Tuleeko vai meneekö muisti?

Se on aika pirullista, kun muisti alkaa tökkiä! Jotenkin sitä kuvitteli, että eihän se meikäläinen joudu tuohon pinhuusiin. Mutta totuus tuntuu olevan aivan toisenlainen.

Takana ovat nippelitiedon mestaripäivät. Useiden tietosanakirjasarjojen ja muutaman kirjaston lukeminen tuntuu nyt menneen hukkaan. Takana ovat ne päivät, jolloin Viisasten kerhon sekä Tuplan ja kuitin kysymyksiin napsahtelivat vastaukset kuin hyllyltä. Haluatko miljonääriksi on mielenkiintoinen ohjelma. Haluaisin tietenkin, mutta muistin ohella tepposet tekevät urheilu- ja nuorisomusiikin kysymykset. En taida enää osallistua mihinkään, missä kysellään jotain tietoasioita.

Jotenkin ollaan siinä vaiheessa, että on ehkä syytä huolestua, kun pitää kurkistaa käytävästä postiluukusta naapurin sukunimi. Toisaalta ei olla oltu naapureita vasta kuin vajaat 15 vuotta. Ja naapurihan kuitenkin muuttaa jossain vaiheessa ja asuntoon tulee uusi asukas, jolla on toinen nimi, varmaan vielä hankalampi. Joten hukkaanhan tuo opettelu menisi kuitenkin. 

Pahimpia asioita on kuitenkin tuttujen laulajien ja näyttelijöiden nimien unohtaminen. Sinä päivänä on piru merrassa, kun unohdan Olavi Virran nimen tai vielä pahempi etten tunnista hänen lauluääntään. Jos sattuu Tauno Palon ja Ansa Ikosen nimi olemaan hukassa, ei ole lähellekään niin paha kuin tuo Ola-juttu. Ja Aku Korhosen nimeä ei kestä tietenkään unohtaa koskaan. Jopi Rinne on jo siinä rajoilla. Jospa vaikka vielä hetken muistaisi ulkolaisista John Waynen, Marilyn Monroen, Clark Gablen, Frank Sinatran ja vastaavat nimet. Ja tietenkin tärkeä on muistaa kapteenit Kirk ja Picard. Vähemmän tunnetut julkkikset olenkin jo unohtanut. Elviksestäkään ei ole niin väliä, kun lauloi ryskämusiikkia, mutta Bing Crosby on tärkeä.

Autoa huoltoon viedessä on tullut hieman hankaluuksia, kun en enää muista enkä opikaan autoni rekisterinumeroa. Mutta puolustuksekseni tuon julki, että se on aika hankala muistettavaksi. Ei ole ABC-123 tai vastaava. Ei ole nollia eikä sananalkuja tai lyhenteitä. Eihän sitä silloin voi muistaa. PIN-koodit ja tunnusluvut kuuluvat pirullisimpaan joukkoon muistettavia asioita. 

Viime aikoina on puhelin jäänyt usein kotiin, kun olen lähtenyt ulkoilemaan. Ikäni olen paasannut tuttaville, kun eivät vastaa puhelimeen, että sen on oltava aina käsillä. En paasaa enää! Kunpa vaan vielä muistaisin tulla oikeaan osoitteeseen.

Mistä minun pitikään nyt kirjoittaa? Ja millä? Sen vielä muistan, että keväällä kirjoitin kirjan ”No jopas sattui! - Hupinovelleja”. Olen jopa lukenut sen itsekin! En muista siitä paljon mitään, kun uutta jo pukkaa ensi vuonna.

Iltaista Stadia

Syystoimia ja vähän kesäkin

Olihan se lopultakin pakko lähteä laittamaan mökki talviteloille. Olisi sinne menty jo hieman aikaisemminkin, sillä reilu kuukausi aiemmin oli tarkoitus ainoastaan pistäytyä asioilla kotona Stadissa. Mutta! Sattui se ryökäleen heinäseiväs lävistämään käsivarren hauiksen vierestä. Sitä reikää on nyt hoidettu reilu kuukausi ja ollaan pikkuhiljaa loppusuoralla. Reikä on nyt umpeutumassa. Kyllä osoitan jälleen suuret kiitokseni suomalaiselle terveydenhoidolle ja erityisesti Miralle, joka on sitkeästi hoitanut yli kaksi viikkoa päivittäin ja sitten joka toinen päivä haavaani. Ja voitolla ollaan!

Siis mökille tultiin ja pihat olivat suorastaan siivottomassa kunnossa. Parin viikon takaiset myrskyt eivät olleet tehneet onneksi vaurioita, paitsi mäntyjen neulasia ja koivujen lehtiä oli pihat täynnä. Tein parina päivänä kaupunkilaisen tavalla lehtipuhaltimella töitä. Piha on sen verran epätasainen ja kauniisti sammalikolla, ettei siiehn ole syytä mennä haravan kanssa riehumaan. Puhallin on paras. Kärräsin neulasia ja neulasia parikymmentä kottikärryllistä ja lisänä muutaman pressullisen takametsään.

Seuraavana aamuna olikin sama homma edessä. Aamusella puhallellut järvituuli oli hoitanut pihan uudelleen puhallettavaan kuntoon. Luovutin! Ei jaksa väsynyt, vanha, käsikipuinen pappa enää riehua saman asian äärellä moniaita päiviä. Mutta onneksi säänhaltija oli hommassa mukana, aurinko porotti ja lämpö oli +20C. Ei ole tuommoinen keli paha pihapuuhiin.

Oliko kesä muuten hyvä? Ei ollut näin syksymielessä. Ranta on täynnä edellisen talven jäiden rantaan ajamia kaisloja, joita oli turha yrittää polttaa kesähelteellä. Olivat kasoissa puiden alla rantapenkan luona. Mutta nyt on Saimaan vesi paennut Venäjän suuntaan ja rannalla on tilaa poltella niitä. Illalla kaivelin tulitikut esiin ja täräytin kaislakasat tuleen. Tuuli ei puhaltanut puiden eikä pystyssä olevan kuivan kaislikon suuntaan. Silloin ei olisi ollut enää kenelläkään mukavaa. Ainakaan minulla ja palokunnalla! Mutta ei olisi ollut naapurimökin isännälläkään, kun sai koko mökkitontin täyteen paksua mustaa savua.

No sitten lisää kesästä! Minulla on ollut kohta parikymmentä vuotta rannassa nuotiopaikka, jossa on tarkoitus käristellä tikussa makkaraa. Ei ole paljon käristelty! Viimeksi muistelen sitä tehdyn 6 vuotta sitten ja sitä ennen ehkä 4 vuotta aiemmin. Veden korkeus vaihtelee joka vuosi sen verran, että nuotion kivet sortuvat aina jossain vaiheessa. Mutta kasaan varulta nuotiopaikan joka kevät käyttökuntoon, jos vaikka joku haluaisi paistella siinä joskus jotakin. Ei ole toistaiseksi erityisemmin halunnut.

No sitten tuo uiminen! Olen ottanut tavakseni uida säännöllisesti. Rantamme on erittäin mukavaa sileää ja hiekkapohjaista. Lisäksi se syvenee hitaasti, joten se on turvallinen lapsillekin. Uimasyvyyteen pitää kävellä vedessä noin 50 metriä. Edellisen kerran pieniä lapsia oli rannassa uimassa noin 3 vuotta sitten. Itse uin jo 20 vuotta omistamassamme rannassa noin 16 vuotta sitten ja seuraavan kerran 6 vuotta sitten. Eli olen ottanut tavakseni uida säännöllisesti 10 vuoden välein. Uiminen on oikein mukavaa puuhaa, mutta liikaa ei sovi vanhan ihmisen järvessä rypeä. Saattaa nahka mennä ruttuun! Sitä riskiä en voi enää ottaa. Yritän pitää ihoni muutenkin sileänä lihomalla sopivasti, että sopisin nahkaani.

Aurinkoista syksyä kaikille luontoihmisille!

PS. Olisin laittanut juttuun kuviakin, mutta en osaa lisätä niitä iPadilla kirjoitettuun juttuuni. Pitänee mennä Enterin opastukseen kysymään neuvoa! Kyllä siellä osataan nuo jutut!

PPS vai onko se PSS.

No oli kumpi hyväänsä, lisäsin tuohon alas yhden kuvan elokuun iltaruskosta. Syksyn kuvia en kehdannut laittaa, kun tuossa rannassa on kaikki niin ruskeaa, keltaista ja harmaata, eikä edes niitä kauneimpia sävyjä.

Tilaa tavaraa - arvaa minne menee?

Kyllä olen aina silloin tällöin tilannut tavaraa netin kautta. Ja sehän toimii aivan mainiosti! Tavara on aina tullut, milloin minnekin. Useinmiten aivan eri paikkaan, minne sitä odotin. Kerronpa muutaman tapauksen parin viime vuoden ajalta. Mainitsen ensin asuvani Helsingin Pikku-Huopalahdessa.

1. Tilasin pikkuyrityksen nimissä työvälineen. Se meni Pitäjänmäkeen yrityspostiin. En tykännyt!

2. Tilasin omissa nimissäni Saksasta tietokoneen osia. Paketti tuli jonkun kansainvälisen kuljetusyrityksen toimesta keskellä Haagaa sijaitsevaan R-Kioskiin. En tykännyt!

3. Tilasin vaatteita ulkomailta. Paketti tuli toisen kansainvälisen kuljetusyrityksen noutopisteeseen omalle kotikadulleni. En tykännyt ja osittain tykkäsin vähän, kun oli lähellä!

4. Tilasin sokerimittarin liuskoja mökille Savonlinnaan ja maksoin toimituksesta mökkipaikkakunnalle postin noutolokeroon. Paketti tuli Helsinkiin kotini lähellä olevan kaupan lokeroon. En todellakaan tykännyt - suorastaan harmitti (ei tunnetta voi oikeasti julkaista, mutta se on ruma sana tai useampia)!

5. Tilasin sokeripiikityskynän piikkejä. Tarkastin tilatessani toimitusosoitteen kodin vieressä olevan kaupan noutolokeroon. Ei tullut sinne! Tuli seuraavaan postiin. Oli ollut kuulemma lokerot toivomassani osoitteessa täynnä. En tykännyt vaan olin vielä enemmän edellisen kohdan kiellettyä ilmaisua! Lisäksi hain kävellen ja alkoi sataa - kastuin!

Kyllä en enää tiedä uskallanko tilata ikinä mitään? Kun ei sitä tiedä, mistä paketin lopulta löytää. Jos se menee vaikka Pohjoisnavalle! Millä minä sen sieltä noudan ja kenelle siellä näytetään hakiessa henkkarit? En kyllä enää tykkää oikein mistään! Paitsi Ullan Pakarin Kaurajuntasta.

Tv-ohjelmat ja mieli muuttuu

Kyllä heti tunnustan olevani melkoisesti koukussa telkkariin ja sen ohjelmiin. Tuo kiinnostus alkoi jo 50-luvun lopulla, kun Ruotsin lähetykset näkyivät satunnaisesti kotikylälleni Oulun eteläpuolella. Kylässä oli yksi telkkari, jota melkoinen joukko kylaläisiä kokoontui iltaisin katsomaan. Ruudusta näkyi pääasiassa lumisadetta, jota asuinseudullani näkyi talvisin ulkonakin aivan riittävästi. Mutta siellä sitä vaan istutiin ja oltiin onnellisia, jos ruudussa vilahti sekuntien murto-osaksi jotain muutakin. Se viritti aina mielikuvitusten sävyttämän, kiivaan keskustelun näkymän mahdollisista tapahtumista.

Kun sitten pohjoisessakin alkoivat tv-lähetykset näkyä, kuluivat illat tv:n ääressä. Ensimmäisiä ohjelmia katsottiin ainoalta näkyvältä kanavalta. Tuolloin ei osannut kuvitella edes pienessä mielessä mahdollisuutta useampiin kanaviin, saati värilähetyksiin. Illat tuijotettiin Mustaa oria tai Rin Tin Tiniä. Ja sitten 60-luvulla tulivat musiikkiohjelmat, joissa usein esiintyi suuret orkesterit. Urheiluohjelmien tulo televisioon keräsi aina isommat joukon tv:n ääreen.

Työelämä häiritsi tv:n katsomistani sitten kymmenet vuodet, mutta eläköitymisen jälkeen innostus puhkesi uudelleen. Erilaiset tallennuslaitteet ilmestyivät myös meidän telkkarimme alle tai viereen. Laitteiden tekninen kehittyminen ja kapasiteetin kasvu teettivät matkoja laitekauppoihin. Ensin tallennettiin VHS-kaseteille ja sitten kovalevyille. Mutta suurin autuus koitti, kun perustettiin Elisa Viihde ja eksyin sen äärelle. Se toi mahdollisuuden tallentaa ohjelmia lähes rajattomasti.

Nyt on television laaja tarjonta pakottanut minutkin etsimään mieleisiä ohjelmalajeja. Kaikkea ei kerta kaikkiaan ehdi katsoa. Edelleenkin tallennan lähes kaikki matkan varrella itseäni kiinnostaneet aiheet ja ohjelmat, mutta välillä on tallennettuja ohjelmia pakko poistaakin katsomatta. Jossain vaiheessa olin tallentanut lähes 400 elokuvaa, ja televisiosta pukkasi kaiken aikaa uutta. Viime vuosina lähetyssysteemien muutosten myötä samat elokuvat tulevat uudestaan ja uudestaan. Tallentamista ei enää tarvitsisi, mutta tallennan kuitenkin varulta ja sitten välillä poistelen niitä katsomatta.

Nyt malttamattomana seniorina ei tahdo jaksaa enää keskittyä kokonaisen elokuvan maailmaan, vaan tv-sarjat ovat mielenkiintoisempia. Aiemmin en ollut juurikaan kiinnostunut uutis- tai ajankohtaislähetyksistä, mutta nyt sekin asia on muuttunut. Nykyisestä tarjonnasta olen eniten kiinnostunut Pohjoismaisista tv-sarjoista ja elokuvista sekä suomalaisista rikossarjoista. Onhan niitä muitakin kiinnostavia ohjelmia, mutta kun tarjonta on niin laajaa. Tietokilpailut oavt toki kiinnostava laji myös. Moni hyvä ohjelma jää kuitenkin katsomatta tarjonnan runsauden takia.

Mutta Tanssii Tähtien Kanssa-ohjelma on ehdottomasti katsottava. Ensimmäinen jakso oli yllätyksellinen osaamisten osalta. Nyt on pakko seurata, kuka siellä oikeasti osaa tanssia. Kuka osaa vakiot, kuka osaa lattarit ja kuka osaa molemmat? Siinäpä kysymys!

Ja eikun telkkari taas auki!

Kyllä se joskus palkitseekin!

Olen tuossa kesän aikana kirjoitellut harmituksen aiheistani. Otin jyrkästi kantaa mm. Olavinlinnan musikaalikonsertin kanssakatsojasta. Se melkein kolmemetrinen korsto peittämässä lavanäkymääni ei enää oikeastaan vaivaa mieltäni. Pitihän hänenkin istua jossain. Sen verran kuitenkin totean, että olisihan hänen paikkansa voinut olla vaikka kolme paikkaa meistä vasemmalle.

Sekään ei hirveästi harmita, että putosin tikkailta varaston seinää vasten olevien heinäseipäitten päälle ja yksi seiväs teki reiän oikeaan käsivarteeni ohittaen taidokkaasti tärkeät verisuonet ja lihakset. Mutta kohtalaisen kokoinen reikä tuli kunnioitettavan (kirjoittajan huom!) kokoisen hauikseni viereen. Tuon tapahtuman myötä olen saanut uuden ystävän terveyskeskuksesta. Käyn hänen luonaan tulevien, useiden viikkojen ajan lähes päivittäin. En viitsi kertoa tarkemmin tuon ystävyyssuhteemme sadistisista piirteistä.

Nuo harmilliset asiat jäivät kuitenkin tänä iltana taka-alalle. Olin pari kuukautta aiemmin ostanut liput kitaravirtuoosi Olli Soikkelin konserttiin Savoy-teatteriin. Lavalle kiipesi trio, joka koostui kolmesta uskomattoman taitavasta muusikosta. Suomen Nurmeksen lahja maailman kitaramusiikille ja erityisesti Django Reinhardtin musiikin suuri tulkitsija Olli Soikkeli uskomattoman nopeine sormineen taikoi ilmoille virtuoosimaisen äänimaailman. Flyygelin koskettimille antoi lentävän vauhdin Grammy-voittaja,  Jyväskylän kosketintaituri Marian Petrescu. Näiden kahden maailman musiikkiestraadeja valloittaneen taiturin tukena soitti taidokkaasti bassoa turkulainen Teemu Åkerlund.

Olen ihaillut Olli Soikkelia jo usean vuoden ajan. Youtuben kautta olen kuunnellut hänen taidokasta soitantaansa. Hänen musiikkinsa myötä löysin myös gipsy swingin maailman. Illan konsertti ei sisältänyt tuota lajia kuin yhden biisin verran, mutta muutoin soitannan tempo oli liki sama ja jazztrion meininki todella mukaansa tempaavaa. Nyt voisi jättää jopa ensiyön särkypillerinkin ottamatta.

Niin, että hyvää kannattaa joskus odottaa vaikka pienoisten kärsimystenkin kautta! Siitä huolimatta olkaa varovaisia heinäseipäitten lähellä ja käykää konserteissa vaikka ilman kärsimyksiäkin.

PS. Haluan vielä mainita toisenkin positiivisen asian. Sain Viking-lotossa voiton elokuun lopulla. Uskon, että olette kateellisia! Voitin porukkapleissä kokonaiset viisikymmentä senttiä. Sijoitin voittoni parkkimittariin. Siis en ostanut mittaria, vaan ostin pysäköintiaikaa koko rahalla.

Kaupunki vai maaseutu?

No arvaatteko mitä? Alkaa pikkuhiljaa tulla kuppi täyteen maaseutua!

Suurimman osan elämästäni olen asunut kaupungeissa. Mutta olen aina mainostanut olevani aito maalaispoika. Kasvoinhan lapsuuteni sentään oikeassa pienessä maalaiskylässä melko etäällä kaupunkimaisemista. Maalaispojan kokemuksilla ja logiikalla olen selviytynyt kohta 70 vuotta maailman myrskyissä. No se lienee hyvä asia, mutta ... !

Olenko kaivannut takaisin maalle? Olenko kaivannut asumista maalaistalossa? Ehkä olen jossain vaiheessa. Eläköitymisen jälkeen olen kaivannut mm. maalaistalon isoa kivinavettaa. Ei, en ole asunut semmoisen lähelläkään! Se kaipuu on tullut mielikuvista hienosta verstastilasta, jollaisen kivinavettaan voisi rakentaa. Olen nimittäin viimeiset parikymmentä vuotta tykännyt askarrella puutöiden parissa. Koko ja ainoa peruste navetalle on tuossa edellä mainitsemassani asiassa.

Mökkeillessäni olen saanut aistia aitoa maalaistunnelmaa jo lähes parikymmenen vuoden ajan. Läheiset peltomaisemat, maatalot, iso järvi ja mittaamattomat metsät mökin ympärillä ovat luoneet oikeanlaista tunnelmaa. Siinä on auttanut myös osaltaan reilun kilometrin päässä mökiltämme sijaitsevan sikalan sulotuoksut. Nuo tuoksut ovat kauniina kesäpäivänä sopivasta suunnasta käyvän tuulenvireen tuomina leijailleet rannallemme. Onneksi historiaani kuuluu nuoruuden asuminen samanlaisen fasiliteetin lähellä kotikylässä. Silloinkin nenäkarvani käpristyivät tuon sulotuoksun voimasta ja hengenpidätteleminen kehittyi oivaksi taidoksi.

Muuten mökkeily on ollut tänä kesänä maaseutuelämistä parhaimmillaan Saimaan aaltojen, helteen  ja kesän tuoksujen kanssa. Haittoina voisi kokea kuivuuden häiritsemän marjasadon puuttumisen, kuumien järvivesien syvyyksiin ajamien kalojen katoamisen ja ulkonaolemisen sietämättömyyden kuumuuden takia.

Noin 50 vuotta kaupungissa asumista on vienyt mukanaan. Tämä edelleen jonkin aikaa mökillä roikkuminen, on saanut minut kaipaamaan kaupunkiin. Kaipaan kuntoliikuntaa kaupungissa, asfaltin tasaisuutta jalkojeni alla ja autojen hurinaa ympärilläni. Joku tietenkin kysyy, mikset liiku maalla, metsissä, rannoilla? Osaltaan viime viikkoina lähialueen 15 kaadettua karhua ja niiden lisäksi kaatamattomat mesikämmenet rajoittavat metsässä liikkumista.

Pelkäänkö punkkeja? No pelkään, sillä 2 olen ihostani löytänyt, täydessä touhussa pää läskissä ja imu päällä. Olen saanut viikkojen ajan seurata, tuleeko rengasta vai ei. Kaverini poisti viime viikolla yhden ötökän ihostaan. Kun naapurin koira käväisee pihalla, se tuo sisälle toistakymmentä punkkia turkissaan. Eli punkkeja löytyy ja lisää ilmestyy maisemaan. Ei hyvä!

Maalla vai kaupungissa? Kyllä nyt alan olla entistä vakuuttuneempi, että olen aito kaupunkilaispoika synnyinseudustani huolimatta. Kaipaan kiivaasti takaisin asfalttiviidakkoon! Mutta hoidettavat asiat pidättelevät maalla vielä tovin. Mutta kyllä minä täältä vielä palaan Stadiin!

Luikerot ja minä

Kyllä olisin ennen kakkinut housuun ja kiivennyt puuhun! Olen aina pelännyt käärmeitä, jollaisen nähtyäni ovat karvani nousseet pystyyn ja hiki virrannut vuolaana.

Kasvoin armeijaikään asti paikkakunnilla, jossa esiintyi runsaasti noita luikeroeläimiä. Läheiset suot ja hiekkakuopat ja metsät hellivät yäk-eläinten lisääntymistä ja elinolosuhteita. Nuoruuteni kasvupaikkakunnalla kaivinkonemiehet keräsivät sadoittain käärmeitä hiekkakuopalta aidalle riippumaan. En tykännyt tuosta näystä kuvitellessani, mitä nuo eläimet voisivat minulle tehdä.

Armeijassa ollessani makasin kerran Haminan lähellä ampumaradan penkalla valmistautumassa tauluammuntaan, kun edessäni heinikosta luikerteli esiin vaskitsa. Pomppasin ylös salamana. Siitähän tuli tietenkin esimiesten taholta sanomista, mutta minä pelastuin villieläimen suusta.

Noin 5 vuotta sitten olin pururadalla lenkillä (uskokaa vaan!) ja törmäsin jälleen tuohon jalometallilla päällystettyyn otukseen. ”Perusrohkeana” vanhuksena päätin kokeilla kanttiani ja tartuin kädellä otusta peräpäästä. Hiki helmeillen otsallani pitelin hetken tuota kiemurtelevaa eläintä ilmassa ja laskin sen sitten polulle jatkamaan matkaansa. Tunsin hetken oloni hurjaksi villieläinten metsästäjäksi. Vau!

Toissapäivänä kävelin mökkirannalla, kun jalkani vieressä liikahti vajaa metrinen pikimusta luikero. Liekö vanhuuden hitaus vai mikä aiheuttanut reaktioni? En reagoinut asiaan mitenkään. Luikero jatkoi matkaansa kohti rantakaislikkoa ja minä vaan katselin perään. Muutama vuosi aiemmin olisin saanut ns. hepulikohtauksen.

Vasta luikeron kadottua näkyvistäni, tajusin sen olleen rantakäärme, joka ennakkotietojen valossa ei kuulemma syö ihmisiä. Aivan varma tuosta tiedosta en osaa kuitenkaan olla. Sen kuitenkin sanon, että musta on paha väri, siitä ei erotu sahakuvio!

Se on luonto ihmeellinen asia! Toivoisin, että punkit, käärmeet, ampiaiset, karhut ja muut vastaavat oliot asustaisivat muualla kuin minä.