Miten on kykyjeni laita? Pystynkö vielä?

Tässä iässä tuo otsikon kysymys pyörii aina aika ajoin mielessäni! Kun ottaa huomioon, että olo on kuin keväisellä varsalla ja into kuin 15-vuotiaalla nuorella miehellä, niin luulisi sitä kykenevän vaikka mihin! Intoa ei ole koskaan puuttunut, mutta kun se ei koskaan ole kestänyt kovin pitkään. Vieläkö sitä jaksaisi? Pitäisiköhän kokeilla?

Se, että tilaisuuksia ei ole puuttunut elämäntaipaleellani, ei ole rajoittanut mahdollisuuksiani, eikä ole ollut mikään este! Lapsuuden kodissani oli aina soittovälineitä tarjolla johtuen isäni innostuksesta asiaan. Hän soitti myös tanssiorkesterissa ja harrasti aktiivisesti sekä monipuolisesti musiikkia koko elämänsä ajan. Eli minullakin oli mahdollisuuteni!

Sain ensimmäisen oman pienen pianohaitarini 8-vuotiaana. Tuskin kerkisin aloittaa ympäristön rääkkäämisen kurttua repimällä, kun kotimme ja soittovälineeni tuhoutuivat tammikuisessa rajussa tulipalossa. Sitten kestikin tovin kunnes muutamaa vuotta myöhemmin kävin linja-autokyydillä Oulusta Westerlundin musiikkikaupasta ostamassa halvimman Landola-kitaran. Sitä yritin parisen vuotta rämpytellä nakkisormillani. Otelauta osoittautui vaan sormilleni liian leveäksi, joten eihän siitä oikein mitään tullut. Soinnuista jäi aina kieli tai pari vajaaksi.

Seuraava yritykseni hehkeimmän teini-iän kynnyksellä kesti pari vuotta pidempään. Brassmusiikki nosti Suomessakin päätään ja minäkin innostuin. Kuten jo edellä esitetystä olette huomanneet, olen herkästi innostuvaa tyyppiä, mutta into ei koskaan kanna kovin pitkälle. Tosin tällä kerralla hinkusin palavalla innolla soittimekseni saksofonia, mutta laitteen hintavuus ja omien kykyjeni epäily lukuisien venttiilien hallintaan kampesivat nurin tuon hankinnan. Mutta seuraava kiinnostukseni kohdistuikin trumpettiin, jossa oli ainoastaan kolme venttiiliä. Uskoin kykeneväni taltuttamaan ne helposti! Mutta kuinka väärässä taas olinkaan! Olin jälleen unohtanut luonteestani puuttuvan pitkäjännitteisyyden.

Kuljin parin vuoden ajan lähes päivittäin isäni jostain käytettynä hankkima trumpetti kainalossani pihan perälle saunaan, jossa kiuas sai tuntea palavan innostukseni sekä sen vähittäisen hiipumisen. Televisiosta imemäni Herb Alpertin ja Tijuana Brassin sävelet eivät taipuneet trumpetistani saman sävyisenä huolimatta vähin erin oppimistani venttiilinpainalluksista. Ei edes Jörgen Pettersonin eikä Ossi Runteen trumpettien soundit löytäneet tietään omaan soittimeeni. Intoni oli alkuun palava, mutta luulen, että ainoaksi muistoksi trumpetinsoitostani jäi saunan seinistä ja savupiipusta irronnut noki.

Myöhemmin aikuisiällä kokeilin sähköurkujakin, mutta tulos oli sama kuin aiemmillakin instrumenteilla. Tosin tuohon aikaan perheeseemme hankittu kääpiökani söi nuottipapereista kulmat ja paski nuottivihkoni sottaisiksi. Ymmärsin tuon kritiikin seurauksena lopettaa urkukauteni lähes alkuunsa.

Huuliharppua kuljetin mukanani melkein kasikymmentä vuotta. Opin kaksi sointua, joista toinen puhaltaessa ja toinen imaistaessa. En vaan tiedä mitä ne soinnut olivat!

Nyt olen parin vuoden ajan kiusannut itseäni uudella ajatuksella! Pystyisinkö vielä? Kykenisinkö lopultakin? Ajatusteni kohteeksi on noussut instrumentti, jolla ei suuria konserttisaleja juurikaan valloiteta, mutta omaksi iloksi ja muiden kauhistukseksi silläkin saa melkoisesti ääntä aikaan.

Kokeilisinko vielä näin elämäni loppusuoralla ukulelen soittamista? Jaksanko viikkoa pidempään? Jaksaako lähipiirini ja muu ympäristö? Taipuuko nakkisormeni tuon soittimen vaatimuksiin? Kestävätkö jo nyt pahasti tinnittävät korvani? Kokeilisinko? Hankeanalyysi voisi olla seuraavanlainen: mielenkiinto 85%, kyky 10% ja lopputulos 0%. Mahtaneeko tuon tason tulos antaa riittävästi pontta hankkeen käynnistämiseksi? Vaikea kysymys!

Mutta ainahan sitä voi yllättää jopa itsensä! Ehkä? Varokaa naapurit, kohta soi! Tai sitten ei! Ja luultavasti ei ainakaan pitkään ennakkotapausten valossa!

Iltakin voi olla kaunis!