Mikä meidät syö?

Oli se ennen helppoa, kun piti pelätä luonnossa vaan isoja asioita. Oli sudet, karhut ja käärmeet.

Käärmeistäkin ainoa vaarallinen oli kyy. Sen kanssa on edelleenkin vaan yksi ongelma. Kun se ei osaa puhua, ei pysty kyselemään oletko sinä kyy vai rantakäärme. Rantakäärme kun ei ole myrkyllinen. Ja sitten se saharaitakuvio selässä. Ei näy sahan kuva selässä mustalla kyyllä. Eikä sitä viitsi läheltä edes tutkia vaikka olisikin vain vaaraton rantakäärme.

Olin minä kerran rohkea kun tapasin vaskitsan, joka ei toki ole käärme. Nappasin hännästä, vai pyrstökö se on, kiinni ja roikotin urheana vanhuksena sitä ilmassa. Ajattelin, että jospa se on vaikka vaskitsojen urheilujoukkueen jäsen ja yltääkin puraisemaan ranteesta. Ei ollut, ei yltänyt! Olin kovaa poikaa!

Mutta nyt pelottelevat viatonta vanhusta joka paikassa punkeilla. Niitä kun ei oikein silmä ota. Niistä on tarjolla borrelioosia ja aivokuumetta. Ja kummastakin tulee ihmiselle pahaa. Ei pitäisi päästää iholle ja imemään verta tuommoista minihirviötä!

Minä viaton vanhus olen päässyt pari kertaa tekemään tuttavuutta tuommoisen minipurijan kanssa. Ja hätähän siitä meinasi tulla. Ensimmäinen iski selkään ja saatiin kotikonstein aika pian pois. Ei tullut ongelmia. Toinen iski kainaloon ja tuli ongelmia. Ei tullut ympyrää, eikä muutakaan suurempaa vaivaa. Tuli käynti sairaalassa, kun jätti päänsä hehkeän ihoni sisään. Kaivettiin, löytyi pää, ei toimitettu takaisin omistajalleen. Minä pysyin terveenä tai no siinä kunnossa, jossa olin ennen tuota irtopäätä.

Nyt yritetään vaan vältellä sitten noita pikkupaholaisia!

Missä viipyy sade?

Tässä on viikkoja kohta kaipailtu sadetta. Missä se on viipynyt? Viime kesänä kyllä satoi. Nyt luonto on kuivaa kuin taula. Ihmisen ei kestä edes kiivastua eikä tulistua, kun silloin saattaa metsä syttyä palamaan. Kyllä pitää katsoa pihalla, ettei satu potkaisemaan kahta kiveä niin, että ne iskevät vahingossa kipinää. Saattaa nurmikko leimahtaa liekkeihin.

Kyllä on tehty ihmisen kesä vaikeaksi! En oikein tykkää. Viime kesä sateineen oli mökilläkin melko kiva, kun sai sateen takia maata sängyssä tai istua tuolissa ja lukea. Niin tai katsoa iPadilta elokuvia ja tv-sarjoja. Oli se mukavaa!

Nyt pitää seisoa tuntikausia letkun kanssa pihalla ja kastella horsmia ja muita kauniita kukkasia. Ja puskatkin huutavat vettä. Ei ole omenapuussa lehti kasvanut, kun ei ole ollut märkää tarjolla. Kukkia oli puussa, mutta riittääkö kosteutta omenan rakentamiseen?

Onneksi eilisestä tuli pientä apua! Lankomies pesi ja vahasi mökkimme pihalla autonsa. Ja arvaatte tietenkin miten siinä kävi! Tänään tuli ensimmäinen sadekuuro viikkokausiin. Hurraa! Ei enää letkun kanssa pihalla seisoskelua.

Nyt on sitten iltapäivälle ja ensi yöksi luvassa kunnon sateet. Olisipa pessyt pari viikkoa sitten, niin olisin välttynyt pari päivää letkuhommilta!

Enpäs meinannut huomata itsekään!

Enpäs huomannutkaan kehua itseäni, mutta nyt korjaan tuon asian. Nimittäin tämä blogipostaukseni (on muuten hieno ulkomailla väännetty termi tuo!) on järjestysnumeroltaan 505.

Maaginen 500. postaus oli ”Mikä se tökkii senioria liikenteessä?”.

Raja ei olisi voinut osua tärkeämmän asian yhteyteen. Tuo postaus liittyi toukokuussa vietetyn Invalidiliiton ”Helppo liikkua”-viikon esteettömyysteemaan. Sydämellinen kiitos Invalidiliitolle tästä! En ymmärtänyt itsekään kuinka tuon tärkeän aiheen yhteydessä saavutin myös itse blogillani yhden merkittävän rajapyykin.

Blogini, nyt jo reilut 500 postausta, on sisältänyt 4,5 vuoden aikana kirjoituksia asiasta ja asian vierestä. Välillä jutut ovat olleet melko sekavia vuodatuksia ja toisinaan niissä on osuttu jopa johonkin naulan kantaan.

Jatkossa lupaan olla yhtä säännöllisen epäsäännöllinen julkaisuaikojen suhteen sekä entisenlainen, sekava tekstieni sisällön osalta.

Kiitos teille kaikille, jotka olette malttaneet/viitsineet/vahingossa lukea vuodatuksiani! Sydämellinen kiitos myös juttujani kommentoineille! Laittakaa joskus lisää kommentteja! Niitä on mukava lukea ja kiemurrella tuskassa, kun en tiedä, miten vastaisin niihin fiksusti.

Aurinkoa kaikille kesäänne!

PS. Pitäkää silmällä lähitulevaisuudessa, mitä ”No jopas sattui!” tarkoittaa!

Mihin katosivat tavat? Onko seniori näkymätön? Huomaako kukaan?

Miten minusta tuntuu, että ainakin omalle ikäluokalleni opetetut tavat on lähes täysin unohdettu! Meille opetettiin kotona ja koulussa aikoinaan (siis vuonna tulitikku ja kynttilä) monenlaisia käytöstapoja, joihin kuuluivat erityisesti tervehtiminen, kiittäminen sekä toisen huomioon ottaminen ja auttaminen. Eikä niissä opetuksissa rajattu noita tapoja kohdistumaan tai olemaan kohdistumatta johonkin erityiseen tahoon. Opit koskivat kaikkia ja kohdistuivat kaikkiin, joiden kanssa ihmisyksilö on tekemisissä. 

Vuodet vierivät, ihmiset muuttuivat ja vesi virtasi Vantaanjoessa ja monessa muussakin joessa (viittaan tässä mm. kouluaikaiseen rimpsuun jokien nimistä: Oulun Siika on Pyhä Kala jne.) tai ei tietenkään virrannut kuivina vuosina kuivuneissa joissa. No seurasiko niistä muutoksista sitten jotain kivaa, hyvää tai muuten vaan jotakin? Tavat ja turmelukset muuttuivat vai muuttuivatko? Unohtiko ihminen muutoksen tuoksinassa hyvät käytöstavat! 

Mitä jos oletkin muille vain pelkkää ilmaa, väritön, näkymätön, tyhjä jokin? Miltä tuntuisi, jos kukaan ei vastaisi sinun Whatsapp-viestiisi tai Snapchatiin tai Skypeen tai sähköpostiviesteihisi tai mitä niitä kaikkia nyt onkaan? Entä jos nykyihminen ei löytäisikään netin räiskintäpeleihin räiskintäkaveria, kun kutsusi ei tulisi huomatuksi? Olisiko sitten kivaa?

Kun astut mihin hyvänsä huoneeseen seniorina tai nuorena (tähän asiaan ei ikärasismi yllä), kukaan ei yleensä huomaa eikä tervehdi. Paitsi tietenkin huonekaluliikkeessä ja autokaupassa, joissa toivoisit olevasi ainakin hetken huomaamaton. Ominesi saat yleensä kaikkialla olla ja palvelun tai keskustelukumppanin itse etsiä. Sitä kun toinen ihminen tuppaa olemaan ikään kuin häiriöksi paikalla oleville. 

Se on nykyihminen muuttunut, erityisesti saavutettuaan seniori-iän, muille näkymättömäksi ja huomaamattomaksi. Tässä yhteydessä en viitsi väittää, että hajuttomaksi ja mauttomaksi, kun näistä ominaisuuksista on edelleen vahvoja omakohtaisia kokemuksia. Siitä lähipiiri joskus jopa huomautteleekin. Ne ovat vielä vankasti jäljellä, mitä nyt makuaistin toiminta vaihtelee ja suolaa on ruuassa aina liian vähän. Ja sokeria.

Pitäisikö siis nykyihmisiä iästä riippumatta kouluttaa ja kasvattaa hyville tavoille? No sanonpa tähän, että älä edes epäile äläkä mieti! Kyllä pitää ja kovalla kädellä! Se on moni henkilö, kun tarvitsee huomioimista, eikä se ole vähiten seniorihenkilö! Ei me olla värittömiä! Ja toista pitää auttaa aina! Näin on jämpti!

HUOMIOI TOINEN IHMINEN JA AVUSTA TARVITTAESSA!

Tämä on aika hieno!

Tarjolla prosentteja ja silmälaseja

Upeeta, mahtavaa! Uskomattomia alennuksia, -70% silmälaseista. Kyllä on taas Vanhus-setä iloinen, kun pääsee näkemään edullisesti.

No entäs, kun menen sinne lasikauppaan? Siellä tuijotellaan ystävällisen optiikkatädin tarjoamaa levyä, jossa on pieniä ja vielä pienempiä kirjaimia. Kun ollaan siellä perähuoneessa, on silmillä tietenkin ne omituiset hässäkkämollukat, joihin täti heittelee eripaksuisia lasin linssejä. Ja kyselee, näkyykö mitään? Ja välillä näkyy ja välillä ei.

Lopulta saavutetaan jokin tulos ja sitten hyllyjen ääreen tutkimaan sankoja. Siellä on urheilijoitten, muotitalojen ja vaikka kenen julkkiksen nimisiä toinen toistaan edullisempaa tai kalliimpaa sankaa. Ja alennukset ovat tietenkin huimat.

Kun lopulta on selvitetty naarmuttuminen, heijastukset, lasi vai muovi, 2- vai 1-tehot ja muutama muu maallikolle outo ominaisuus, ollaan siinä pisteessä, että tarvitaan laskukonetta. Aikansa silmälomakkeeseen  piirreltyään numeroita ja näpelöityään laskinta, ilmoittaa optiikkatäti summan, joka on siinä välillä 600-1000 Eurorahaa. Ja eihän se ole paljon, kun siinä on sentään 70%:n alennus sangoista.

Mutta miksi sitten aina, kun menen kauppaan, lasit maksavat 600-1000 Euroa? Oli alennusprosentti sitten mikä hyvänsä. Mihin katoaa ne luvatut alennusprosentit? Mutta olen taas kerran onnellinen, kun saan pahan mielen hyvitykseksi kaksi kertakäyttöistä silmälasien puhdistuspyyhettä.

Oli ne vaan hienot alennukset! Itkettää uusien lasien takana.

Mitä kuuluu?

Kiitos kysymästä, siritystä kuuluu!

Ei semmoista siritystä, joka kuului ennen kuin aloin polttaa tupakkaa korsteenin lailla. Eikä semmoista, jota aloin taas kuulla, kun lopetin tupakoinnin tykkänään. Siitä lopettamisesta on tänään, tätä kirjoittaessani kulunut noin 34 vuotta 10 kuukautta ja 17 päivää. Kyllä minä oli viisas tuolloin, kun lopetin itseni savustamisen ja myrkyttämisen. Kyllä olin tuolloin savua täynnä! Yäk!

Meni tovi tuon lopettamisen jälkeen, kun sirkkojen siritys alkoi niityillä kuulua alkuperäiseen tapaan. Mutta nyt sirittää aivan muista syistä. Ja sirittää aina eli 24/7. En ole ollut tuon edellä mainitsemani tapauksen lisäksi koskaan viisas. Minäpä kerron!

- Nuorena huudatin mopoa, sitä viritellessäni. Ei kuulosuojaimia, joita ei tuolloin taidettu edes tuntea, ainakaan meidän kylillä!
- Sitten soitin trumpettia saunan betonimuuria vasten, kun se kaikui niin hienosti. Ei kuulosuojia!
- Metsästin haulikolla Limingan niityillä ja metsissä. Ei todellakaan ollut suojaimia!
- Tein työtöissä ja mökillä puutöitä sirkkelillä. Ei tietenkään suojamia!
- Tein mökillä metsurin hommia moottorisahalla ja pätkin polttopuiksi. Voitte arvata oliko minulla siinäkään hommassa kuulosuojaimia!

Kun nuo kaikki hommat kävivät liian raskaiksi, ostin parit Peltorit eli ammattilaisen suojaimet. Tarvinko niitä enää? No enpä taida tarvita, paitsi pitämään korvissa kuuluva meteli pään sisällä. Se ei
pääse sieltä enää muita häiritsemään. Kovasti vaan sirittää ja aina.

Vasta vanhana tajuaa joitain asioita! Usein se on silloin liian myöhään!

Miksi ovi on raskas?

Kuuluuko kaikkien olla bodareita? Ei jaksa vanhus enää samalla tavalla kuin ennen. Ei ole paukkuja hihassa, ei ole hauis enää kuosissaan, ei nouse kunnolla jalka, ei aina löydy avaimet, ei osu enää asiat silmään, ei pelaa oikein kuulo, jne.

Kyllä on viimeiset vuosikymmenet vieneet ihmisestä jaksamisen ja kykenemisen! On kaukana takana ne riemullisen, kepeän hypähtelyn ajat. Joskus pitää oikein kysyä itseltään, että onko maito painavampaa kuin ennen, vaikka se olisi rasvatontakin. Onko puolenkilon kahvipaketin paino sittenkin ainakin kilon vaikka pannuun tulee sama määrä kahvia kuin ennen. Kyllä on maitopurkin kantaminen kaupasta kahvipaketin ja pullapitkon kanssa rankempaa kuin ennen.

Mutta siitä ovesta! Olen huomannut, että ovet ovat paljon raskaampia kuin ennen, vaikka niissä on kuulemma sisällä pelkkää höttöä entisen täyspuun sijaan. Kun yrittää tempoa isoa nykyovea auki, ei se onnistukaan kovin helposti. Kävin viime viikolla Espanjassa tempomassa ulkomaan viraston ainakin 4 metriä korkeaa ovea. Se olikin riskin miehen hommaa. Ei meinannut aueta ilman apua. Onneksi Suomen virastoissa ovet vielä aukeavat.

Olin hetki sitten syömässä eräässä helsinkiläisessä palvelukeskuksessa. Sinnepä onkin laitettu oven viereen semmoinen alumiinilta näyttävä lista, joissa lukee sisään tai ulos, riippuen mihin suuntaan olet menossa. Sitä listaa kun painat, alkaa ovi aueta itsekseen ja kohtuulliset jalat omaava ehtii siitä kulkeakin. Rollaattorin ja pyörätuolin kanssa on oivallinen mahdollisuus jäädä väliin. Se ei ole oikein hyvä, mutta onneksi apua neuvonnassa on aina lähellä!

Pitänee lähteä salille hankkimaan niitä kadonneita lihaksia! Ja sitten lauantaina kauppaan maidon ja kahvin ostoon uusin lihaksin.

Lämmintä ja voimallista viikkoa kaikille!