Kyllä en ole taaskaan iloinen! Se on maailman ilmapiiri sotkenut kirjoittamisen riemunkin. Onkohan juomaveteen, siis vesijohtoveteen, sotkettu jotain sekoiluhormonia tai -ainetta?
Kun yrität luoda, eikö olekin hieno ilmaisu, jonkinmoista järkevää tekstiä blogiin, niin koko ajan sormi kirjoittaa iPadin näppäimillä aivan omiaan. Kun nostat katseen näppylöiltä, on ruudulla mitä omituisempia sanoja. Niistä puuttuu kirjaimia, senat on sakaisin, kirjiamet ovat vaihtaneet paikkaansa. On siinä kirjoittaja saati lukija tyystin ymmällään. Välimerkkien asettelusta en sano mitään, ei ole minun lajini.
Kyllä oli kaikki ennen paremmin! Silloin asiat ja sanat olivat oikeilla paikoillaan. Tosin joskus oli naula polkupyörän renkaassa, mutta onneksi ei kovin usein. Yleensä kuitenkin asiat osuivat, paitsi ilmakiväärin kuti tauluun.
Ei oikein jaksa, saati viitsi kirjoittaa, kun koko ajan joutuu oikomaan tekstiä eikä siinä auta edes virheestä ilmoittava kirjoitussovellus. Käsittääkseni se haluaa irvailla harhaan osuville sormilleni.
Sain juuri kasattua omaani ja sukuni historiaa koskevan kirjoitukseni. Olin tehnyt tekstit pääosin jo pari vuosikymmentä sitten, mutta nyt tuhrustin niiden kanssa uudelleen reilun viikon ajan. Lisäilin kuvia ja korjailin tekstejä, ja tuskaa oli. Hassuinta on vielä se, että huolimatta puolentoistasadan sivun, en ole vielä päässyt edes työvuosiini käsiksi. Ja kun tuo kirjoittamisen hankaluus vaivaa näinä päivinä, taitaa tarinani jäädä noihin ensimmäisiin kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Tosin kertomukseni aloitin jo vuodesta 1604.
Mainittakoon etten ollut koko aikaa mukana noissa vuosissa. Huomasin, että olisi pitänyt nuorempana kysellä ja taltioida vanhemman polven muistoja. Olisi ollut itselle paljon helpompaa kasata oman suvun tietoja ylös. Kyllä on kirjoittaminen nykyisin vaikeaa tuonkin puuttuvan tiedon takia, mutta myös sekoilevien sormien takia.
Kerätkää itse sukunne historiaa talteen vielä kun pystytte! Historiaa on mukavaa tietää!
Kotiseutuja
