Korvatunturi valmistautuu jouluun 2020

Vuoden tärkein päivä on tulossa ja edessä poikkeustilanne. Miten tästä taas selvitään? Pukki nuolaisi sormeaan ja käänsi sylissään olevan paksun kirjan sivua. Pukki oli asettunut työkammarissaan nojatuoliin takan ääreen tutkimaan ohjekirjaa "Joulunvietto pandemia-aikana". Kirja oli jouduttu kaivamaan esiin kammion kirjahyllystä muutaman kerran viimeksi kuluneiden vuosisatojen aikana. Taloustonttu Nipa Nummero, jonka toimialaan kuului myös Korvatunturin ohjeistusten ylläpito, oli jo päivittänyt vuoden 2020 koronan vaatimat lisätoimet.

Poikkeukselliset olot olivat koskettaneet myös Korvatunturia keväästä lähtien. Joulupukki oli ollut toipumassa edellisen joulun vilskeestä lomamajallaan, kun uutinen uudesta viruksesta oli saavuttanut tarkkailukeskuksen Korvatunturilla. Koska pandemioihin oli törmätty ennenkin, käynnistyivät turvatoimet välittömästi. Sairastupa kaivoi omat ohjekirjansa esiin ja käynnisti valmistautumistoimet pandemian varalta. Pukinpajalle perustettiin kriisiryhmä seuraamaan tilanteen kehitystä ja valmistelemaan toimia, mikäli virus saapuisi Suomeen ja Korvatunturille.

Ohjeiston ensimmäinen kohta oli henkilökunnan turvaaminen. Asia kosketti Korvatunturilta poisolevaa henkilöstöä, ajankohdasta johtuen itse Joulupukkia ja ympärivuotista työtään kentällä hoitavia tarkkailijatonttuja. Kohderyhmille laitettiin välittömästi viestit tilanteesta. Kake Valpas, tarkkailijatonttujen esimies, oli kaivanut käsikirjasta esiin tonttuja koskevat ohjeet. Hän oli antanut määräykset, joiden pohjalta Korvatunturin väki oli selviytynyt myös sata vuotta aiemmin raivonneesta epidemiasta. Ohjeiston pääsääntöön oli kirjattu 3 kertaa hygienia, hygienia ja hygienia. Niinpä Kake lähetti kuljetusreen viemään kaikille tarkkailijatontuille ohjeet, desinfiointiaineita ja hengityssuojaimia. Poistumisrajoituksia ei tarvinnut määrätä, sillä eiväthän tontut poistuneet Korvatunturilta muuten kuin Pukin ohjeistamana.

Mutta jo ennen Kaken käynnistämiä toimia, olivat rekiporot matkalla kohti Pukin lomamajaa noutaakseen Joulupukin turvaan ja johtamaan toimintaa Korvatunturille. Käskyjä olikin sadellut Pukin saavuttua paikalle. Vanhimmilla tontuilla toimet olivat takaraivossa aiemmilta vuosisadoilta, mutta nuoremmat eivät meinanneet päästä juonesta kiinni. Esiintyi jopa hieman vastahankaisuutta joitakin toimia kohtaan. Jatkuva käsienpesu, välimatkat ja hengityssuojaimet meinasivat välillä unohtua. Pukki ei ole aikojen saatossa monestikaan joutunut korottamaan ääntään. No ei niin käynyt nytkään, sillä Isossa tuvassa järjestetyn tiedotustilaisuuden anti, järkyttävinä kuvina edellisten pandemioiden uhreista ja kauhistuttavina tilastoina, sai viestin perille vastahankaisimmillekin.

Pukki oli kammiossaan päässyt kirjan kohtaan 28. Lahjojen jakomatka. Koska useimmilla alueilla oli rajoitettu ihmisten välisiä kontakteja, oli sekin otettava huomioon. Pukki teki päätöksen, että suoraa kontaktia on tänä vuonna vältettävä ja lahjojen jako järjestettävä uudella tavalla. Nyt tulisivat viime vuonna pajalla valmistetut droonikopterit tarpeeseen lahjojen jakamisessa. Tarvetta lähikontakteihin ei pääsisi syntymään. Rekitontturyhmät saisivat hoitaa lahjojen perille toimittamisen drooneilla. Porot ja reki vaan parkkiin talon yläpuolelle ja drooni lennättämään lahjasäkki perille. Mukaan laitettaisiin Pukin henkilökohtainen viesti jokaiselle lapselle. 

Joulupukki itse hoitaisi kontaktointia lapsiin etäyhteyksin. Maailman tieto-ohjelmaihmiset olivat tehneet tähän aikaan sopivat, hienot ohjelmat, joilla pystyi lähestymään yhdellä kertaa useampia tai sitten vaan yksittäistä ihmistä. Aattoiltana käynnistettäisiin yhteydenpitoa varten lukemattomissa kodeissa älykännykät, tablettilaitteet, läppärit ja pöytätietokoneet sekä joissan kodeissa jopa älytelevisioissa yhteysohjelmat. Niissä avattaisiin Skype, Whatsapp, Facetime tai mikä tahansa yhteydenpito-ohjelma. Koska Pukki oli tietoinen valtioiden määräämistä rajoitteista, oli hänessä aiheuttanut huolta yksinäisten ihmisten ja erossa jouluaan viettävien perheiden tilanne. Oli kehitetty onneksi myös ryhmäyhteyksiin sopivia ohjelmia, jolloin monilla eri paikkakunnilla jouluaan viettävät perheet pystyvät pitämään yhteyttä toisiinsa. Silloin tarvittaisiin Zoom, Teams ja vaikka Skype.

Pukki kampeutui ylös nojatuolistaan, laittoi kirjan työpöydälleen ja siirtyi kammion pesuhuoneeseen pesemään huolella kätensä hyräillen samalla käsienpesulaulua. Kuivattuaan kätensä, Pukki nappasi kammion oven vierellä olevasta rasiasta puhtaan hengityssuojan kasvoilleen ja astui Isoon tupaan. Korvatunturin väki oli jo valmiina tuvassa mutustellen herkullisia piparkakkuja ja höyryävät glögimukit edessään. 

”Ja kaikki on varmaan kunnossa kuten aina! Pajoilla aherrus rauhoittuu nyt hetkeksi, lahjat on pakattu ja reet lastattu. Rekitontut ottavat nyt ohjakset käsiinsä toimittaakseen lahjat perille maailman kilteille lapsille.” Pukki aloitti. ”Onko tietoyhteydet maailmalle kunnossa?”

”Homma hoidossa! Laitteet on viritetty ja kaikki ohjelmat ladattu. Kun vaan hetki lyö, voi Pukki saapua tietokeskukseen ja polkaistaan bitit maailmalle,” vastasi IT-tonttu Henkka Bittinen innoissaan, ”Laitetaan kuso kunnolla kulkemaan!” Henkka oli laitteita opiskellessaan kuullut jossain välissä tosi viestimiesten keskustelevan kuson kulkemisesta ja etsinyt selityksen tuolle sanalle. Viestien kulustahan siinä kusossa ja kusottelussa oli ollut kysymys. Pukki hieman kohotti tuuheita kulmiaan sanan kuso kohdalla, mutta ajatteli kysyvänsää tuosta Henkalta myöhemmin.

”Tämä onkin erikoista aikaa ja täytyy vaan toivoa, että saadaan viettää seuraava joulu ensi vuonna taas normaalilla tavalla. Eipä tässä sen kummempia, kun hommat ovat hoidossa! Kiitos kaikille koko tästä erikoisesta vuodesta ja toimista koronan torjumisessa. Erityiset ja mojovan suuret kiitokset Pukinpajan hoitajatonttu Neulaselle ja hänen tiimilleen terveystilanteen ylläpitämisestä ja testitoiminnan tehokkaasta läpiviemisestä. Muistakaa kaikki edelleen ohjeet koronan torjumisesta sekä muistakaa erityisellä lämmöllä yksin jouluaan viettäviä ihmisiä ja pysykää kaikki edelleen terveinä.

HYVÄÄ JA TURVALLISTA JOULUA KAIKILLE!” päätti Joulukki puheensa. Stadin Vanhus on täysin samaa mieltä Pukin kanssa.

Joulu on jo nurkan takana ja valmistautua pitäisi!

Huomenna voi olla jo myöhäistä alkaa kiltiksi, nostaa pakastekinkku sulamaan, käynnistää mittava joulusiivous ja moni muukin jouluun valmistautumisasia!

Pitäisiköhän sitä kuitenkin alkaa valmistautumaan? Omakohtaisesti tuo kiltteysjuttu on jo menetettyä kauraa, joka lienee nykyväitteiden mukaan terveellisimpiä viljojamme - siis kaura, ei kiltteys, joka on muuten hyvä asia aina. 

Kinkun hankintakin on vielä suorittamatta. Entisiin aikoihin verrattuna ei enää puhuta 10 kilon kinkusta, vaan ollaan jo siinä muutaman kilon tasossa. Siinäkin on kuulemma vihreän aatteen mukaan lihaa liikaa. Mutta onko edes olemassa härkiskinkkua? Ei possusta tehtyä ainakaan! En kyllä söisi keinokinkkua, vaan sen on oltava oikeaa sikaa! Lapsuudenkodissa oli kerran kalkkuna jouluna, ja se jäi yleisäänestyksessä viimeiseksi kerraksi. Kinkun ylenmääräisessä ahmimisessa on sekin riemu, että vatsantoiminta menee sekaisin moneksi viikoksi. Tulee elämään uutta jännitystä ja Samarinia kuluu. Mutta mitäpä sitä ei tekisi perinteen vuoksi!

Kinkun paistaminen antaa puuhaa moneksi tunniksi ja jopa vuorokausiksi. Pakastekinkun sulattaminen jääkaapissa vie, koosta riippuen, aikaa 2-5 vuorokautta. Nyt on siis enää ainoa mahdollisuus etsiä 3-4 päivän pakastekinkku. Muuten saattaa jäädä uunissa raa'aksi. Ja kaikkihan muistavat, että paistomittarin lämpötilan on oltava jossain 77-84 asteen välillä, jotta kinkkua voisi kehua kypsäksi. Alempi luku antaa mehevän, hieman punakan lihan ja isompi luku antaa murean, läpikypsän kinkun. Itse olen aina ajellut n. 78 asteella. Sinappien ja korppujauhojen kanssa en ole koskaan malttanut enää tuhrata, kun paistos on valmis. Se menee jo kikkailuksi, jos kuorruttaakin pitäisi. Laittaa vaan syödessä sinappia päälle ja ottaa vaikka lusikallisen korppujauhoa lisukkeeksi. Jossain kirjoitettiin, että korppujauhon tilalla voisi käyttää piparkakkumurskaa. Mutta kukin paistelee tavallaan ja intonsa mukaan!

Paistoimme aikoinaan elämäni ensimmäisen kinkun uuden kotimme uunissa. Ennen paiston alkua piti kuitenkin käväistä läheisessä Raken myymälässä ostamassa puukkosaha, kun kinkku ei ilman lyhentämistä mahtunut uuniin. Paisto jatkui yön yli, paistajien vetäessä sikeitä makuukamarissa. Mutta aamuyöstä kello 3-4 välillä tuli herätys herkkäkorvaiselle. Uuninluukun raosta lirisi kaunis rasvavirta keittiön muovimattolattialle. Oli näet tuohon aikaan kinkuissa kunnolla rasvaa ja uunipellissä matalat reunat. Kinkku paistui lopulta makoisaksi, vaikka yösiivous haittasikin hieman prosessia. Lopputuloksena oli myös Oulunkylän luistinrataakin liukkaampi keittiön lattia vuosiksi eteenpäin, eikä tarvinnut edes jäädyttää eikä huoltaa. Luistelu sujui kaikenlaisilla jalkineilla ja sukilla.

No entäs sitten nuo joulusiivoukset! Tähän seikkaan liittyen meitä on nyt siunattu helpotuksella. Ei ole tänä jouluna pelkoa vieraista, jotka arvostelisivat siisteyden tasoa. Paitsi naisväellehän siivous on jotenkin sisäänrakennettu toimi. Onko se sitten geeneissä, koulusta vai lapsuusajan lähipiireistä imetty "tauti"? Joulupuhdasta pitää olla ja joululle tuoksua! Tuo kaikki riehuminen joulun nimissä, vaikka jatkuvasti muutenkin nuohotaan paikkoja. Näin miesnäkökulmasta katsoen, voihan telkkaria katsoa ilman ylenmääräisiä siivouksiakin. Ei se siivoaminen paranna tv-ohjelmien laatua tai helpota katsomista. Tuota viimeistä asiaa auttaa mikrokuituliina, jolla putsataan silmälasien linssit. Se auttaa ja on järkevintä mikrokuituliinan hyödyntämistä. Ja jos joulun tuoksua kaivataan, laittaa yhden kynttilän palamaan keskelle pöytää. Ja jos kaipaa tehostusta, laittaa tuoksukynttilän. Kyllä se joulu voi tuoksua laventelillekin!

Pitääkö kuusi olla? Jos tykkää ylettömästi neulasista, jotka säilyvät pitkin kotia seuraavaan jouluunkin asti, niin eihän se huono ajatus ole. Kannattaa hankkia kuusi, joka on riittävän suuri. Silloin sen kantaminen loppiaisena tai tammikuun lopussa on erityisesti kerrostaloasukkaalle kivaa puuhaa tarjoava tehtävä. Oksat tarttuilevat kaikkeen mahdolliseen ja kuuluu kiva ropina loppuneulasten varistessa joka puolelle. Heitä kuusi alas parvekkeelta, niin parveke ja talon piha on kivasti päällystetty ruskeanvihreillä neulasilla pitkälle kesään. Kanna rappukäytävän kautta ulos, niin on kivaa puuhaa moneksi päiväksi imuroidessa rappukäytävää siistiksi. Saattaapa siinä muutama neulanen eksyä naapurin postiluukkuunkin. Kunhan teet hävitystyön kummalla tahansa tavalla, on kuusesi ihailtavissa taloyhtiön jätehuoneen oven vierellä vielä pääsiäisenäkin. Poikkeuksen edellä kerrottuun muodostavat nykyaikaiset muovikuuset, jotka ovat jo uskottavan näköisiä ja monivuotisia eikä vaadi kastelua.

Jouluruokien hankintaan on siis keskityttävä lähipäivinä. Ei jaksa alkaa turaamaan kahden hengen joululaatikoiden kanssa, kun vielä kummallakin on niissä omat, eri suosikkinsa. Luottaa vaan Saarioisten tai muiden ulkopuolisten äitien osaamiseen. Ainahan niitä voi tuunata, jos tuntuu, että jotain makua puuttuu. Ja sitten olisi ne kaikki muut, rosollit, sillisalaatit, graavikalat, karjalanpaistit, sienisalaatit, juustot, jne. Ei taida jaksaa! Jos tekee muutaman kinkkuvoileivän, niin hyvä tulee ja maistuu joululle. Ja saa syödä yölläkin!

Yrittäkää jaksaa joulunvalmisteluissa ja pysykää kohtuudessa! Joulu tulee kyllä ensi vuonnakin. Tärkeintä on, että yritetään silloinkin olla kaikki mukana joulunvietossa!

Leppoisaa jouluun valmistautumista kaikille! Eikä riehuta!

Photo by Tim Gouw on Unsplash

 

Elämä on yhtä väistelyä

Harrastin nuorena laskettelua ja olin tuolloin äärettömän innostunut pujotteluradalla keppien väistelystä. Minulla oli onni saada oppia parilta opiskelukaveriltani, joilla oli alppihiihdon opettajan pätevyys. Ja kyllähän sitä sitten opiskeltiinkin, ensisijaisesti laskettelua ja joskus, kun muistettiin, myös yliopistojuttuja. Ekat kiinnosti, tokat ei!

 

Photo by Curt Nichols on Unsplash

 

Muistan kerran tunturilla lasketellessa kaatuneeni niin, että sukset pyörivät hihnojen varassa kiinni nilkoissani kiitäessäni mullin mallin alas jyrkkää rinnettä. Selän takana ne hakkasivat välillä päähäni ja milloin mihinkin. Tuona päivänä oli melkoinen pakkanen ja vaatetta oli kunnolla päällä. Rinteen alla nousin hieman pöllämystyneenä jaloilleni. Totesin raajojen jokseenkin toimivan ja suksienkin olevan kunnossa. Mitäpä siinä kuin uutta usvaa putkeen ja ankkurihissillä ylös mäkeen. Ankkurihissi oli tuohon aikaan yleinen. Siinä laitettiin ankkurin muotoinen kapula takapuolen taakse ja sitten seisottiin, kunnes yläasemalla irroittauduttiin ankkurista, joka jatkoi matkaansa vaijerin mukana takaisin alas.

Minullapa ei ankkuri lipsahtanutkaan entiseen malliin irti takapuolesta, vaan se oli ikäänkuin liimautunut housuun. Lähtihän se toki pienellä nykäisyllä irti. Tilannetta tarkastellessani ja syytä etsiessäni, havaitsin housujen takamuksen olevan halki vaakasuunnassa, siis eri suunnassa kuin luontainen takaposkien halkeamasuunta on. Edellisenä päivänä teroitettujen laskettelusuksien teräsreuna oli viiltänyt housuihin ja samalla takapuoleeni uuden vaon. Vaikutti siltä, että verta vuotava takapuoleni oli jäätynyt ankkuriin kiinni. Koska verentulo oli jo lakannut matkalla ylös ja päivä oli vasta aluillaan, päätin jatkaa laskettelua. Kävin rinteen alla palvelukeskuksessa hakemassa pitkän pätkän laastaria ja sitten porhalsin takaisin mäkeen.

Tulikin tuosta mieleen lukemattomat laskettelureissut ympäri Suomen pohjoista ja vähän Ruotsissakin. Tätä kirjoitellessa putkahti sähköpostiin Sanna Walleniuksen postaus Iso-Syötteen visiitistä. Laitan sen tähän liitteeksi, niin voitte henkiä höpötysteni lomassa hieman tuntureiden lumoa.

https://walleni.us/iso-syote-tulipalon-jalkeen-talta-nayttaa-uusi-putiikkihotelli/

***********

Tämän päivän pujottelua saa jokainen harrastaa sitten väistellessään ihmisiä. Sitä joutuu tekemään kaduilla, kujilla ja lenkkipoluilla. Ikäväksemme on maailman vallannut tauti, jonka takia on vältettävä lähikontakteja ja ilmassa pöllyäviä näkymättömiä ”hengityshaituvia”.

Reilu vuosi sitten elettiin normaalisti nauttien maailmasta ja sen tarjoamista riemuista. Nyt joudumme väistelemään kaikkea ja kaikkia. Osa meistä noudattaa ohjeita ja osa ei. Toivottavasti loputkin oppivat uskomaan ohjeiden olevan tarpeellisia tässä tilanteessa!

Olin keväällä päättänyt etten kirjoita korona-aiheesta, mutta nyt oli pakko sivuta sitä muutamalla lauseella. 

**********

Jouluun ei ole enää kuin kymmenkunta päivää. Ihmisistä osa viettää jouluaan kotonaan ja osa lähtee matkalle pohjoisen laskettelukeskuksiin. Lapissa on lunta ja hienot ulkoilumaastot. Toivottavasti mahdollisimman moni pääsee nauttimaan talven riemuista ja hiihtämään Lapissa tai muualla. Ja tietenkin kaikki säilyisivät terveinä joulumatkallaan!

Ja vaikka ette matkustaisikaan, käykää lenkillä, voimistelkaa ja venytelkää! Niistä on monenlaista hyötyä kunnon ja terveyden ylläpitämiseksi!

**********

Ja sitten pieni markkinointiosio!

Kirjoittaa tuhersin viime jouluksi pienen kirjasen Joulupukin pajan ja tonttujen elämästä. Kirjasessa on 6 jouluaiheista novellia. Teosta on saatavilla e-kirjakaupoista painettuna (89 sivua) ja e-kirjana. Laitan tähän liitteeksi Elisa Kirjan osoitteen, josta sitä voi ostaa ja ladata kohtuulliseen hintaan. Sitä on toki saatavissa myös muista nettikirjakaupoista.

https://kirja.elisa.fi/ekirja/no-jopas-sattui-korvatunturilla

En pane pahakseni vaikka moni kävisi ostamassa sen! Saisin tuotoilla sitten hankittua itselleni vaikka joulutortun ja kupin kahvia. Tuossapa vielä kuva kirjasen kannesta.

  

Kunto on katoavainen luonnonvara

Onhan tuosta tullut luettua ja olankohautuksella ohitettua! Ei olisi pitänyt ohitella! Se on etenkin seniorin kunto todellakin katoavainen luonnonvara. Havaitsin tuon taas kerran katkeralla tavalla, sillä nyt koskee ja savolaisittain koskoo.

Koronakesä meni kesämokin työleirillä. Auton navigaattorissakin mökin pikavalintaosoitteena on ”Työ”. Eipä paikkaa voi muulla sanalla kuvailla. Aika menikin "rattoisasti" lihaksia kiusaten. Voltareenia levitellen ja Panadolia napsien. Onneksi pohjana olivat edellisen talven ja kevään tiukat kuntosaliohjelmat. Muuten kesä olisi ollut, ehkä ei aivan kuolemaksi, mutta lähes viimeisillä lihassäikeillä sitä pihahommia puuhailtiin. Kuitenkin tuosta selvittiin (jotenkin) ja lopulta koitti syksy. 

Ja kun syksyä päästiin tovi eteenpäin, ilmeni asiaa kotiin Isolle Kirkolle. Tuli käytyä ne pakolliset kotikaupungin terveydenhuoltoa rasittavat vierailut. Koska kylillä oltiin, päätettiin kotihengettären kanssa pistäytyä kevään jälkeen ensikäynnillä Ruskeasuolla Nordic Healthin salilla. Onneksi kysäistiin salihengettären Sirkan ohjeita kesätauon jälkeiseen kuntoiluun. Se olikin viisas juttu, sillä muuten olisi menty vanhalla sisulla, jota viimeisten parin kuukauden hiljaiselo järvelle katsellessa oli heikentänyt. Lihaksia ei ollut varmaan juurikaan jäljellä, rasvasta en halua edes puhua.

Sirkan oivalliset neuvot painojen ja suorituskertojen rukkaamiseksi olivat nykytermein oikea lifesaver eli henkikullan säästäjä. Mutta painojen puolittaminenkaan ei riittänyt jotenkin kadonneille lihaksille. 

No, setti saatiin loppuun, mutta...! Kyllä tiesi seuraavana aamuna jotain tehneensä. Ja siitä vielä vuorokausi eteenpäin tuntui vielä synkemmät seuraukset! Koski, särki, puristi, ahdisti ja vielä monta kertaa koski, ja kipeääkin kävi.

On vanha kansa, viisaat kokeneet, terveydenhuollon ammattilaiset ja kaiken tietävä naapurikin neuvoneet ja varoitelleet. On ollut puhetta, että on säännöllisesti, jatkuvasti, alati ja ylipäätään kaiken päivää syytä pitää huolta kunnostaan, harrastaa ja liikkua. Mutta kun ...! Ei sitä vaan paksupäinen (ja mahainen) hevin usko!

Nyt sitä sitten kärsitään ja odotellaan, milloin koskeminen loppuu. Ja tietenkin sitä pitäisi vaan jatkaa kuntoilua ja kropan rääkkäämistä, mutta kun ei heikko ja hauras vanhus oikein lisäkipuja kaipaisi. No eilen sitten paine kasvoi ja päätin jatkaa. Varaston nurkassa on levännyt ja odottanut vuosien ajan innostumistani nyrkkeilysäkki. Nostin säkin katon koukkuun, ähräsin kintaat käteen ja aloin takomaan. Tasan 2 minuuttia ja 16 sekuntia myöhemmin riisuin kintaat ja hoipertelin sisälle sohvalle katsomaan uutisia telkkarista. Nyt koskoo taas käsiin. En ala mitään!

Kyllä minä kuitenkin aloitan kuntoilun ennen vuodenvaihdetta! Se onnistunee varmaan mentaaliharjoittelun voimalla, ehkä? Jos vaikka muistelisin edellisen kevään kovaa kuntoani ja tunnetta terveestä, tai no olosuhteet, terveyden ja ikätekijän huomioiden terveestä kropasta!

Uskokaa minua ja oikeita asiantuntijoita, liikunta ja etenkin säännöllinen liikunta on ihmiselle, iästä riippumatta, tärkeää! Eli nyt takki päälle, hattu päähän, hanskat käteen ja sitten liikkeelle, vaikka kävelemään! Pysykää terveinä ja huomioikaa kaikki entisen ajan ja nykyajan turvallisuustekijät!

Autoillessa sattuu

Kyllä ikääntyminen tuo outoja piirteitä ihmiseen! Ei kuitenkaan aina erityisen yllättäviä tai odottamattomia. Mutta en halua tikulla silmään, vaikka avaankin muisteloiden sekalaisen arkkuni. Muun kirjoittamisen tökkiessä (sillä en jaksa kirjoittaa taudeista enkä vaaleista), ajattelin lyhyesti kirjoittaa muutaman automuiston menneiltä vuosilta.

1. Helsinki-tapaus 

Suhteellisen tuoreen ajokortin omistajana olin 60-luvun lopulla saanut isältäni lainaksi perheen Zephyr 6-merkkisen auton. Pääsin käyttämään mummoani Oulusta vierailulle Porvooseen. Kartanlukijaksi olin värvännyt kaverini. Matka Porvooseen meni hienosti, mutta illan hämärtyessä jätettyämme mummoni kyläpaikkaan, oli meidän nuorten miesten vielä matkattava Helsinkiin. Olin varannut puhelimitse (huom! oikein lankapuhelimella, kun vielä silloin ei ollut nettiä eikä kännykkää keksitty) huoneen Hakaniemessä sijaitsevasta hotellista. Sinällään hieno juttu, paitsi meillä kummallakaan ei ollut tietoa, missä Hakaniemi sijaitsee. Helsinkiin sentään osasimme tiekylttejä seuraten.

Ilta alkoi hämärtyä ja oli pääsiäispäivän ilta eli ruuhkailta. Helsingin keskustaa lähestyessä alkoivat valot vilistä silmissä. Juhlapyhän paluuruuhka oli pahimmillaan ja kaupungin mainosvalot sotkivat osaltaan hieman tottumattoman, nuoren automiehen ajosuoritusta. Olimme hukassa! Jossain valoristeyksessä automme eteen sattui poliisin mustamaija. Päätin seurata sitä, ajaa tiukasti sen perässä ja maijan pysähtyessä anoa apua.

Yhtäkkiä tajusin, että maija oli kääntynyt pimeähkölle, hiljaiselle väylälle ja havahduin säikähtäneenä huomaamaan, että ajoimme pitkin puiston hiekkakäytävää. Siinäpä ei ollut enää muuta tehtävissä kuin jatkaa valitulla tavalla. Ei mennyt kuin tovi, kun mustanmaijan peräosassa istuvan konstaapelin pää alkoi pyöriä väkkärän lailla ja autossa syntyi vipinää. Minä tavoittelin katsekontaktia konstaapeliin ja osoittelin automme etuosaa tavoitteena rekisterikilven huomioiminen. Tuohon aikaan rekisterikilven ensimmäinen kirjan nimittäin osoitti auton kotiläänin eli meidän tapauksessamme Oulun läänin. Poliisin maija löi jarruiksi niin äkkiä, että meinasin täräyttää Zephyrillä sen perään. Ja eikun autosta ulos ja naama punaisena konstaapelille selittämään maalaisten hätää.

Maijassa olleet konstaapelit ilmeisesti tajusivat nopeasti, että Zephyrin kuski oli kunnon urvelo susirajan takaa (eli kauempaa kuin Tikkurilasta) ja päättivät auttaa. Sain ohjeen seurata autollamme maijan perässä. Olisihan se ollut hienoa, jos he olisivat johdattaneet eksyneet kulkijat valtiovieraiden tavoin sireenit soiden läpi ruuhkan kohti Hakaniemeä, mutta näin ei tapahtunut. Onneksi, sillä pelkkä puistossa ajaminen herätti kiusallista huomiota paikkakuntalaisten silmissä. Pääsimme lopulta Hakaniemeen Ursula-hotellin eteen, jossa sain lievää ankaramman ripityksen, ohjeet paneutua kaupungissa liikennöintiin hieman huolellisemmin ja viimeiseksi tiedon, että maksullinen pysäköinti alkaisi hotellin edessä seuraavana aamuna klo 8. 

Tuo seikkailu järkytti sen verran, että iltakävely kaupungilla jäi tekemättä. Muutenkin illan tapahtumat häiritsivät yöunta lisänä pelko klo 8 alkavasta pysäköintimaksusta. Maksullisesta pysäköimisestä ei minulla ollut tuolloin vielä ensimmäistäkään kokemusta. Koko pysäköintimittari näytti pelottavalta kapistukselta. Se tarkoitti sitä, että liikkeelle kohti Porvoota oli lähdettävä heti kello 7:n jälkeen. Sinne päästiin kohtuullisesti ja kyläiltiinkin vielä iltapäivälle asti. Lähdimme Porvoosta kohti kotia illan jo pimetessä. 

Vielä ennen kotia oli kuitenkin tarjolla täpärä tilanne. Matkaa oli jäljellä noin 50 kilometriä, kun aamuyön hämärässä olimme törmätä tietä ylittäneeseen hirveen. Jarrut vinkuivat ja väistöliike oli rivakka. Vältyimme onneksi törmäykseltä. Hirvi oli tuskin moksiskaan, ei ainakaan jäänyt kyselemään.

 2. Helsinki-tapaus

Seuraava autotapaus sattui noin 6 vuotta edellisen jälkeen 70-luvun puolivälin tienoilla. Olin matkalla työhaastatteluun Helsingin Katajanokalle. Ajaa pöristelin Helsinkiin oranssilla (!) Valmet-traktorimaalilla (!) maalaamallani kupla-Volkkarilla jo monen vuoden ajokokemuksella. Kaveri oli Valmetilla hommissa ja päätettiin tuunata kuplaani ylijäämämaalilla. Väri oli hieno, mutta appelsiinipintainen, joka ei juurikaan haitannut vauhtia. Olin vakuuttunut, että runsas autoiluni Oulun vilskeessä, oli antanut minulle vankan ajotaidon ja -rutiinin. Mutta sain havaita, ettei Oulu ja Helsinki olleet aivan samanrytmisiä autoilukaupunkeja. Oululainen leppoisa lullukkatyyli poikkesi suorastaan ratkaisevasti helsinkiläisestä hätähousutyylistä.

Jo tuolloin valtakunnan pääväylät johtivat kohti Helsingin keskustaa. Aina on sanottu, että kaikki tiet johtavat Roomaan, mutta Suomessa ne johtavat Helsingin keskustaan. Niinpä minäkin ajoin nenä tuulilasissa Lahden valtatietä Hämeentielle ja sitä pitkin kohti keskustaa. Ajauduin Mannerheimintielle ja sieltä pikku hiljaa Etelä Esplanadille. Jo tuossa vaiheessa aloin epäillä kykyjäni kaista-ajossa. Pari täpärää tilannetta oli jo tullut eteen ennen Espaa. Oulua merkittävästi nopeampi ajorytmi ja monikaistaiset kadut eivät olleetkaan vielä hallussani.

Olin kartasta opiskellut reitin Stockmannin kulmilta Katajanokalle. Valitsin kuitenkin Espalla väärän kaistan ja ajauduin keskikaistalle, joka kiersi Havis Amandan-patsasta. Ilman kaistanvaihtoa ei tuolta kierrokselta päässyt ulos. Kiersin ja kiersin patsasta ympäri uskaltamatta vaihtaa kaistaa oikealle. Kierroksia oli tullut jo varmaan lähemmäs kymmenkunta. Hiki helmeili otsalla, kuplakin varmaan jo ihmetteli kuskin mielenterveyttä. Valmistauduin kiertämään patsasta iltaan saakka, kunnes liikenne hiljenee ja uskallan ajaa pois ympyrästä. 

Joku taksimies oli kuitenkin havainnut ahdinkoni ja tunnistanut turistin rekisterinumerosta. Hän ajoi vierelle, painoi äänimerkkiä ja näytti kädellään, että ajaisin hänen eteensä toiselle kaistalle. Tajusin vinkin ja pääsin pinhuusista pois kohti Katajanokkaa. Unohdin häkellyksissäni heilauttaa kättäni kiitokseksi tuolle laupiaalle samarialaiselle.

Se seuraus tuosta patsaan kiertämisestä jäi, että jätin autoni kahdeksi kuukaudeksi Katajanokalle. Kun lopulta muutin töihin Helsinkiin, kävin hakemassa sen eräänä rauhallisena iltana uudelle asunnolleni Korsoon.

3. Helsinki-tapaus

Elettiin vuoden 1976 helmikuuta ja meneillään oli poliisilakko. Nukuin sikeästi sunnuntaina vielä kello 10:n aikaan, kun asuntoni ovikello soi jämäkästi. Hoipuin unissani avaamaan ovea ja säikähdin, kun sen takana seisoi vankkarakenteinen, vanhempi poliisimies. Hän tiedusteli nimeni ja kertoi asiansa. Autoni oli löytynyt Sipoosta pellolta. Järkytyin ja unenrippeet karisivat silmistäni hetkessä.

Tajusin hänen tarkkailevan olemustani, ja hän tiedustelikin tiukkasävyisesti tekemisiäni edellisenä iltana ja yön aikana. Kerroin tehneeni kirjanpitotöitä myöhään yöhön ja olleeni sen takia vielä nukkumassa. Asunnossani oli kirjanpitopapereita pitkin ja poikin, pöydillä ja lattioilla, joten todistusaineisto sanomalleni oli näkyvillä. Lisäksi hänen nenänsä ei ilmeisestikään havainnut mitään voimajuomiin viittavaa. Havaitsin selitykseni hyväksytyksi.

Hän lupautui viemään minut autoni luo, ja niin matkasin hetken kuluttua poliisiauton takapenkillä sipoolaisen pellon pientareelle Hindsbyyhyn. Kahlasimme autoni luo pellolle, jossa hän tarkasti tilanteen ja kirjasi murron jäljet. Minä jäin paikalle poliisin poistuessa jatkamaan muita tehtäviään. Keräilin pellolle lumeen heitetyt irtotavarat auton sisään ja lähdin tarpomaan kohti lähintä maataloa. Sieltä sain avukseni isännän vetämään traktorilla kuplani pellolta tielle. Auto oli sivuikkunaa lukuunottamatta kunnossa, joten pääsin ajamaan sillä kotiin Korsoon. 

Yhteenvedon tynkää

Nuo edelliset tapahtumat eivät suuremmin minua järkyttäneet, mutta eivät myöskään valmistaneet nykyisiin autoilijan ongelmiin Helsingissä. Ai mihin ongelmiin muka? No vapaan parkkipaikan löytämiseen ja jonoissa istumiseen. Lisänä ovat viime vuosina tullut mahdoton määrä muusta liikenteestä piittaamattomia polkupyöräilijöitä ja sinne tänne poukoilevia jalankulkijoita. Autoilijalla saa olla silmät selässäkin, olkapäissä ja joka puolella päätä. Sittenkään ei tahdo ehtiä havaitsemaan kaikkea ympärillä tapahtuvaa. 

Turvallista liikennöintiä kaikille! Be careful out there! (Tuon viimeisen lauseen sanoi aina Hill Street Bluesin konstaapeli poliisien lähtiessä kamarilta partoimaan kaupungille.)

 Alla kuva Kupla-Volkkarista Symphony of the Seas-laivan pääaulassa. Millainenhan kuski on tuotakin ohjastanut? Vaikka väri on lähes sama kuin omassa Volkkarissani, ei kyseessä ole minun kuplani.

Mistä on kysymys ja kenen on vastuu?

Nyt, kun hallitus ja eduskunta painivat soten kanssa, olisi paikallaan antaa meikävanhukselle selityksiä! Pieni ihminen joutuu päivittäin miettimään harmaantuvassa päässään, mistä on kysymys, kun jatkuvasti tulee eteen ongelmia ja outoja tilanteita. Yritän seuraavassa avata noiden hetkien ja omituisuuksien luonnetta.

Kun aina väsyttää, mutta ei nukuta! Telkkaria katsoessa ei edes jännitys tai tähtien tanssit riitä pitämään tarkkaavaisuutta yllä koko aikaa. Silmät lupsahtelevat aika ajoin kiinni. Siinä jää moni laiton teko tai helman heilahdus näkemättä. Esim. quickstep on niin nopea tanssi, että jää suorituksesta yli puolet herkästi näkemättä noissa lupsahtelutilanteissa. Juoni katoaa ja joutuu lähipiiriltä kyselemään, mitä siinä oikein tapahtui, kun ”lepuutin” silmiäni?

Kun silmä ei tarkenna näkymää! Tämä ei taas liity yksinomaan telkkarin tuijottamiseen, vaan kaikkeen muuhunkin arkipäivän askareeseen, siis lupsahdusten ulkopuolella. Yrität tuijottaa ja tarkentaa näköä, siirtelet moniteholasien näkökenttää ylös ja alas, lähemmäs ja kauemmas, etkä saa selvää. Tuo ongelma tulee jonain päivänä vielä koskemaan nenään, kun lenkillä ei ajoissa näe lyhtypylvästä ja kävelee päin sitä.

Kun ei kuule kunnolla! Miksi ihmiset puhuvat aina liian hiljaa? Miksi sitä pitää kuiskia? Ja miksi televisioon on tehty liian vähän säätöä äänenvoimakkuudelle? En ymmärrä, kun siihen säätönappiin olisi tehtaalla ollut helppo laittaa kierroksia enemmänkin. Ei tarvitsisi katsoa lempisarjoja korva kaiuttimessa kiinni.

Kun parta kasvaa! Odotin tuota asiaa teini-iässä, turhaan. Silloin olisi tarvittu edes hentoisia haivenia, mutta niitä ei vaan tullut huolimatta leuan partavedellä valelusta ja isän partakoneella hinkkamisesta. Nyt ei olisi enää niin tarpeen koko parta, sillä sen tenho on jo hiipunut ja muinoinen tarve sille taaksejäänyt. Naama vaan ärtyy ja kärsii alituisesta hinkkaamisesta. Alan vähitellen kannattaa risupartoja. 

Kun tukka muuttaa väriään! Tuo on aivan liian myöhään tapahtuva elimistön toimi. Muutama kymmenen vuotta taaksepäin olisi harmaus ehkä pukenut vaatimatonta olemustani, mutta nyt ei auta enää poppakonstitkaan. Ja lisäksi hiukset tippuvat ja otsa pakenee takaraivoa kohti. Ei sekään ole edustavuusasteikon kärkipään asioita. Kyllä ei ole ohkainen, hiirenharmaanvaaleanruskean sekainen tukka muotia nykyään, olen ymmärtänyt partureiden säälivistä katseista. Alkaisiko kaljuksi Yul Brynneriksi?

Kun iho ja olemus muuttavat kuosiaan! Tosin eivät ole iho ja sisuksensa olleet valioluokkaa koskaan, mutta nyt on hommaan tullut uutta vauhtia. Ei hyvään suuntaan kuitenkaan! Pinta näyttää nykyisin tatuointistudion mallinukelta. Väriä, luomea ja näppyä on tarjolla vaikka minkälaista. Olisi luullut, että nuoruuden finnit ja muut ikävät jutut olisivat jääneet unhoon, mutta ei! Ei auta rasvat, voiteet eikä vaseliinit, vaikka kuinka uskoisit mainoksiin ja netin kertomuksiin. Vartalomallista ei kannata juuri puhuakaan, sillä sitä riittää enemmän ja enemmän päivä päivältä. Pyöreästä vaikuttaa tulevan hallitseva muoto.

Kun vesi aiheuttaa kiireen! Välillä on pakko pohtia, onko Ahti vai Näkki asettunut ihon alle, sillä toisinaan tulee valtava kiire? Pelkkä veden näkeminen, saati kuuleminen, aiheuttaa pikaisen tarpeen siirtyä lähimmän puskan tai nurkan taakse. Vuosi vuodelta on siirtymäaikaa vähemmän ja vähemmän. Aina ei edes ehdi, kun olisi pitänyt olla jo. Silloin on hyvä olla kotona riittävästi Omoa ja toimiva pesukone.

Kun seisominen tasaisella, saati veneessä ei enää onnistu! Vaikka eihän tuon pitäisi olla ongelma, kun veneessä seisomisesta varoitellaan muutenkin. Mutta toimi on pakollinen, jos on kokemassa kalastusvälinettä järvellä. Vene huojuu ja vapisee yhtä paljon kuin itse kalamieskin. Ennen ei tuommoista vaivaa ollut, sillä letkein lantein tuli heiluriliike kompensoitua huomaamatta. Tuota huojumista on alkanut esiintyä ja tasamaallakin. Ei tarvitse käydä anniskeluyrityksissäkään, saati pitkäripaisessa, siitä huolimatta kulkutie heiluu. Sängystä nouseminen heittää usein syleilemään lähintä kiinteää tukea. Siihen, miksi kaiteita on olemassa, lisääntyy ymmärrys kaiken aikaa.

Kun papu ei riitä lihaksessa! Kyllä oli rauta ennen kevyempää. Nuorena vedettiin ja nostettiin autoja kilpaa huoltoaseman baarin ikkunan edessä. Samalla toivottiin, että limsaa sisällä ryystävät tyttäret havainnoisivat kevyesti lihasvoimalla siirtyilevät ajoneuvot ja siirtäjät. Nyt ei nouse paikoilleen edes yksi autonrengas, kun kohta pitäisi vaihtaa talvirenkaat. Kyllä ei saisi tehdä autoista ja tavaroista raskaampia kuin ennen. Pitänee mennä kuntosalille, jos vaikka sieltä löytyisi ne kadonneet pavut.

Kun telkkarit ovat aivan liian monimutkaisia! Kyllä ei tarvinnut ennen askarrella telkkarin kaukosäätimen kanssa. Ei edes ollut kaukosäädintä, kun oli vain yksi tv-kanava, eikä muita tarvittukaan. Sitten lisäsivät kanavia, ensin yhden ja sitten toisen ja tuosta innostuneena lisäsivät niitä yltiöpäisesti pitkän liudan. Nyt niitten kanssa on ihmeissään, kun ei tiedä, mitä katsoa ja kaukosäätimessäkin on nappeja enemmän kuin lentokoneen ohjaamossa. Ja säätimiä on oltava käsillä melkoinen nippu, sillä muuten et pysy ajan tasalla.

Kun ei muista! Tuosta en muistanutkaan kirjoittaa tällä kertaa.

 

Miksiköhän kaikki ei ole kuin ennen? Miksi kaikkea pitää jatkuvasti muuttaa? Ja syksykin on tulossa!

Suomen kielen sanat: Ahneus, riistäytyminen

Tilannekuva: On kaunis, puolipilvinen syyspäivä ja paikkana lähisuo. Olen lompsinut isoissa saappaissani suolle.

Varustus: Kolmen litran vetoinen muovisanko. Tavoitteeni on kerätä karpaloita, mielellään ainakin tuon sankon verran.

Kokemustausta: Aloitan nuoruudestani 50-luvulla. Vanhempani ja lähipiirini olivat kovin innokkaita marjastajia. Kun kausi alkoi, kului jokainen viikonloppu marjametsässä, -kankailla ja lakkasoilla. En ollut erityisen halukas noihin marjastuspuuhiin. Päivän viettäminen metsässä vanhemman väen kanssa ei ollut nuorenmiehen lempipuuhaa. 

Tosin satunnaiselle metsässä käymiselle oli toisinaan eräs tarpeen sanelema peruste, hyppyseipään etsiminen. Se puuha toistui kohtuuttoman usein. Sopivan paksuisen ja pituisen puun löytäminen oli joskus tuskan takana. Miksi sitten usein? Tuota samaa mietin itsekin maatessani selälläni urheilukentällä puristaen käsissäni katkenneen mäntyseipään puolikasta. Tuohon aikaan ei ollut kylällemme vielä saapunut suuren maailman terässeipäät, bambuseipäistä puhumattakaan. No tämä suhteestani nuoruuteni metsiin.

Eläköitymisen myötä olen kuitenkin ”innostunut” marjastuksesta ja sienistäkin. Laitoin lainausmerkit, koska ei se innostukseni niin palavaa sentään ole. Mutta suo, se on hieman enemmän minun pirtaani. Uskotteko? Mökkimme lähellä on hieman yli 5:n hehtaarin suolämpäre, joka tuottaa vuosittain uskomattoman määrän karpaloita. Ja kaikkihan me tiedämme, että nuo marjat ovat äärettömän terveellisiä ihmisen alapään nestetoiminnoille. Tosin se ei ole syy innostukselleni karpaloihin. Onhan ne toki aika kirpakoita marjoja, enkä ole vaikutuksia vielä erityisemmin huomannut, mutta ehkäpä ne selvinnee tulevina vuosina. Mutta kinuskikastikkeen kanssa karpalokiisseli on melko makoisaa!

Siirrynpä nyt edellä esittämäni, aika pitkän alustuksen jälkeen otsikon sanoihin.

AHNEUS

Minulla on siis polttava tarve päästä joka syksy poimimaan karpaloita. Kuten viittasin, en edes pidä niistä erityisemmin, paitsi em. tavalla nautittuna, mutta saatava niitä on pakastimen uumeniin. Lieneekö poiminta-alueen kompaktikoko, vähäinen liikkumistarve vai runsas marjojen määrä sitten pontimeni? Mene ja tiedä! Kun olen toimittanut ensimmäiset tarkkailukäyntini suolla ennen marjojen kypsymistä, alkaa tienvarren tarkkailu. Onko vieraita poimijoita ilmaantunut suolle? Vieraat autot mökkitiemme alkupäässä paljastavat nuo ei-toivomani kulkijat. Autojen ilmestyminen saa kinttuihini vipinää! Etteivät vaan, ruojat vie marjojani ja poimi koko suota tyhjäksi! Niin, ei suo ole minun eikä lähelläkään omaa maatani, mutta kuitenkin koen tuon suon ja sen antimien olevan henkisesti minulle varattuja. 

Tänään, kun menin suolle, oli siellä kaksi vierasta miestä sankoineen. Yritin hönkiä suon kosteaan ilmaan heille poistumishenkäyksiä, mutta ei se tuntunut toimivan. Olisiko ongelmana ollut reilu sadan metrin välimatka? Ilokseni totesin puolen tunnin kuluttua toisen miehistä poistuneen. Pohdiskelin omaa suhtautumistani muihin poimijoihin ja suon omimiseen, ja tulin johtopäätelmään, että taidan olla aavistuksen verran ahne!

RIISTÄYTYMINEN

Karpalosuo on tälläkin hetkellä täynnä marjoja. En usko että tänäkään vuonna ne loppuvat, vaikka siellä kävisi lisäkseni aiempien vuosien tapaan runsaasti poimijoita. Mutta se marjojen määrä tuottaa joka kerran suunnattomia ongelmia. Ensimmäinen on se, että jalkaa ei oikein voi siirtää, kun sen alle jää aina runsaasti marjoja. Toinen, isompi ongelma on poislähtemisen vaikeus. Ei innosta nälkä eikä jano, eikä muutkaan ihmisen perustarpeet, kun marjoja on vielä mahdottomasti poimimatta.

Kunnes kotoa kiirii tiukka viesti kännykkään tai ilta hämärtyy, on pakko poistua, riistäytyä suolta kohti kotia. Se on tuskaa! Siinä sitten mietit ja pohdit, viekö joku marjat yön pimeydessä, riittääkö niitä enää minulle? 

Lopputulema: Suomen kielen sanat ahneus ja riistäytyminen ovat varmaankin syntyneet jo muinaisten karpalosoiden äärellä. Siinä suomalais-ugrilainen kielitieteilijä, kansanmiesmarjastaja on pohtinut suonlaidassa sammalmättäällä istuessaan, mikähän parhaiten kuvaisi tuon alueen tarjoamaa punaisen marjan vaikutusta sysisuomalaisen luonteessa ja mitä vaikutusta sillä voisi olla ...?

Suomen kieli on metka kieli! Ahneen on vaikea riistäytyä hyvästä marjakosta!