Onko minulla kuikku vai kiukku?

 Kyllä en ole taaskaan iloinen! Se on maailman ilmapiiri sotkenut kirjoittamisen riemunkin. Onkohan juomaveteen, siis vesijohtoveteen, sotkettu jotain sekoiluhormonia tai -ainetta?

Kun yrität luoda, eikö olekin hieno ilmaisu, jonkinmoista järkevää tekstiä blogiin, niin koko ajan sormi kirjoittaa iPadin näppäimillä aivan omiaan. Kun nostat katseen näppylöiltä, on ruudulla mitä omituisempia sanoja. Niistä puuttuu kirjaimia, senat on sakaisin, kirjiamet ovat vaihtaneet paikkaansa. On siinä kirjoittaja saati lukija tyystin ymmällään. Välimerkkien asettelusta en sano mitään, ei ole minun lajini.

Kyllä oli kaikki ennen paremmin! Silloin asiat ja sanat olivat oikeilla paikoillaan. Tosin joskus oli naula polkupyörän renkaassa, mutta onneksi ei kovin usein. Yleensä kuitenkin asiat osuivat, paitsi ilmakiväärin kuti tauluun.

Ei oikein jaksa, saati viitsi kirjoittaa, kun koko ajan joutuu oikomaan tekstiä eikä siinä auta edes virheestä ilmoittava kirjoitussovellus. Käsittääkseni se haluaa irvailla harhaan osuville sormilleni. 

Sain juuri kasattua omaani ja sukuni historiaa koskevan kirjoitukseni. Olin tehnyt tekstit pääosin jo pari vuosikymmentä sitten, mutta nyt tuhrustin niiden kanssa uudelleen reilun viikon ajan. Lisäilin kuvia ja korjailin tekstejä, ja tuskaa oli. Hassuinta on vielä se, että huolimatta puolentoistasadan sivun, en ole vielä päässyt edes työvuosiini käsiksi. Ja kun tuo kirjoittamisen hankaluus vaivaa näinä päivinä, taitaa tarinani jäädä noihin ensimmäisiin kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Tosin kertomukseni aloitin jo  vuodesta 1604. 

Mainittakoon etten ollut koko aikaa mukana noissa vuosissa. Huomasin, että olisi pitänyt nuorempana kysellä ja taltioida vanhemman polven muistoja. Olisi ollut itselle paljon helpompaa kasata oman suvun tietoja ylös. Kyllä on kirjoittaminen  nykyisin vaikeaa tuonkin puuttuvan tiedon takia, mutta myös sekoilevien sormien takia.

Kerätkää itse sukunne historiaa talteen vielä kun pystytte! Historiaa on mukavaa tietää!

 Kotiseutuja

Minä kirjoitan vai kirjoitanko minä?

Ollapa oikea kirjoittaja tekstin luomisen taidoilla ja runsailla ideoilla! No mutta kun en oikein ole! 

Taisin tehdä blogiini postauksen tästä jo joskus aikaisemmin, mutta nyt on taas eletty vuosia ja asia muhii edelleen. Läheiseni kysyi minun tekemisiäni tekoälyltä ja sai vastaukseksi ammatit KIRJAILIJA ja VALOKUVAAJA. No jo ylpistyin silloin oitis! 

Ettäkö minä valokuvaaja muutamilla pokkarilla napatuilla kuvilla Flickr-palvelussa? Toki on paikallaan mainita, että kaksi kuvaani sai huomiota maailmalla, sillä Sacher-hotellin kuvan halusi lainata Wienin kaupunki nettisivuilleen. Toisen kuvan Ateenan olympiatulesta halusi olympialaisten organisaatio omiin tiedotteisiinsa. Nyt varmaan tarkkaavainen lukijani olettaa minun hyötyneen taloudellisesti mainituista otoksista, mutta ei! Suurin hyöty oli hetki näytellä polleaa valokuvaajaa, kun tunsin olevani suuri asioiden ikuistaja noilla vahinko-otoksilla. Tuo tunne ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkään. Aika sai unohtamaan tuon kaiken.

Jätin tuon kirjailija-maininnan tähän vasta toiseksi, koska se on jotenkin paremmassa muistissa. Kerrottakoon, että olen saanut sohellettua julkisuuteen kaksi kirjaa. Toinen on ollut sekä paperikirjana että e-kirjana, toinen vain paperisena. Aikaa meni tuohon ensimmäiseen useita vuosia. Itse piti kustantaa ja jaella. E-kirja elänee omaa elämäänsä netissä. Mutta olihan niissä tusaaminen - voi herttileili sentään! Kirjat ovat olleet joidenkin kirjastojen listoillakin lainattavina, jos eivät ole nykyisin jo homehtuneet hyllyyn. Nimet kirjoille ovat olleet No jopas sattui! - Hupinovelleja ja No jopas sattui Korvatunturilla.

Kaivelin tuossa yksi päivä läppärini sisältöä ja huomasin minulla olevan kesken 2008 aloittamani rikosromaani. Kasassa näytti olevan vajaa puolensataa sivua sekalaisia kohtauksia, mutta juoni vaatisi vielä melkoisesti hiomista. Pitäisi jatkaa, jos vain jaksaisi!

Kesken on myös muutaman vuoden työ oman elämän tapahtumien kirjoittamista. Aloitin senkin tapahtumat tai pikemminkin henkilöiden listaamisen 1600-luvulta. Hyvin meni - alkuun, kunnes iski tämä nykyinen 100 vuoden sääntö henkilötietojen julkisuudesta. Homma tökkäsi isoisäni muuttoihin, jotka eivät selvinneet mitenkään. On hienoa, että esi-isät 1600-1900-luvuille löytyvät helposti, mutta siitä eteenpäin ei ollenkaan. Eikä ole enää keneltä kysyä noista tuoreimmista! Tein saman virheen kuin moni muukin, etten kysellyt aikoinaan vanhemmiltani ja isovanhemmiltani heidän sukujensa historiasta. Mutta ei tuokaan ole ongelma vaan se, että itselläni alkavat unohtua jo omankin elämän aikana tapahtuneet asiat.

Kirjoittaisiko vai ei? Nyt on Netflix, Disney+ ja Amazon Prime, niin ja tietenkin normi televisio kymmenettä kertaa tapahtuvine uusintoineen. Nuo kaikki vievät kyvyn tuottaa omaa historiaa tai omia tarinoita. Noita kaikkia on katseltava ja siihen se seniorin arki sitten kuluukin!

Mutta vielä minä joskus - ehkä! Alettaisko nyt odottamaan nyt kesää! Aurinkoa kaikille!