Kun tekniikka tökkii

En ole viime aikoina ollut kovinkaan aktiivinen, juuri missään asiassa! Olen törmännyt uskomattoman sitkeään lorvikatarriin. En osaa sanoa, mistä se tarttui? Mutta paha se joka tapauksessa on! Ja ilmeisesti myös parantumaton.

Ja sitten asiaan! Luin Enter ry:n viestintää ja siellä oli mainittu yhdistyksen Ikinörtti-blogissa ollut postaus ”No signal”. (Voit klikata värillisiä sanoja, niin nettisivut avautuvat suoraan.) Jutussa oli oivallinen kuvaus nykytekniikan monimuotoisuudesta. Siitä virisi ajatus kertoa täällä pari omalle kohdalleni osunutta tekniikan pettämisen aiheuttamaa esimerkkitapausta.

Eka tapaus
Olin joskus 1990-luvulla työmatkalla silloisessa Tsekkoslovakiassa. Matkasimme suomalaisen ryhmän kanssa ja olimme varanneet kokoustilan Brnon messukeskukseen. Pääsimme kokoustamaan suunnattoman isoon saliin, jossa varusteina oli keskellä lattiaa seisova ”pienen koirankopin” kokoinen epidiaskooppi. Monet muistavat tuon laitteen, jonka alla olevalle levylle laitettiin paperi tai kirja, joka sitten heijastui seinälle tai valkokankaalle.

Olimme kukin osaltamme varautuneet omiin esityksiimme kalvoilla. Ensimmäinen puhuja pääsikin  esityksessään muutaman kalvon eteenpäin, kunnes suunnattoman suurella valkokankaalle heijatetun kalvon reunat alkoivat tummua. Hetken kuluttua kuva alkoi supistua ja tummua lisää, kunnes kuului ”tsup” ja kankaalla näkyi enää musta täplä. Heijastinlaitteesta nousi mustaa savua kalvon palaessa alalevyllä. Esitys päättyi siihen. Laitetta ei ollut tarkoitettu kalvojen näyttämiseen. Kalvo oli sulanut vähitellen ja lopulta syttyi tuleen laitteen kuumuudessa. Loput esityksemme pidimmekin sitten ilman audiovisuaalisia välineitä.

Toka tapaus
Minut oli haastettu Haukivuorelle paikalliseen Haukivuori Leipoo-kisaan. Leipomistaitoni rajoittuivat paljolti mutakakkuihin, siis semmoisiin pihalätäköissä taputeltaviin. Niinpä jouduin harjoittelemaan kääretortun leipomista ennakkoon useamman viikon ajan. Luotin, iPadille sieluni myyneenä, Padin  valtavaan voimaan reseptin ja tortun yksityiskohtien tallentajana. Olin viikko ennen kisaa onnistunut lopultakin harjoituksissani ja kirjannut iPadille ylös kaikki perusjutut ja pienet yksityiskohdat. (Nyt varmaan taitavia leipojia naurattaa, eihän kääretortun teko vaadi mitään erityistä harjoittelua, sillä sehän on helppoa kuin heinänteko.) Mutta, jos olet elämäsi ajan ollut pelkästään syöntipuolella, on siinä äkkinäisellä melkoinen homma oppia.

Kisan alkaessa uhkuin voimani tunnossa. Olinhan treenannut hartaasti ja tiesin homman olevan hanskassa. Paitsi tietenkin itsetuntoni horjui hieman nähtyäni kymmenpäisen kanssakilpailijajoukon, joka näytti ammattilaisleipojilta. Kilpailijoiden joukossa oli myös alle kouluikäinen Senni, jonka varmoja leipojan otteita seurasin hiki otsalla pöydän toisella puolella.

Kaikilla oli edessään liinan alla samat tarvikkeet. Leipokaa! kajahti ylituomarin suusta. Heitin liinan lattialle ja availin vapisevin käsin iPadiani. Sain laitteen auki, mutta pilveen tallentamani kääretortturesepti ei auennutkaan. Leipurinhattuni hikinauha kastui samaa vauhtia paitani kanssa. Hiki virtasi valtoimenaan. Siinä olisi ollut hyvästä muistista apua, mutta mistäpä sitä tuohon hätään olisi löytynyt! Sennikin kiikutti peltiä jo kohti uunia, kun minä vasta vatkasin sokeria ja kananmunia.

Sain kuitenkin jonkinmoisen tortun kasaan. Ei siinä mieli kuitenkaan mettä keittänyt. Palkintojen jaossa minulle kuitenkin ojennettiin yhden sarjan kolmas palkinto. Olisikohan ollut 3. säälipalkinto? Voittoni mureni siis iPadin ja pilvipalvelun yhteiseen, katalaan juoneen.

Eli tekniikka on monessa avuksi, mutta saattaa välillä yllättää ikävällä tavalla!