla. Niinpä minäkin luovuin kahvin lisukkeista vahvan painostuksen edessä. Linjani on pitänyt tähän saakka ja pitää edelleen.

Siispä olen tottunut kaatamaan kahvini suoraan kuppiin tai ottamaan sen ripeästi kotona omasta pannusta tai ulkona kahvilan automaatista. Viiveitä ei juurikaan synny ja nautinnon pariin pääsee rivakasti. Mutta entäs sitten nämä kikkailukahvittelijat?

Heille on kehitetty ihmeellisiä koirankopin kokoisia keittolaitteita, joiden käyttämiseen tarvitaan tekniikantohtorin tutkinto. On kapseleita, kaatimia, kannuja ja muita pyttyjä, joita asetellaan silmä tarkkana koneeeseen. Sitten on kaikensortin maitoja, joita keitetään, höyrystetään, kuohutetaan ja vatkataan. Ja maidot ovat soijasta, kaurasta ja ties mistä eläimestä uutettuja tai lypsettyjä. Ei kelpaa enää lehmänmaito. Ja se ärsyttävin osa tuommoisessa kahvin rakentelussa on ajan kuluminen.

Jos menet kikkailukahvilaan tiskille jonottamaan omaa kahvikuppiasi, on edellä monta kikkakahvin ostajaa. Tiskin takana kahvinkeittäjätohtorineito juoksee pää punaisena kaikenlaisten kannujen ja pannujen kanssa, kikkamasiinasta nousee sankka höyry kahvilatilaan ja suhina-sähinä-kohina täyttää äänimaailman. Korviin koskee ja näköpiirissä hämärtää.

Jokaisen kikkakahvikupin valmistamiseen menee neitotohtorilla vähintään vartti. Seiso siinä sitten ainakin kymmenen ihmisen takana kahvihammasta kolottaen odottamassa omaa, nopeaa kahvikupposta tunti tai pari. Normaalikahvipaikassa tuo oman kuppini saaminen kestäisi keskimäärin 15 sekuntia ja siihen muutama sekunti hipaisumaksuaikaa päälle.

Lopulta kun oma kunnon kupillinen tavallista mustaa kahvia on edessä, näet ympärillä noita vartin kikkailukahvittelijoita ryystämässä sormustimellista kikkakahviaan naama muka autuaallisessa hymyssä. Ja täysin ”puhtaalla” omatunnollaan. Se on niin väärin, etteivät huomioineet vanhuksen kahvintuskaa odotuttaessaan tätä kikkailuillaan!

Se on niin väärin! Niin himskatin väärin! Vaadin kikkailukahvittelijoita siirtymään ulkomaille kikkailemaan, että viaton, kärsivä vanhus saa oikean kahvinsa rivakasti! Kyllä näin on jämpti!

Oikea kahvipannu juuri tyhjäksi juotuna