Onko tietokone jo ihmisessä?

Vastauksena otsikon kysymykseen voisi sanoa, että jees eli on tietenkin, on aina ollut. Tuota ei vaan tule juurikaan ajatelleeksi. Kysyikö joku, miten niin? No, minäpä yritän valaista asiaa omalla sekalaisen polveilevalla tavallani. Avainasemassa koko hommassa on pääkopan sisällä piileskelevä omituisen näköinen, harmaa möhkäle eli aivot.

PROSESSORI eli SUORITIN

Aivot ovat ihmisen oman tietokoneen prosessori. Oman prosessorini teho on laskenut jo vuosien ajan. Tehtävien suorittaminen, laskeminen, asioiden mieleen palauttaminen ja toimintojen ohjaaminen on aina vaan vaikeampaa. Toiminnot ovat hidastumassa päivä päivältä. Erityisesti päivittäiseen liikuntaan aktivoiva osa prosessoriani on selvästi lakannut toimimasta. Sen osan on vallanneet ne sähköiset impulssit, jotka suosivat ympäröivässä todellisuudessa havaitsemansa sohvan ja nojatuolin käyttöä.

Toisinaan ajattelen kauhulla sitä, ettei olisi käytettävissä näitä kovempia tietokoneita, läppäreitä, tabletteja ja älykännyköitä. Jäisi nykyään moni homma tekemättä. Ei riittäisi oman reistailevan prosessorin ja heikentyvän muistikapasiteetin teho asioiden hoitamiseen. Onneksi maailma on kehittänyt nuo tekniset apuvälineet, joihin osia, mm. tehokkaampia prosessoreita, vaihtamalla saadaan helposti asennettua lisää tehoja. Ihmiselle noiden osien vaihtaminen ei vielä onnistu. Ehkä viisaat keksivät joskus tuohonkin ratkaisun, mutta siihen voi vielä tovi vierähtää.

MUISTI

Ihmisen muisti toimii melkoiselta osin samalla tavalla kuin "oikeassa" tietokoneessakin. Tietoa varastoituu kaiken aikaa aivoihin. joista sitä voi käyttää milloin mihinkin tarkoitukseen. Muistin kapasiteetti vaihtelee ihmisestä ja ajasta toiseen. Jokaiselle on suotu omanlaisensa määrä suoritin- ja muistikapasiteettia.

Omalla kohdallani huomasin vuosikymmenten kuluessa pienikapasiteettisen muistini erikoistuneen ainoastaan turhan tiedon tallentamiseen. Tosin uuden tuonkin lajin tiedon tallentuminen on sittemmin lähes täysin pysähtynyt. Voisiko luonnehtia, että muistini on täynnä ja lisämuistia ei valitettavasti voi asentaa! Ja se ollut vähäinenkin tieto katoaa, deletoituu, sieltä.

Aikanaan näimme tv:ssä varsinaisia muistihirmuja. Enää ei ole Tauno ja Kirsti Rautiaisen tai Timo T. Kaukosen pitämiä tietokilpailuja, ei nähdä Hardi Tiidusta, Esko Kivikoskea eikä muitakaan huipputietäjiä. Heillä oli sitä oikeaa ja laaja-alaista yleistietoa. Itse muistin enimmäkseen Aku Ankan auton rekisterinumero-tyyppisiä asioita. 

Aikoinaan työssäni tarvittava tärkeä tieto on häipynyt muististani jo aikaa sitten. Viime vuosina muistini kapasiteetti on laskenut aina vaan kiihtyvällä vauhdilla. Nyt ollaan kohta sillä rajalla, että jonain päivänä en enää löydä kyliltä kotiin, kun en muista osoitetta ja kadut näyttävät oudoilta. Tuokin päivä vielä koittaa, ehkä piankin? Jopa naapureiden nimet, saati tv-julkkisten nimet ovat kadonneet mielestä jo melkoinen tovi sitten. Tai kyllähän Pekka Poudan muistaa, kun nimi on niin osuva ja hänellä on Sini. Vanhempi väki saattaisi muistaa Harras Kytän ja Helge Jääsalon sekä heidän ammattinsa. Pitäisikin vaatia, että ammatti pitää ilmetä nimessä, ja mielellään hauskalla tavalla.

Muutamia havaintoja

Oletko koskaan ajatellut, kuinka vaikeaa alkaa olla tavallisella kynällä kirjoittaminen tai päässä laskeminen? Tosin ennen varsinaisia tietokoneita eläneet monet osaavat tehdä nuo asiat ilman konettakin, mutta koneista on heillekin nykyisin apua. 

Olen huomannut, että kynällä pitkän tekstin kirjoittaminen ei tahdo enää onnistua. Ensinnäkin kynän pitkään kädessä pitäminen tekee kipeää, kun kämmenluiden asento poikkeaa muun nykytekemisen asennoista, ja toiseksi käsialasta ei ota edes apteekkari selvää. Kun ei enää kirjoita käsin, katoaa myös kirjoitustaito. Eli ei se vaan meinaa enää sujua, tulee vaan omituista suttua.

Nyt pystyy jo sanelemaan tekstiä tietolaitteiden sovelluksiin eli ohjelmiin, ja kone muuttaa ne tekstiksi laitteen muistiin ja kirjoitettavaksi tulostimella paperille tai laitteen näytölle, Tuo ei olisi ihmisessä onnistunutkaan muuta kuin sanelemalla sihteerille, kuten muinoin tehtiin. Itse en kuitenkaan osaa sen paremmin vanhaa kuin uuttakaan tapaa.

Päässälaskutaito on merkittävä osa vanhemman kansanosan perustaitoja, mutta nuoremmalla taskulaskin- ja tietovälinesukupolvelle tuo osaaminen on melkoiselta osin jo hataraa. Prosenttilasku onkin lähes kaikille melkoisen vaativaa ilman apuvälineitä. Tosin kaupallisella ja talousalalla työskentelevät ovat joutuneet oppimaan työssään prosenttien hahmottamisen. 

Kysyhän nykyihmiseltä paljonko on 15% 100:sta. Vastaus vaihtelee 2,78:n ja 235,80:n välillä tai jotain sinnepäin. Kyllähän jokaisen pitäisi osata heti laskea, että sehän on 18,60, kun siinä on alv mukana, vai olisikohan se sittenkin alviton ja oliko se arvo rahaa vai perunoita kappaleissa?

Yhteenveto tai sentapainen

Eli ei kannata valittaa, jos ei ole tietokonetta, kun sellainen löytyy lähempää kuin arvaakaan! Hiusten alla, korvien välissä, otsaluun takana piilee uskomaton "vekotin"! Jos sen kapasiteetti ei miellytä, niin uskomatonta kyllä, sitä voi kehittää opiskelemalla, ainakin jossain määrin. Valitettavasti sen suorituskyky hiipuu ajan mittaan ja se tekee joskus omia tepposiaan, sillä onhan se kuitenkin erittäin herkkä laite. Onko se sitten kuluvaa laatua? Ei siinä määrin, kun voisi olettaa sitä ympäröivän olennon rapistumisesta. Sitä voi toki heikentää "virukset", vaurioituminen tai taudit, mutta merkittävä osa sen suorituskyvystä säilyy melkoisen pitkään, toisilla jopa loppuun saakka. 

On tuo ikioma tietolaite vaan melkoisen etevä peli! Pidetään siitä hyvää huolta ja suojellaan sitä viimeiseen asti rikkoontumiselta! Se onnistuu terveillä elintavoilla, oikealla ravinnolla, sopivalla määrällä liikuntaa, hyvillä harrastuksilla ja hyvillä sosiaalisilla kontakteilla.

Huolehdi omasta tietokoneestasi pääsi sisällä!

Monen sortin kovia muisteja (ei ihmisestä)

Entisaikoja - vai onko ne sittenkin nyt?

Vastaan heti, että minulta on turha kysyä ”muistatko”! Sanon tässä ja nyt, en muista, enkä vastaa tuommoisiin syväluotaaviin kysymyksiin. Keskityn nykyisin kommenteissani ja vastauksissani ainoastaan nykyhetkeen. Myöskään henkilöiden tai paikkojen nimiä ei kannata minulta kysellä, nimet saa henkilöiltä itseltään ja paikat kartoista.

Olen luonnon ohjaamana siirtynyt karttamaan yksityiskohtaisten tietojen varastointia aivoissani. Olen myös raivannut tilaa aivojärjestelmääni pakollisille, päivittäin tarvittaville toiminnoille.

Muisti heikkenee vauhdilla ja aivoissa ei liiku muuta kuin ruokailuun ja sohvalla makaamiseen liittyvät yksityiskohdat. Haasteellisimpia tehtäviä on tv-kanavien valitseminen. Sitäkin häiritsee usein hukassa oleva kaukosäädin.

Mutta muistanpa minä ehkä jotakin, ja se herättää lievää kammoa viime aikojen Ukrainan tapahtumien takia! 

Oli aika lapsuudessani, jolloin ei ollut sähköä, vesi haettiin kaivosta, lämpö tuli uunista tai hellasta, sänkynä oli olkipatja lattialla ja valo tuli kynttilöistä, öljylampusta tai Tilleystä. Kauppatavaroitakaan ei ollut määrättömästi saatavilla. Valikoiman laajuus oli monissa tuotteissa 0 tai yksi ja alkuperämaa oli lähes poikkeuksetta Suomi. Ruoka oli kaupoissa oikeasti lähiruokaa, marjat lähimetsistä, maito ja liha kylän maataloista, jauhot kylän mylläriltä. Kuponkeja eli ostokortteja varjeltiin, sillä niiden varassa oli vielä 50-luvullakin mm. sokerin ja kahvin ostaminen. Viimeisiä ostokortteja oli viinakortti, joka oli käytössä 70-vuoden loppuun asti.

Hieman syrjäisellä maaseudulla kasvaneena en juuri muista esiintyneen puutetta ruokatarpeista. Toista oli kaupungeissa asuvilla, joilla ei ollut juurikaan muuta hankintakanavaa kuin paikalliset kaupat ja maaseudulla asuvat sukulaiset. Minun lapsuuttani ei kuitenkaan varjostanut sota, vaan sodan jälkiseuraukset.

Nyt olemme jälleen joutuneet sodan maailmaan, jossa monenlaiset puutteet koskettavat miljoonia ihmisiä Euroopassa, Ukrainassa. Ihmiset joutuvat pakenemaan kodeistaan ja hengenuhan ohella on tullut puute elämisen perustarpeista, suojasta, ruuasta, vedestä, lämmöstä jne. Ihmisten mielen on vallannut pelko ja huoli läheisten sekä omasta turvallisuudesta. Järjetön vihollinen ampuu ja surmaa surutta edestään kaiken elävän ja tuhoaa asumukset.

Toivon hartaasti, että järki voittaa pian ja ison itäisen maan johto lopettaa täysin perusteettomat ja epäinhimilliset sotatoimensa Ukrainassa!

Ukrainassa olemme jälleen kohdanneet asioita, joita kukaan ei ikinä tule unohtamaan - pelko, suru, hätä, puute, huoli!

 

 

Vuodenajat sekaisin

Onko teillä sama ongelma kuin minulla? Onko vuodenajat sekaisin? Vaihtelulajeja on tarjolla karhun talvihorros, kevätväsymys, syysmasennus ja kesän rantavartalokaipuu. Ehkä se syksyyn kuitenkin enimmäkseen osuu, kun tuo masennuskohta on sopivin vaihtoehto.

Minulla saattaa kuitenkin olla ilmiselvä kevätväsymys, vaikka eletään loppusyksyä tai alkutalvea. Mikään ei huvita ja aina väsyttää. Väsyttäminen viittaa tuohon talvihorrokseen. Ulos pitäisi lähteä, mutta ei saa aikaiseksi. Kuntosalillakin pitäisi käydä, mutta ei huvita raudan pehmittäminenkään, kun sekin on niin raskasta hommaa. Eikä oikein jaksa lähteä, kun haluaisi olla jo takaisin.

Citypolkupyörällä ehkä ajaisin, mutta kantoivat nekin talveksi jonnekin Alepan kellariin. Omaa pyörää ei viitsi käyttää, kun ei jaksa ajaa kaupungista enää takaisin ja paluumatkalle kerkiää jo tulla pimeäkin. Ratikkalippujen hinnatkin moninkertaistivat, niin ettei huvita oikein ajaa silläkään. Sähköpotkulaudalla ajaisin, mutta suku kielsi ja lehdissä pelottelevat, että lasareetissa joutuu jonottamaan hoitoa, kun päähalkilautailijoita on siellä niin paljon odottamassa vuoroaan.

Kirjoitella pitäisi, mutta kynä tuntuu raskaalta ja tietokoneen kirjainnappulat tahmeilta. Päässä ei liiku oikein mitään, paitsi tukka kasvaa mahdottomalla vauhdilla. Koko ajan pitäisi olla matkalla parturiin. Kävinkin Triplan partureissa suurella vaivalla, mutta jono oli joka paikkaan, paitsi asemahallin parvikäytävän ulkomaiseen. Olivat juuri avanneet. Sinne pääsin, hyvä kohtelu, tukka jäi, kalju tuli ja maksoi vähän. En tiedä varmasti, olinko tyytyväinen vai en? Ehkä olin! Lakki sopi paremmin päähän, ilman paleli.

Mutta kyllä sitä jotain jaksaa! Voileipää jaksaa syödä jatkuvasti ja kahvia juoda. Makkaraa tykkäisin syödä, hengetär ei salli. Muutunko hoikaksi? En muutu, voileipä lihottaa ja kahvipulla. Ja karkit! On se onni, etten tykkää oluesta, kesään valmistautumisesta voisi tulla vielä hankalampaa. Mustikkamehu on parasta juomaa, saattaa kyllä lihottaa.

Onko sitten telkkarin katsominen minkä vuodenajan puuhaa? En osaa vastata! Sama Puoliseitsemän tulee vuorokauden sisällä ainakin viisi kertaa, uutiset on aina samat kanavasta riippumatta, samat elokuvat on nähty vuosien 1960 ja 2019 välillä jo 28 kertaa. Muistaisin vuorosanatkin niistä, jos vain muistaisin. Ei tarvi enää elää montaa vuotta, kun nuo kaikki tuntuvat uusilta elokuvilta. Kyllä pää pehmenee jo sitä vauhtia!

Onneksi on postikin lakossa, niin ei tule luettavaakaan, eikä ulkomailta tilattu tärkeä printterin osa, eikä mitään muutakaan vanhenevalle miehelle tarpeellista postimyyntitavaraa. Taitaa tulla rantaleijonakelit, ennen kuin saa jotain postiluukkuun. Onneksi en tilannut sitä puhelinmyyjän tarjoamaa kuntolehteä. Eipä se nyt luukkuun kolahtaisikaan.

Rauhallista on sohvalla, ei luettavaa, ei katsottavaa, leipäkin on vähissä! Taitaa olla talvihorroksen aika!

Tuleeko vai meneekö muisti?

Se on aika pirullista, kun muisti alkaa tökkiä! Jotenkin sitä kuvitteli, että eihän se meikäläinen joudu tuohon pinhuusiin. Mutta totuus tuntuu olevan aivan toisenlainen.

Takana ovat nippelitiedon mestaripäivät. Useiden tietosanakirjasarjojen ja muutaman kirjaston lukeminen tuntuu nyt menneen hukkaan. Takana ovat ne päivät, jolloin Viisasten kerhon sekä Tuplan ja kuitin kysymyksiin napsahtelivat vastaukset kuin hyllyltä. Haluatko miljonääriksi on mielenkiintoinen ohjelma. Haluaisin tietenkin, mutta muistin ohella tepposet tekevät urheilu- ja nuorisomusiikin kysymykset. En taida enää osallistua mihinkään, missä kysellään jotain tietoasioita.

Jotenkin ollaan siinä vaiheessa, että on ehkä syytä huolestua, kun pitää kurkistaa käytävästä postiluukusta naapurin sukunimi. Toisaalta ei olla oltu naapureita vasta kuin vajaat 15 vuotta. Ja naapurihan kuitenkin muuttaa jossain vaiheessa ja asuntoon tulee uusi asukas, jolla on toinen nimi, varmaan vielä hankalampi. Joten hukkaanhan tuo opettelu menisi kuitenkin. 

Pahimpia asioita on kuitenkin tuttujen laulajien ja näyttelijöiden nimien unohtaminen. Sinä päivänä on piru merrassa, kun unohdan Olavi Virran nimen tai vielä pahempi etten tunnista hänen lauluääntään. Jos sattuu Tauno Palon ja Ansa Ikosen nimi olemaan hukassa, ei ole lähellekään niin paha kuin tuo Ola-juttu. Ja Aku Korhosen nimeä ei kestä tietenkään unohtaa koskaan. Jopi Rinne on jo siinä rajoilla. Jospa vaikka vielä hetken muistaisi ulkolaisista John Waynen, Marilyn Monroen, Clark Gablen, Frank Sinatran ja vastaavat nimet. Ja tietenkin tärkeä on muistaa kapteenit Kirk ja Picard. Vähemmän tunnetut julkkikset olenkin jo unohtanut. Elviksestäkään ei ole niin väliä, kun lauloi ryskämusiikkia, mutta Bing Crosby on tärkeä.

Autoa huoltoon viedessä on tullut hieman hankaluuksia, kun en enää muista enkä opikaan autoni rekisterinumeroa. Mutta puolustuksekseni tuon julki, että se on aika hankala muistettavaksi. Ei ole ABC-123 tai vastaava. Ei ole nollia eikä sananalkuja tai lyhenteitä. Eihän sitä silloin voi muistaa. PIN-koodit ja tunnusluvut kuuluvat pirullisimpaan joukkoon muistettavia asioita. 

Viime aikoina on puhelin jäänyt usein kotiin, kun olen lähtenyt ulkoilemaan. Ikäni olen paasannut tuttaville, kun eivät vastaa puhelimeen, että sen on oltava aina käsillä. En paasaa enää! Kunpa vaan vielä muistaisin tulla oikeaan osoitteeseen.

Mistä minun pitikään nyt kirjoittaa? Ja millä? Sen vielä muistan, että keväällä kirjoitin kirjan ”No jopas sattui! - Hupinovelleja”. Olen jopa lukenut sen itsekin! En muista siitä paljon mitään, kun uutta jo pukkaa ensi vuonna.

Iltaista Stadia

Piisaako muisti ja onko värillä väliä?

Joka paikassa kohkataan muistikapasiteetista ja väännetään kättä mega-, giga- ja teratavuista! Mutta kuka miettii tämmöisen vanhuksen muistia, joka on katoavaa kansanperinnettä? Tai jos ei aivan perinnettä, niin himskatin tärkeää tavaraa. Oli sen määrä sitten kilo- tai teratavuissa!

Se on ihmisen harmaasolu aika tarpellinen hitunen! Sitä on tarvittu melkoisen paljon elettyjen vuosikymmenten aikaan, mutta nyt siitä onkin tullut katoava luonnonvara. Kyllä on virkamiehelle ja umpivihreälle ihmiselle liito-orava ja saimaannorppa vaan ne elämääkin tärkeämmät jutut, mutta kuka on huolissaan minun muististani ja siitä päästä, jossa sen pitäisi asua?

Kyllä ennen pasahti hetkessä päähän Tauno Palon, Ansa Ikosen, Tom Cruisen ja Marilyn Monroen nimet kun vaan kuvan näki, ei tarvinnut pitkään miettiä ensi nuottien soidessa Paul Ankan, Tony Bennettin ja Henry Theelin nimeä, naapureiden nimet napsahti kuin hyllyltä, osasi kertoa minä vuonna asui missäkin, reitti toiselle puolelle kaupunkia löytyi kevyesti, kesken olevan kirjan nimi oli hetkessä mielessä ja mitä on tullut luetuksi viimeisten vuosien aikana, maitopurkin hintaa ei tarvinnut odotella pitkään ja vaikka mitä muuta. Tieto kulki ja löytyi nopeasti niistä muutamista aivosoluista, joita minulle oli syntymässä suotu! Ja ennen kirjoittaessa menivät kirjaimetkin oikein päin. Nyt eivät enää mene! Kyllä on korjausnappi tärkein nappi kirjoituslaitteessa!

Mutta entäs nyt? Jos ei olisi nörtti-insinööri keksinyt älykköpuhelinta ja siihen kalenteriohjelmaa, en tietäisi kuka olen, missä olen ja missä minun pitäisi kulloinkin olla! Teki nörtti hyvän työn! Mutta kyllä on harmaan massan toiminnot hiipumassa, varmaan väri on päässä sisälläkin haalentunut kun on kerran ohimoilla ulkonakin jo harmaata. Kysynpä, onko harmaaväri siirtynyt pään sisältä ulos? Onko värillä väliä ja sillä, missä se on?

Ei muistu enää mieleen paikannimet, knoppitiedot, julkimoihmisten nimistö saati tuttujen, mitä pitää milloinkin tehdä, ei tule avaimet mukaan, missä on puhelin, kuka asuukaan naapurioven takana, mitä minä tein ja milloin ja missä! En sano enää miljonääriohjelmaa katsoessa, että "Kyllä olisin tuonkin tiennyt!". Useimmin toistuvia lauseita alkavat olla "En minä muista!", "Odota, kun googletan!" ja "Mikä hitto se olikaan taas se salasana?". Tuossa se nörtti mokasi kun keksi salasanat! Eihän niitä voi kukaan muistaa! Vai siksikö se onkin se sala!

Hämmentääkö outo tilanne? Miettikääpä. miltä minusta näillä harmailla tuntuisi muutaman vuoden takainen juttu! Lähisukulaiseni toi maailman matkoiltaan Suomeen auton, jossa oli ratti väärällä puolella ohjaamoa eli autokin oli tottunut kulkemaan väärällä puolella tietä. Kun kerran pääsin kyytiin ja istuin etupenkillä ns. kuskin paikalla, niin nykyisellään olisin ollut aivan hukassa! Ei rattia, haparoi siinä sitten ilmaa, auto vaan kulkee, kuka ohjaa, mitä minun pitäisi tehdä? Tuolloin oli kuitenkin päässä sisällä nykyistä enemmän harmaata ainetta ja tilanne oli jotenkin ymmärrettävissä. Nyt olisikin jo paljon vaikeampaa hahmottaa tuommoista tapahtumaa!

Ennen tykkäsin tummista, vaaleista ja ristiverisistä väreistä. Siis päässä ja useinmiten pään ulkopuolella! Nyt harmaasta, etenkin jos se on päässä sisällä ja toimii!

Voisiko joku nörtti tai aivotohtori keksiä, miten päähän voisi sisälle lisätä harmaata väriä! Kyllä nykyisin sapettaa, kun vaan muistaisi mikä!

Harmaana on HYKSikin!

Täyttyykö muisti vai meneekö se?

Kyllä on tekemistä noitten muistien kanssa, koneitten ja oman! Se kun ei oikein pelaa, niin ei pelaa! Ja kun ei tajua, niin ei tajua!

Vuosikymmenten aikana tapahtuneiden erinäisten juttujen takia olen pitänyt läppärin kyljessä kiinni ulkoista kovalevyä. Se on semmoinen pieni laatikko, ei semmoinen oikea rautakaupan 122x242cm:n levy. No sen kovalevylaatikonhan kanssa on aina ongelmia, kun en ymmärrä sen perimmäistä ohjaamista. Kopioiko se varmuudeksi vai kopioiko se muuten vaan ja milloin? Se kun ei vanhassa päässä pysy se ohje ja oppi vaikka nuorempi polvi sitä aina aika ajoin sinne takoo. 

Nyt palaa läppärissä punainen valo, että muisti on täynnä ja jotain pitäisi tehdä! Kun katsoin mitä sinne ulkoasemalle on putkea myöten mennyt, niin havaitsin valokuvien monistuneen sinne oikein olan takaa. Kyllä olisi yksi kantarellin kuva mökin pihalta riittänyt, mutta nyt sitä samaa kantarellia on siellä kuvatiedostossa kuusi kappaletta. Olisipa sienikorissakin sama tekniikka, että kun poimit yhden niin saat kuusi! Ja vieläpä ilmaiseksi ja selkää säästäen! 

Ja muutamat tuhannet muutkin kuvat on menneet samalla tavalla moniksi. Jos noista kuvista arvioi, niin monen luonnossa uhanalaisen eläimen määrä onkin turvallisen suuri. Turhaan sanovat, että pandakarhu kuolee sukupuuttoon tai Saimaannorppa! Minun kuvien perusteella niitä on vielä tuhansia jäljellä ja kaikki vielä samassa paikassakin. Pandat ovat Hongkongin eläimistötarhassa yhden häkin etuosassa ja norpat Haukivedellä yhden ja saman kiven vierellä.

 

No entäs se pilvi sitten! Olen turannut nyt muutaman kuukauden ajan iCloudin, Dropboxin, OneDriven ja Google Driven kanssa. Siinä on ollut pilveä ja driveä pitkin ja poikin! Onnekseni tai harmikseni olen työllistänyt itseni tuolla toiminnalla pitkälle tulevaisuuteen. Nimittäin en muista, missä mitäkin on tallessa. Paitsi kuvat on toki ulkoisella kovalevyllä kuusi kertaa ja jossain pilvipalvelussa ainakin kerran. Niin ja läppärin kovalevyllä myös kerran. Nyt sitten etsin niitä ja etsin ja etsin!

Suuri sotku on aiheutunut ajatuksiini senkin kanssa, kun pilvenrakentaja päättikin periä maksua siitä pilven reunan lainaamisesta! Jaksanko maksaa ja onko se niin kuin ulkomaan rikosihmisen kanssa, että kun maksat kerran, niin kohta vaatii lisää ja enemmän ja pilven reuna vaan pienenee joka maksun jälkeen? Kenen pilvestä minun kannattaa vuokrata sitä reunaa, jos vaikka satun elämään vähän pidempään ja tarvitsen niitä reunalla olevia tietoja joskus vuosien päästä? Tai perikunta tarvitsee!

 

Toinen sotku on aiheutunut siitä, että minne himskattiin ja kenen luettavaksi ne minun tietoni ovat menneet sieltä pilveltä? Nyt varmaan joku tutkii ulkomaalla läppärillään minun vanhojen autojeni vikoja ja muistiin tallentamiani tämmöisiä kirjoituksia. Rieskareseptistäni se ulkomaan elävä tuskin tulee hullua hurskaammaksi. Mutta on siellä monta asiaa, joita ei pitäisi vieraan lukea!  Niin kuin vaikka niitä hempeyden luristuksia, joita lainailin lällyromaaneista posket punaisina. Mutta miten minä sen estän tai tiedän kuka niitä tutkii? Pystynkö luottamaan pilviherraan?

No kyllä taidan pystyä! Kyllähän pilviherralle tietoja tallentaessa tieto menee oikeaan paikkaan. Mutta jos haluat jakaa tietoa muillekin, vaatii se moniaita vahvistuksen painalluksia ja osoitteita. Eli uskon tiedon olevan niin tallessa kuin näissä sfääreissä suinkin on mahdollista!

No sitten se pilvi saattaa sylkeä takaisinkin tietoa! Jossain Appelin Feispuukki-ryhmässä kaveri ihmetteli, kun hän tyhjentää puhelimesta kuvat oman pilvensä reunaan, niin kohta ne, kun hetkeksi selkänsä kääntää, onkin takaisin kännykässä. Mitä peliä se tuommoinen on sitten? Nykyään jos käyttää älykännykkälaitetta, on käytävä, jos Enterin Lea ei ole lähistöllä, Alvar Aallon Yliopistossa Otaniemen tietokonekoulua ainakin 5 vuotta, että saa asetukset kännykkään kohdilleen. Vasta sitten ei pilvi lähetä kuvia takaisin. Luultavasti!

Näin vanhempana maallikkona sitä on ollut siinä käsityksessä, että kun viet makuuhuoneen komerosta laatikollisen valokuvia kellarikomeroon, niin ne pysyvät siellä. Nyt ei näytäkään tuo laatikkoperiaate koskevan tuota pilvihommaa! Mietityttää, että jos veisikin sen laatikon ullakkokomeroon, niin pysyisikö se siellä vai palaisiko se itsekseen takaisin makuuhuoneen komeroon? En kokeile kun en jaksa kannella raskasta laatikkoa pitkin ja poikin!

 Ei suju muistin kanssa enää! En tykkää!

Mutta kun ei muista!

Se tuo muistinmenetys ei olekaan mikään naurun asia! Kyllä on tälle iälle jo paljon muistettavaa ja erityisesti unohdettavaa. Onhan se hyvä jos ei kaikkea muistakaan, mutta kun se tökkii niin ettei muista edes sitä muistettavaa. Kun pitäisi muistaa, mutta ei vaan tule mieleen.

Nuorena, silloin villeimpänä aikana monella meni muisti aivan kemiallisin keinoin. Itselleni rakensi varmaan se Suuri Ihmisen Suunnittelija vanhempieni avustuksella oivallisen esteen. Kun olisi illanistujaisissa tullut se hetki, että ollaan lähellä sitä muistamattomuuden tilaa, alkoi minua huimaamaan siihen malliin, että oli parasta lopettaa samantien.

Mutta kun nyt on tullut aika, jolloin se tökkii ja melkein alvariinsa! Tökkihän se työaikanakin, mutta nyt kun ei ole ylenmäärin muistettavaa, niin ne vähätkin tarvittavat jutut on hukassa. Vai mitä sanotte kun pitää katsoa naapurin ovesta naapurin nimi kun ei tule muuten mieleen. Tosin eihän ole oltu naapureita vasta kuin vähäiset 12 vuotta. Eikä muista oman auton rekisterinumeroa. Ja oma postinumerokin meinaa unohtua. Hitto kun ei ole kivaa!

Se ei mielestäni ole vielä vakavaa jos ei muista Ridge Forresterin vaimon nimeä. Ridge kun vaihtaa vaimoa niin usein. Toki jos vastaa, että Brooke, niin on suuri mahdollisuus osua oikeaan, kun Ridge on Brooken kanssa naimisissa jo kahdeksattatoista kertaa. Ja niiden naamat vaan nuortuvat. On se Ridgellä kätevää, kun jos vaikka kavereitten kanssa illalla kapakkakierroksella menee muisti ja yöllä kotiin kontatessa sopertelee, että "rakas Brooke", niin on suuri mahdollisuus, että vaimon nimi sattuukin oikein.

Tässä kun sitten yrittää virkistää aivoa kirjoittamalla, lukemalla, netissä surffailemalla, aktivoitumalla vaikka mihin ja pohtimalla liikuntaa, jota pitäisi harrastaa. Mutta kun ei repeä kaikkeen! Olen päättänyt tehdä noista hommista ne helpoimmat ja vähiten hikiset jutut. Hiki tuntuu muutenkin tulevan jo pelkästä ajatuksesta. Tuleekohan ihmisestä herkempi kun vanhenee? Tarkoitan tuota hikoontumista pelkästä ajatuksesta.

Nyt en oikein muista mistä minun piti kirjoittaa, joten on parasta lopettaa! Terkkuja kaikille, joiden nimeä en juuri nyt muista!


Kiinan kuvissa mennään edelleen!

Ostoskeskuksen isolla taululla näki itsensä jos seisoi määrätyssä kohdassa aulassa. 

Eipähän tarvitse hankkia kotiin peiliä!