Miten on kykyjeni laita? Pystynkö vielä?

Tässä iässä tuo otsikon kysymys pyörii aina aika ajoin mielessäni! Kun ottaa huomioon, että olo on kuin keväisellä varsalla ja into kuin 15-vuotiaalla nuorella miehellä, niin luulisi sitä kykenevän vaikka mihin! Intoa ei ole koskaan puuttunut, mutta kun se ei koskaan ole kestänyt kovin pitkään. Vieläkö sitä jaksaisi? Pitäisiköhän kokeilla?

Se, että tilaisuuksia ei ole puuttunut elämäntaipaleellani, ei ole rajoittanut mahdollisuuksiani, eikä ole ollut mikään este! Lapsuuden kodissani oli aina soittovälineitä tarjolla johtuen isäni innostuksesta asiaan. Hän soitti myös tanssiorkesterissa ja harrasti aktiivisesti sekä monipuolisesti musiikkia koko elämänsä ajan. Eli minullakin oli mahdollisuuteni!

Sain ensimmäisen oman pienen pianohaitarini 8-vuotiaana. Tuskin kerkisin aloittaa ympäristön rääkkäämisen kurttua repimällä, kun kotimme ja soittovälineeni tuhoutuivat tammikuisessa rajussa tulipalossa. Sitten kestikin tovin kunnes muutamaa vuotta myöhemmin kävin linja-autokyydillä Oulusta Westerlundin musiikkikaupasta ostamassa halvimman Landola-kitaran. Sitä yritin parisen vuotta rämpytellä nakkisormillani. Otelauta osoittautui vaan sormilleni liian leveäksi, joten eihän siitä oikein mitään tullut. Soinnuista jäi aina kieli tai pari vajaaksi.

Seuraava yritykseni hehkeimmän teini-iän kynnyksellä kesti pari vuotta pidempään. Brassmusiikki nosti Suomessakin päätään ja minäkin innostuin. Kuten jo edellä esitetystä olette huomanneet, olen herkästi innostuvaa tyyppiä, mutta into ei koskaan kanna kovin pitkälle. Tosin tällä kerralla hinkusin palavalla innolla soittimekseni saksofonia, mutta laitteen hintavuus ja omien kykyjeni epäily lukuisien venttiilien hallintaan kampesivat nurin tuon hankinnan. Mutta seuraava kiinnostukseni kohdistuikin trumpettiin, jossa oli ainoastaan kolme venttiiliä. Uskoin kykeneväni taltuttamaan ne helposti! Mutta kuinka väärässä taas olinkaan! Olin jälleen unohtanut luonteestani puuttuvan pitkäjännitteisyyden.

Kuljin parin vuoden ajan lähes päivittäin isäni jostain käytettynä hankkima trumpetti kainalossani pihan perälle saunaan, jossa kiuas sai tuntea palavan innostukseni sekä sen vähittäisen hiipumisen. Televisiosta imemäni Herb Alpertin ja Tijuana Brassin sävelet eivät taipuneet trumpetistani saman sävyisenä huolimatta vähin erin oppimistani venttiilinpainalluksista. Ei edes Jörgen Pettersonin eikä Ossi Runteen trumpettien soundit löytäneet tietään omaan soittimeeni. Intoni oli alkuun palava, mutta luulen, että ainoaksi muistoksi trumpetinsoitostani jäi saunan seinistä ja savupiipusta irronnut noki.

Myöhemmin aikuisiällä kokeilin sähköurkujakin, mutta tulos oli sama kuin aiemmillakin instrumenteilla. Tosin tuohon aikaan perheeseemme hankittu kääpiökani söi nuottipapereista kulmat ja paski nuottivihkoni sottaisiksi. Ymmärsin tuon kritiikin seurauksena lopettaa urkukauteni lähes alkuunsa.

Huuliharppua kuljetin mukanani melkein kasikymmentä vuotta. Opin kaksi sointua, joista toinen puhaltaessa ja toinen imaistaessa. En vaan tiedä mitä ne soinnut olivat!

Nyt olen parin vuoden ajan kiusannut itseäni uudella ajatuksella! Pystyisinkö vielä? Kykenisinkö lopultakin? Ajatusteni kohteeksi on noussut instrumentti, jolla ei suuria konserttisaleja juurikaan valloiteta, mutta omaksi iloksi ja muiden kauhistukseksi silläkin saa melkoisesti ääntä aikaan.

Kokeilisinko vielä näin elämäni loppusuoralla ukulelen soittamista? Jaksanko viikkoa pidempään? Jaksaako lähipiirini ja muu ympäristö? Taipuuko nakkisormeni tuon soittimen vaatimuksiin? Kestävätkö jo nyt pahasti tinnittävät korvani? Kokeilisinko? Hankeanalyysi voisi olla seuraavanlainen: mielenkiinto 85%, kyky 10% ja lopputulos 0%. Mahtaneeko tuon tason tulos antaa riittävästi pontta hankkeen käynnistämiseksi? Vaikea kysymys!

Mutta ainahan sitä voi yllättää jopa itsensä! Ehkä? Varokaa naapurit, kohta soi! Tai sitten ei! Ja luultavasti ei ainakaan pitkään ennakkotapausten valossa!

Iltakin voi olla kaunis!

Ei ole oikein mitään tekemistä viikonloppuna!

No onhan taas edessä erikoinen viikonloppu! Ei tiedä minne silmänsä panisi! Ei tiennyt sekään sotiemme veteraani, joka kotikaupassamme käydessään laski lasisilmänsä hyllyssä myynnissä olevan kahvikupin lautaselle. Äitini, joka sattui silmän löytämään, ylitti huudollaan kuulosuojaimia vaativan desibelitason. Korviini koski! Ja veteraani sai seuraavana päivänä silmänsä takaisin!

Mutta nyt on tarjolla kaikenlaista muuta hauskaa! On (käytän tärkeysjärjestystä) huutokauppakeisaria Uuraisilta, Kummelia Lapin kultakentiltä, formulaa Kanadasta, tennistä sieltä sun täältä, potkupalloa (tarkoituksella valittu nimitys) Ranskasta ja sitä iänikuista politiikkaa eri puolita kun puolueet vaihtavat tai eivät vaihda puheenjohtajiaan.

Ei oikein jaksa meikävanhus innostua mistään noista jutuista! Palsanmäen huutokauppoja voi kyllä katsella kun hyvä tavara vaihtaa omistajaa pilkkahinnalla. Ja saahan siinä jännittää, mihin se hinta nousee ja onko Helille kertynyt ennakkotarjouksia, jotka pudottavat paikalla olijat kelkasta. Ja Kummeli on aina kova juttu vaikka sitä on katsonutkin hyyy…vin monta kertaa!

Potkupallo

Formulaa voi vilkaista jos sattuu kohdalle. Potkupalloa ei meinaa jaksaa, kun ukot riehkasee kentän päästä päähän puolitoistatuntia, eikä siinä tapahdu mitään. Tai onhan siinä jännitystä kun jotakuta potkaistaan polveen ja tuomari näytää keltaista korttia. Ja jos on sattumalta oikein loistava ottelu, voi tulla jopa yksi maali. On siinä jännitystä kerrakseen! Lopetin oman aktiivikauteni potkupallon parissa jo yli 50 vuotta sitten kun satuin potkaisemaan lukion urheilutunnilla pallon omaan maaliin. Oma joukkue ei kehunut, mutta vastapuoli kävi kättelemässä! Tuntui sekin hyvältä! Ja toisaalta lopettamiseen oli syynä myös se, kun minut valittiin aina viimeisenä joukkueeseen. Eivät tunnistaneet todellista lahjakkuutta! Maaleja syntyy jos ei vastustajan maaliin, niin omaan maaliin kuitenkin!

Keskityin tuon jälkeen pesäpalloon ja siinäkin sieppariksi, kun muut eivät uskaltaneet pelata tuota etukentän paikkaa. Siinä kun piti käden heilahtaa nopeammin kuin ajatus. Nyt ei enää heilahtaisi! Hyvä jos taakentän kopparina ehtisi katsoa, että tuonne puolelle se menee. Muita lajejani olivat korkeus- ja seiväshyppy ja molemmissa kunnan mestaruus! Mitalit ovat vitriinissä ja vitriini on ollut kaatopaikalla jo 35 vuotta. Eli se siitä urheilu-urastani!

Ääntenkerääjä kolkuttaa!

No entäs sitten politiikka? Ne on nuo nykyiset puolueet vasemmat oikealla, oikeat vasemmalla, vihreät muun värisiä, kaikki välillä keskellä ja niin edelleen aina tilanteen mukaan. Kukaan ei uskalla ottaa kantaa paitsi oppositio ollessaan oppositiossa. Kun oppositio on siinä toisessa sitiossa eli vallassa, niin silloin ollaan taas toista mieltä. Miten tuossa voi tavallinen kansalainen pysyä kärryllä? Pitää poliitikon puhua kieli keskellä suuta ettei tule lapsuksia ja  erheellisiä väittämiä! Mietityttää vaan, että mitenhän mahtaakaan käydä ison veden takana ensi syksynä kun siellä valitaan pillinaista tai –miestä? Sielläkään ei ole helppoa!

Mutta kävi viikonlopun kisoissa miten tahansa, taas menee kuparipannu halvalla huutokaupassa, Räikkönen ei taaskaan voita, Bottas on neljäs, pelaajat tekevät Ranskassa 0-1 maalin per ottelu, tennispallo kulkee edestakaisin verkon yli ja puheenjohtajia valitaan eikä kaikki ole tyytyväisiä.

En ala mitään tai taidan mennäkin ongelle kunhan lämpö nousee yli +10 C:n ja tuuli vähän rauhoittuu!

Kaislikon reunassa saattaisi napata!

Kesää tarjolla, mutta säät vastustavat!

Se vaan hiipuu seniorin kunto!

Kyllä aika ajoin askarruttaa tämä seniorius! Kuinka kauan sitä saa meikäläinen olla tajuava seniori ja pitää omin käsin soppalusikkaa? Se kun on kuitenkin enemmälti tuo loppusuora jo auennut ja viimeiset metrit kilvoiteltavana. Vielä pysyy onneksi lusikka kädessä ja jopa mehumukikin, mutta kuinka kauan? Autokin kulkee kohtalaisen suoraan tien apuviivoja noudattaen. Ja jos olen hieman poikennut ajolinjalta, ei ole onneksi sattunut mitään onnetonta eikä virkavaltaa havainnoimaan tuota tapahtunutta. Ei vainenkaan! Kyllä se vielä kulkee ajolaite rekkakorttilaisen jämäkkyydellä, mutta kaupungin ruuhkissa on jo havaittavissa pientä horjuntaa hoksottimissa. On joutunut ottamaan kielenkin joskus mukaan ajosuoritukseen. Siis keskelle suuta! Ja kohta on kuulokin heikentynyt niin, ettei kuule muitten liikkujien äänimerkkimoitteita! Ja näkökin niin, ettei erota milloin joku näyttää keskisormea!

Kesästä on jo aavistus!

En uskonut aikoinaan kun joku viisas sanoi, että se alkaa tuo olo ja kunto muuttua siinä 50:n jälkeen ja sitten tulee elonkellon säätönupissa aina 5:n vuoden jälkeen uusi lisävaivanaksaus. Mutta niin on vaan naksahdellut jo monta kertaa ja viisaan sanoma muuttunut todeksi! Se on olo tullut aina vaan hankalammaksi, jotain vaivantynkää tai muistiin tökkimisastetta on ilmaantunut lisää. Se tuo jaksaminen alkaa hiljakseen hiipua! Ja niin kuin olen jemmannut tekemistä näihin vapaan seniorin vuosiin.

Ainut onni on se, etten asettanut tavoitteeksi 200 kilon penkkipunnerrustulosta. Jäi muutaman kymmenen kiloa vajaaksi. Tukkimetsähommat (ne vähäisetkin), ratapökkyjen olkapäällä kantamisen (tuli hieman harrasteltua) ja kuorma-auton renkaanvaihdot (tehty on muinoin) olen myös suosiolla jättänyt. Nuo saattaisivat olla jo muutenkin tavoittamattomissa, mutta joitain muista tavotteista pitäisi vielä saada tehtyä! Täytynee kaivella ne kevyemmät jutut esiin! Mutta onneksi pitsinnypläys ei kuulu niihin. Ei se tumppusormilla onnistuisikaan!

Jäljet jäi, poikanen meni!

Nyt tätä kirjoittaessani on onneksi kesä! Lämpömittari näyttää vakaata 9 C-asteen lämpötilaa mökin pihalla. Se on mökkiläinen näillä voimilla iloinen kun ei tarvi lähteä pihahommiin. Saa lukea digilehtiä iPadilla lämpimän takan kupeessa. Ja ulkona piilee tänään muutenkin vaara! Eilen illalla oli saunan vieressä variksen poikanen piiloutuneena kanervikkoon. Vanhemmat, kaksi tappajavarista pyrkivät kohtisyöksyin ilmoittamaan, että pentuun et koske! Oli jo sitä vaille, että löylyyn meno pihan yli olisi pitänyt suorittaa ämpäri pään suojana!

Se on kesä luonnossa vaarallista aika! Voi saada saunapolulla loven päähänsä linnunnokasta!

Kuiva poika! Vesitoimitus tulossa järven takaa! Pilvet takaa sen!

Onko autossa päästöjä liikaa? Missä pöllyää?

Kyllä ennen puhuttiin kylillä, että tuolla se Mattilan Nikke päästelee Renaultillaan niin, että pöly vaan lentää! Meni aikaa ja  Renaultti ruostui ja sitten tehtiin uusia vähemmän ruostuvia Renaultteja ja muitakin merkkejä. Pölytiet päällystettiin öljyn ja kiven sekoituksella, asfaltilla. Ei pölynnyt enää kuin keväällä lumien sulettua kun harjatraktorit polkaistiin liikkeelle.

Hiiren syömää reikä

Mutta kyllä haisteltiin pitkään autojen pakokaasuja ja katseltiin putken päästä tulvivaa harmaata savupilveä. Eikä tiedetty, että se on perin epäterveellistä! Monet keuhkotaudit ja astmat sai alkunsa noista pölyistä ja kaasuista. Keksi tehtailija katalysaattorin auton pakoputken varteen. Oli siinä keramiikkaa ja vieri vieressä pientä pitkää reikää niin, ettei haisukaasu päässyt putken päästä ulos asti ja henkeen saakka. Ei haissut auton savu enää autolle, vaan haisi niin, ettei se enää oikeastaan haissut millekään.

Keraamiikkaa oli tuo katalysaattori ja ajon jälkeen hyvin kuumaa keramiikkaa. Jopa niin kuumaa, että joskus piti olla tarkkana ettei jättänyt autoa kuivaan heinikkoon. Ei edes lauantai-iltana seurojentalon taakse pellolle. Saattoi nääs kuuma keramiikka sytyttää niityn tuleen ja siinä sivussa seurojentalon. Missäpä sitä olisi seuraavana lauantaiehtoona tyttöjä jahdattu! Hiekkaa piti löytää auton alle.

No nyt ei haise, eikä juuri maistukaan, auto siis! Tehotuotetuista elintarvikkeista puhumattakaan! Nyt mitataan päästöjä, joita tavallinen nenä ei edes huomaa. Ja nyt puhun edelleen autoista! Ihmisen päästöt on helpompi huomata. Verottaja keksikin auton päästöt kohteeksi ja nyt sitten tihrutaan silmät tarkkana onko päästöjä 95 vai 125 vai 170 tai pahimmilla pitkälle yli 200. Siihen laitetaan verolasku numeroitten mukaan ja taas autoilija maksaa vaikka vain viattomasti ajelee mökille alle nopeusrajoitusten pehmeällä kaasulla!

Kuva sakastin puolelta.

Otanko tässä nyt sitten kantaa ja minkä puolesta? No otan ja tietenkin terveen keuhkon puolesta! Se pitäisi äkkiä keksiä semmoinen ajoneuvo (tietenkin polkupyörän lisäksi), joka ei saastuta ja saa ihmistä sairaaksi!

Ja säänhaltijan pitäisi rakentaa säävuorot niin, että päivällä paistaisi aurinko ja yöllä sataisi sen verran, että pölyt huuhtoutuisi pois kaduilta ja kujilta!

Kyllä näin on jämpti!

Lähestyvän kesän kauneuteen meinaa tukehtua!

Oli se taas vanhan miehen silmä kipeä kaikesta kauneudesta mitä pyörämatkalla tuli vastaan! Mutta myös se oli taattua, ettei vanhasta koulun kasviopin kirjasta ollut jäänyt mitään nimiä muistiin!

Nuoruudessani kaikki näkemäni kukat olivat mielestäni nimeltään krysanteemeja tai horsmia. Myöhemmin opin tunnistamaan pelakuut ja sant pauliat. Kantapään kautta opin jo alle kouluikäisenä tunnistamaan polttiaisen tai hienommalta nimeltään nokkosen. Ajaa posautin näet kauniina kesäpäivänä uimahoususillani nokkospuskaan syvään ojaan. Sieltä tuskaisena ylös kavutessani ei nimi vielä tullut mieleen, mutta muutamaa tuntia myöhemmin kylpiessäni lypsyrasvassa ja vaseliinissa, se nimikin selvisi. Kipu ei muutamaan hetkeen!

Tänään kun pyöräilin pitkin ja poikin Helsingin alueita, kaivoin kännykkäni aina välillä esiin ja ikuistin kauneutta! Koska uskon, että Te lukijani olette etevämpiä noitten nimien suhteen, niin nimetkää te niitä mielenne mukaan!

Tässäpä kauneuden kavalkadi!

Perhanan polttohorsmat!

Tunnetko olevasi turvassa ja miten suhtaudut?

Kyllä on välillä alkanut puntti tutista jo meikävanhuksellakin! Se ei taida enää olla tämä kot-Suomi semmoinen lintukoto! Olisiko perin muuttumassa pahan tyyssijaksi? Vaiko ei?

Se kun lukee lehtiä, voipi havaita ympärillä tapahtuvan melkoisen rutkasti pahoja. Tämmöinen vanhan kansan kasvatti on tottunut vain perisuomalaisiin vaaleisiin juntturoihin, tuppisuihin, tasaisen pyyleviin, toisille kateellisiin, mutta ahkeriin puurtajiin.

Mutta mitä on nyt näytillä ympärillä? On monen näköistä, väristä ja kielistä ihmistä. Ennen oli hyvä kun maailma oli vain lehdissä ja sittemmin televisiossa. Sitä saattoi katsella ulkomaata kotona turvallisesti tiedotusvälineistä. Nyt se on maailma saapunut tuohon lähikauppaan, kotikadulle, rautatieasemalle, raitiotievaunuun, paikallisbussiin, maaseutukylälle, kouluun jne.

Ei tavan ihminen enää ymmärrä mitä ympärillä puhutaan, ei tunnista enää kunnolla suomalaista ihmistä suomalaiseksi, ei näytä vieras ihminen aina naamaansa tekstiilin takaa ja tuntuu muutenkin oudolta! Mitä tämä kaikki nyt sitten on? Pitääkö pelätä vai ei? Taytyykö ymmärtää vai ei? Kuuluuko tuommoista meikäjuntturan sulattaa vai ei?

Ja ympärillä tapahtuu kaikenlaista ikävää! Naapuritalossakin oli keskellä päivää väännetty muutamien asuntojen ovia auki sorkkaraudalla. Oli estelemässä turvalukot. Ei pidätellyt! Jossain on viety kaupasta taas väkisin olutta. On jossain ahdisteltu nuoria naisia. On rikottu autoista peilit ja kaupoista ikkunoita. On maalattu kiviseinään sekokuvia. On kasvateltu heiniä piippuun poltettavaksi. On viety henki ihmiseltä. On poltettu tulitikulla roskakatoksia. On tönitty kumoon ja viety mummolta kukkaro kadulla. On vohkittu polkupyöriä ja väännelty rattaita solmuun. On heiluttu puukon kanssa ja ilman. On syntynyt nyrkkikeinoin verenvuotoa nenästä tai teräpelillä muista tuoreemmista rei'istä. On kopisteltu silmää mustaksi ja naamaa ruvelle.

Onko sitten ollut liikkeellä ulkomaa vai kotimaa? Ketä pitää kavahtaa ja ketä ei? Mistä sen voi tietää kuka on paha ja kuka ei? Ketä pitää väistää ja ketä ei?

No eihän sitä voikaan kukaan tietää! Läpi maailman sivu on Suomessa riehuttu milloin minkäkinlaisen astalon kanssa ja tehty ihmisille ja omaisuuksille pahaa. Ja aivan kotimaisin voimin! Ja se puuha jatkuu edelleen samanlaisena. Siihen on tullut vaan ulkomaalaista maustetta mukaan. Ja samanlaiset ilkityöt jatkuvat nyt multinationaalisin voimin. On kotimaista ja ulkomaista tekijää. Löytyy puuhamiestä ja -naista vähän joka lähtöön.

Edelleenkään ei kuitenkaan pidä pelätä, vältellä, tuomita, osoitella ketään, jota ei itse tunne! Ei tiedetty ennenkään etukäteen saati nykyisin, kuka on se paha. Pääasiassa ihmiset ovat hyviä, mutta varovainen saa ja pitää aina olla! Ja kun havaitaan pahaa, ilmoitetaan siitä heti!

Ei sovi kaivaa verta nenästään, eikä pyöriä nurkilla, joissa on varmimmin tiedossa pahaa, eikä sovi haastaa riitaa! Antaa rynnivän muskelimiehen ohittaa suosiolla nakkijonossa! Ollaan vaan aina omana, varovaisena itsenämme ja hyväksytään kotomaa ja ulkomaa, oli se sitten minkä näköisessä henkilössä hyvänsä!

Suvaitaan ja hyväksytään ulkomaakin meille! Ja ahkeruutta pitää aina tukea! Kotomaisessa ja ulkomaisessa!

Ruuhkantynkää rautatieaseman kulmilla

Ja tännehän sopii hyvin ulkomaakin!

Onko valittaminen bloginpitäjälle helppoa?

Otin itselleni aikoinaan tämän blogin käynnistyksen yhteydessä missioksi olla kriittinen valittaja. Mutta ei se vaan meinaa onnistua! Eihän tuommoinen missio ole mistään kotoisin jos on kaunis aurinkoinen päivä ja luonto puhkeamassa kukkaan! Kirjoittaminen on paljon helpompaa kun on synkkää, pimeää, sateista ja päätä särkee. Sitä valitusta ja voivottelua on niin kiva laittaa silloin tulemaan.

Olin taas vinttaamassa polkupyörällä Stadin keskustassa peräosa hellänä. Mielessäni pyöri paine kirjoittaa jotain. Pysäköin siis polkurattaani ja istahdin Töölönlahden rantaan vihreälle puistonpenkille ja kaivoin iPadin repustani esiin. Tiesin jo painaessa peräni penkkiin, ettei tästä tule kovin kriittistä purkausta. Ja kun parin metrin päästä lahden vedestä minua asteli tervehtimään sorsapariskunta, tiesin pelin menetetyksi.

Pari arvioi minut tyhjätaskuksi, käänsi selkänsä minulle ja lampsi takaisin veteen. Vedessä uiskenteleva lokki oli tunnistanut todellisen tyhjätaskun jo kauempaa eikä edes viitsinyt tulla tarkistamaan minua lähempää.


Luontokin on minua vastaan vaikka kuinka haluaisin kiukutella, niin ei siitä taida tulla nyt mitään!

Taidanpa jatkaa matkaani kotia kohti!

Leuhkoja varpusia! Pyh!

PS. Mutta olen sitä mieltä, että polkupyörien pitäisi olla keveämpiä polkea, ylämäet pitäisi tasoittaa, ilmaista mehua pitäisi olla tarjolla maratoonien tapaan parin sadan metrin välein, paidan ei pitäisi hiostaa niin helposti ja jäätelötehtailijoiden pitäisi jakaa ilmaisia jäätelönäytteitä puolimatkassa!