Marjakausi on kiihkeimmillään

 Kyllä en sano, että marjastaminen olisi ollut ennen helpompaa! 

Marjametsät, ainakin kunnolliset, olivat ennen kymmenien kilometrien päässä. Sinne matkustettiin Nuutisen Villen kuorma-autolla, jonka lavalle oli tehty matalat penkit yksittäisistä leveistä lankuista. Turvavöitä ei kukaan kysellyt, ei niitä ollut kyllä vielä keksittykään, ainakaan kuorma-autojen lavoille. Minullakin oli housuissa vain henkselit eli olkaimet, ei ollut edes vyötä. Noista yksityiskohdista  osaatte ehkä päätellä, että kerron 1950-luvun marjamatkoista, joiden kohteena olivat Siikajoen merenrantametsissä kasvavat runsaat mustikkavarvikot.

Poimiminen oli nykyistä paljon työläämpää! Minua ei onneksi velvoitettu poimimaan isoa ämpärillistä vaan poimin pieneen kippoon omat mustikkani. Se työläys tuli siitä, että kaaduin varvikossa jatkuvasti ja marjani levisivät maahan, josta yritin kerätä ne takaisin astiaani. Usein jopa kolmesti toistui tuo tapahtuma. Lisäksi siisteyden kanssa oli vähän niin ja näin. Naamani suun ympäriltä oli nimittäin marjareissun jälkeen aina mustikoista sininen, sillä en malttanut olla syömättä marjoja varvuista, omasta kipostani ja vanhempieni keruuastioista. Väri oli aika sitkeää poistettavaa ja homma vei usein muutaman päivän.

Avasin eilen tämän vuotisen mustikan poiminnan. Verrattuna noin 70 vuoden takaiseen suoritukseeni oli homma hiukkasen helpompaa. Marjat olivat noin 100 metrin päässä mökin ovelta ja ne tarvitsi poimia ainoastaan yhden kerran. Naama ei sotkeutunut mustikoista, johon oli kaksi syytä, en malttanut syödä marjoja juurikaan ja osasin laittaa ne suoraan suuhuni. En kaatunut metsässä kertaakaan, vaikka riski siihen kasvaa jatkuvasti ikääntymisen myötä. Suurin harmitus verrattuna 50-luvun marjastamiseen on kuitenkin, että nyt joutuu itse puhdistamaan marjat roskista.

Mökkipaikkakunnan kohta 4 viikkoa kestäneet helteet ovat hankaloittaneet jonkin verran marjastamista. Ennen olemme käyneet marjatilalla poimimassa itse mansikat. Tänä vuonna lähes +30 asteen helle sain meidät ostamaan valmiiksi poimitut mansikat. Mustikkasato on kypsynyt viime päivinä, mutta sateiden puuttuminen viivyttää hieman mustikoiden kasvamista. Kantarellit kuivuivat metsiin sateiden puuttuessa. Onneksi saimme yhden kastikkeen verran noita keltaisia herkkuja.

Eli tällaiset marjakuulumiset Etelä-Savosta! Tänään saimme ensimmäisen kunnollisen sateen ja lämpö laski päiväsaikaan parin viikon tuskailun jälkeen lopultakin alle +30C asteen.

Käykää marjametsissä poimimassa metsän herkkuja tai ostakaa kotimaisia marjoja ellette itse pääse metsiin!

Ystäviä metsässä

 Onnekseni olen kohtalaisen sosiaalinen vanhus, sillä muussa tapauksessa olisin hermostunut marjametsässä. Voin kertoa, kuinka tilanne eteni.

Jo ennakkoaavistuksen mukaisesti suoritin pukeutumisen marjastustaiteen mukaisella tavalla. Vanha virttynyt, maalilla tuhrimani verryttelyasu päällimmäisenä, sukat taiten lahkeiden päällä, kumisaappaat jalassa, nitrot taskussa, erilaisia sienestys- ja marjastusastioita mukana, sieniveitsi (siinä on se suti päässä) ja lippalakki harvenevilla kutreilla. Mahdollisen sokeripuutoksen yllättämisen varalta varasin mentholipastillirasiaan 3 mentholi- ja 2 Fazerin Amerikan pastillia. Juomapuoli olikin sitten heikompaa, eli ei mitään mukana.

Astelin terhakkaasti lähisuon (hyvin pieni lämpäre, joka tuottaa suunnattomasti karpaloita) laitaan, jossa tiedän kypsyvän kesäisin runsain mitoin eli noin ison kahvikupillisen verran lakkoja, siis hilloja meidän pohjoisen ihmisten kielellä. Ja eikö mitä, olihan siinä ensimmäisillä metreillä niitä jo monta kappaletta. Mutta kymmenen metrin päästä kuulin yllätyksekseni kopsahduksia. Käännettyäni katseeni  kopsujen suuntaan, näin ensimmäiseksi raitaisen pers... eikun takapuolen. Äitini aikoinaan opettamalla tavalla tervehdin ystävällisesti ja sain raidat suoristumaan. Sieltä takaa ilmestyi mamma, joka loihe lausumaan käyvänsä joka kesä paikalla poimimassa lakat. No ei siis ihmekään, etten ole saanut kupillista enempää noita keltaisia herkkuja!

Kerron taustaa herkuista. Olen syntynyt suurten suoalueiden äärelle ja siitä huolimatta minut raijattiin jo lapsena myös pohjoiseen Suomeen supersoille keräämään lakkoja/hilloja. Ja en tykännyt hommasta ollenkaan, koska hyttysiä oli paljon, käärmeitä oli paljon ja saappaat upposivat suohon. Niitä sai kaivaa mahallaan maaten vedessä, käsi syvällä suossa ja yrittäen kouria sieltä esiin. Kerran oli hyvä marjakko ison kuusen juurella, johon ampaisin innolla. Mutta siinäpä oli samassa ampiaisten maapesä. Merkkinä tuosta sain piston silmien väliin ja runsaan hien juostessani kanervikossa ampiaisia pakoon. Voitte arvata! No kyllä selvisin hengissä. Mistä tiesitte? En tykkää oikein noista marjoista, kun niissä on niin isot siemenet. Mutta tuota tunnustusta en kerro kellekään.

No raitamummo jatkoi poimimista ja minä poistuin karpalosuon yli metsään. Olin kerennyt kuitenkin kerätä keltamarjoja desin verran. Ähäskutti mummolle! Saavutin sankan metsän, jonne rohmukerääjä ei ollut ehtinyt mustikoiden perään. Vaikka pääasiana oli etsiä kantarelleja, innostuin poimimaan mustikoita. Niitä oli kohtalaisen paljon ja isoja. Siinä välillä kuitenkin punnittiin tuo sosiaalisuuden kykyni, kun seuranani oli noin miljoonakaksi hyttystä ja lisänä puolet tuosta määrästä erimerkkisiä paarmoja. Pohjoisen poikana en ollut niin huolissani hyttysistä, mutta paarmojen kanssa meillä meinasi mennä sukset ristiin. Ei kuulu elukan pöristä rauhallisen marjamiehen korvan juuressa, saati kuppaavan milloin mihinkin kantille vanhuksen herkkää pintaa. Tunnustan suoraan, että sanoin muutaman kerran suusaippuasanan. 

Mutta lopulta selvisin kunnialla mökille mustikkapytyn kanssa. Olinhan pääasiallisesti sieniä etsimässä ja ilman saalista ei sovi kotiin palata. Löysin onnekseni yhden pienen kantarellin. Eli kyllä nämä hommat hallitaan! Kävin vielä uuden reissun poimurin kanssa. Ei tullut kiitosta muusta kuin määrästä!

Poimin toisen ämpärin poimurilla ja roskiahan sieltä tuli.