Kansallismuseon pysäkiltä on matkaa palvelukeskukseen reilun kilometrin verran, joten käveltyäni tuon taipaleen saavuin paikalle paita märkänä ja selkäni hiessä. Heti ovesta sisään päästyäni järkytyin hurjasta hulabaloosta, joka oli vallannut palvelukeskuksen aulan ja kahvion. Musiikillisen hulinan, yhteislaulutilaisuuden järjestivät laulavat seniorit, joita oli varovasti arvioiden toistasataa. Heitä istui pitkin aulan seinustoja ja täpötäydessä kahvilassa. Laulantaa johti neito porukan keskellä ja toinen neito säesti pianolla.
Tempaisin kupposen kahvia laulun keskeltä kahvilan tiskiltä ja siirryin 2. kerrokseen odottamaan isossa salissa pidettävän huijausluennon alkamista. Laulu raikasi ympäri taloa ja tunnustan hyräilleeni ja jopa laulaneeni joitakin siivuja hienoista, iloisista yhteislaulukappaleista. En kuitenkaan häirinnyt äänelläni ympäristöä. Perin mainio tilaisuus, johon törmäsin todella yllättäen ja yllättyneenä.
Digi-huijausluennon annista kirjoitan lähipäivinä muutaman sanan tänne blogiini. Tilaisuus oli jälleen tärkeä muistutus netin koukuista ja painotti varovaisuutta netissä surfailevalle.
Mutta illalla se soitto sitten räjähti! Tunnustaudun perinteisen, monimuotoisen jazzin ystäväksi. Nykyaikaista psykedeelistä sekopääjazzia en ymmärrä. Olen Olavi Virran ja Laila Kinnusen ajan kasvatti, josta voi päätellä hieman musiikkimakuani. No perheen nuoriso oli havainnut Sibelius Akatemian Musiikkitalon Black Box-saliin masinoiman "oppilaskonsertin", jossa esiintyi kahden eri ryhmän kanssa amerikkalainen huipputrumpetisti Terrell Stafford.
Mestari Staffordin valitsemaa jazzia esitti kaksi Sibiksen opiskelijoista koottua kokoonpanoa, kumpikin tunnin jaksot. Omaan historiaani liittyy läheisesti 60-luvulla muutamia vuosia kestänyt brass-tyylisen trumpettimusiikin soittaminen. Havaitsin, että omassa tuolloisessa soitannassa oli jonkin verran samaa kuin Staffordilla. Yhtäläisyydet koostuivat kuitenkin ainoastaan hiestä otsalla, muutamasta satunnaisesta (minun tapauksessani) samantapaisesta trumpetin soinnusta sekä poskien pulleudesta.
Ensimmäisessä kokoonpanossa ihailin erityisesti alttosaksofonia puhaltaneen Jesse Vilhomaan taidokasta työskentelyä sekä solistina laulaneen Emilia Nojosen äänen kaunista sointia ja taipumista upeisiin improvisaatioihin.
Toisen kokoonpanon huippu oli upeita kitarasooloja soittanut Jonas Metsäkylä. Myös Filemon von Numers oli bassoineen melkoinen virtuoosi.
Kokonaisuutta hallitsi kuitenkin suvereenisti itse mestari, Terrell Stafford. Esimerkkinä mainittakoon, että hän on ollut soittamassa yli 130 albumilla, palkittu arvostetulla Grammy-palkinnolla ja toimii Temple Universityn jazzosaston johtajana. Kerrassaan uskomaton puhallintaituri!
Olin toista kertaa kuuntelemassa Sibelius Akatemian oppilaiden työskentelyä lavalla ja voin sanoa, että yllätyin jälleen suunnattoman positiivisesti. Suosittelen käymään heidän konserteissaan, jos liikutte Musiikkitalon kulmilla! Ja tapahtuuhan siellä paljon muutakin!
 |
| Kuvassa mestarin kanssa molemmat ensemblet |
