Olin taas vinttaamassa polkupyörällä Stadin keskustassa peräosa hellänä. Mielessäni pyöri paine kirjoittaa jotain. Pysäköin siis polkurattaani ja istahdin Töölönlahden rantaan vihreälle puistonpenkille ja kaivoin iPadin repustani esiin. Tiesin jo painaessa peräni penkkiin, ettei tästä tule kovin kriittistä purkausta. Ja kun parin metrin päästä lahden vedestä minua asteli tervehtimään sorsapariskunta, tiesin pelin menetetyksi.Pari arvioi minut tyhjätaskuksi, käänsi selkänsä minulle ja lampsi takaisin veteen. Vedessä uiskenteleva lokki oli tunnistanut todellisen tyhjätaskun jo kauempaa eikä edes viitsinyt tulla tarkistamaan minua lähempää.
Luontokin on minua vastaan vaikka kuinka haluaisin kiukutella, niin ei siitä taida tulla nyt mitään!
Taidanpa jatkaa matkaani kotia kohti!
 |
| Leuhkoja varpusia! Pyh! |
PS. Mutta olen sitä mieltä, että polkupyörien pitäisi olla keveämpiä polkea, ylämäet pitäisi tasoittaa, ilmaista mehua pitäisi olla tarjolla maratoonien tapaan parin sadan metrin välein, paidan ei pitäisi hiostaa niin helposti ja jäätelötehtailijoiden pitäisi jakaa ilmaisia jäätelönäytteitä puolimatkassa!
Kiitos jälleen hauskoista ajatuksista. Blogisi on parasta luettavaa juuri siksi, että se on täynnä arkipäivisiä havaintoja, ei edes monesti kritiikkiä mistään suuntaan tai toiseen, jos kritiikin käsittää jonkin asian objektiiviseksi ja teoriakeskittyneeksi ruotimiseksi, vaan subjektiivista fiilistelyä pikemminkin. Ja mistä elämässä on loppupeleissä kyse? Omakohtaisista kokemuksista ja tätä kautta ajatuksista, joissa ei parhaimmissa tapauksissa kaiu muiden ihmisten mielipiteet tai kylmä ideologinen tai mikä lie paatos. Näitä juttuja lukeneena on tullut vahva kuva, että voisit kirjoittaa kirjasarjan "pyöräilevästä eläkeläisestä" ja siinä olisi hieman sama maanläheinen ja hauska tunnelma kuin esimerkiksi Giovanni Guareschin Don Camilloissa. Pistän korvan taakse, ellei ole jo käsistä pöytälaatikossa! :D Mutta valittamisesta... Pidin itse blogia kaksi vuotta sitten (englanniksi), ja tulin lopulta siihen tulokseen, ettei kriittistä valittamista jaksa kovin pitkään. Muutaman kirjoituksen jälkeen tuli hankala olo, että "miksi tämäkin hankalalta kalskahtava ajatus piti panna jakoon", kun valituksen tarve ja "kohteen tärkeys" katosivat heti kun patoutumat oli purkanut paperille. Lopulta päädyin kirjoittamaan rakkaudesta tms., mutta sitten siitä tuli se olo, että miksi istun koneella kaikki tämä positiivisuus ja onni sisällä, kun sen voisi jakaa teoilla läheisille tai mennä vaikka kävelylle ja auttaa samalla jota kuta apua tarvitsevaa esim.pyörän ketjujen paikalleen panemisessa tai missä ihmeessä ihmiset nyt voivat sattumalta tarvita apua, kun osut paikalle. Ja mitä noista hetkistä sitten sai? Subjektiivisia ja valittamiselle vieraita ajatuksia, hauskoja juttuja, joilla ei olisi kellekään tutkimuksellista yms.painoarvoa, mutta joista saisi hyvällä säkällä irti hymyn tai naurun. Tai tällaisen mininovellin, olepa hyvä! :D
VastaaPoistaKiitos hienosta analyysistäsi! Seuraan kateellisena julkisuudessa toisinaan käytävää keskustelua blogeista, joilla on aina jokin teema. En itse pysty missioni mukaiseen selkeästi teemoitettuun kirjoittamiseen, kun maailma on täynnä niin erilaisia asioita ja koettavaa. Minua ajaa myös jonkinlainen kirjoittamisen vimma. Aiheeni vaan ovat sekalaisia havaintoja ja ajatuksia, jotka sitten pyrkivät purkautumaan tekstin muodossa ilman blogiin ehkä vaadittavaa johdonmukaisuutta. Siinäkin välillä onnistuu ja välillä epä! Siis -onnistuu! Taustalla pyörii kuitenkin tavoite tuottaa lukijoille elämyksiä tekstin muodossa. Siinäkin välillä onnistuu ja välillä epä! Mutta näillä mennään! sanoi rovasti istuessaan kieseillä matkalla kinkereille!
Poista