Stadin liikennevälineistä

Arvatkaa sieppaako minua vieläkin tuo HSL:n aluejako! Varmaan monelle B- ja C-alueella asuvalle siitä saattoi olla hyötyä lipunhinnoissa, mutta ei meikäläiselle raitovaunun käyttäjälle. Peruslipun hintaakin nostettiin. Nyt on taas suunnitelmissa vempata reitit uusiksi ja numerotkin muuttuilevat. Mihinköhän sitä meikäläinen retkillään päätyy? Se vaan koskee tämmöisen herkän ja hauraan vanhuksen sielunsyövereihin asti. Nyt stoppaavat vielä meidän numeroisen raitiovaununkin melko toviksi. Alkavat justeeraaman katuja ja rakentelemaan uusia reittejä. 

Onko seniorit unohdettu ja vain nuorisolle tehdään liikkuminen helpoksi ja edulliseksi.

No entä sitten nämä sähköllä kulkevat potkulaudat, joita on pitkin ja poikin keppivanhuksen taaperrusteitä. Ei kestä astella kadulla lintuja tarkkaillen, vaan pitää alati tuijottaa jalkoihinsa, ettei köntsähdä nenilleen kompastuessaan poikittain kadulla makaaviin lautalaitteisiin. Siinä olisi kaatuessa vaarassa edullisesti tarjouksesta kahdet yhden hinnalla hankitut silmälasit ja juuri pohjatut ruokatekopurimet. Ja korvaako vakuutus? No ei yleensä korvaa tai sitten korvaa. Mutta varovainen pitää olla, ettei satuta kaatuessa myös korvaa!

Entäs sitten nämä citykanit, eikun citypyörät! Ne ovat taas puolestaan positiiviset vempeleet. Ei tarvi kylillä pyöränsä telineeseen jätettyään huolehtia voroista, eikä tarvi kuljettaa laivaköyden paksuisia kettinkejä mukana lukitustarkoituksessa. On vain hieno mainospyörä edullisella taksalla otettavissa ja jätettävissä telineisiin. Harmillista kyllä, tämä nautinto on tarjolla vain kaupunkimaisemissa, eikä niissäkään kaikissa. Mutta siellähän massakaupungin varjoissahan se härski pyörävorokin pesii. En kyllä kuitenkaan lähtisi lomamatkalle kaupunkipyörällä, sillä se tulisi puolen tunnin pätkissä kalliiksi ja ei sillä sentään niin mukavaa ole polkea. 

Onhan niitä kortteliautojakin, joihin pääsee sisälle kännykkäsovelluksella ja sen kun ajelee. Nyt en ole tuommoista kokeillut, kun OP lopetti oman versionsa noista. Autolainoja OP edelleen kuulemma tarjoaa. Valitettavasti ympäristössä liikuskelee tahoja, jotka luulevat, että kaikki autot ovat laina-autoja. Näillä tahoilla on meisselit ja muut välineet käynnistysvälineinä. Heille kelpaa yleensä paremman tai helpomman luokan autot tai autojen osat. 

Tuommoinen osien hankkija sattui lähisukulaisen kohdalle, kun oli vienyt autosta katalysaattorin yöllä. Sukumies huomasi tapahtuneen vasta käynnistäessään aamulla autonsa. Entisen hennon moottorin kuiskauksen tilalle oli tullut vanhan traktorin julma röpötys. Ei naurattanut sukumiestä eikä lähialueen asukkaita! Korjaamolla kertoivat katalysaattorin mainitussa merkissä olevan kovin haluttua tavaraa vilunkimiesten keskuudessa. Saavat sen myytyään taas muutaman paketin tupakkaa ja useita purkkeja olutta. On se mennyt villiksi!

Onneksi on hyvät kengät ja vielä toimivat jalat. Niillä pääsee melko pitkälle ja tarvittaessa voi noista edellisistä vehkeistä hakea apua. Muistakaa tekin kävellä kunnolla kunnon vuoksi!

Sitä on monenlaista kauneutta Stadissa!

Miltä näyttää, kun kaupunki hiljenee ja kuihtuu?

Kirjoitanko rumasti, jos kirjoitan, että kesä on nyt lopussa? Kun tätä juttua tuherran, on Savonlinnassa eletty helteissä jo kolmatta viikkoa. Mutta kuitenkin uskallan väittää kesän olevan lopussa.

Olen viettänyt yli neljänkymmentä vuotta enemmän tai vähemmän aikaani Savonlinnassa. Siihen minut on tietenkin ajanut kotihengettäreni, joka on sieltä kotoisin. Mutta jo käytyäni 60-luvulla lomamatkalla veljieni ja vanhempieni kanssa paikkakunnalla, jäi se kaihertamaan mieltäni poikkeuksellisen viehättävänä ja erikoisena kaupunkina. Tuolla reissulla kävimme myös Olavinlinnassa, jossa veljeni juoksi otsansa ritarisalin pitkän pöydän päähän. Kuhmuhan siihen tuli, otsaan ei pöytään, joka ei ollut tapahtuneesta moksiskaan, veli oli äänekkäästi. Ihastukseni syntyminen kaupunkia kohtaan ei kuitenkaan liittynyt tuohon rakkaan veljeni törmäykseen, vaan todella kauniiseen, historialliseen paikkaan.  Anoppilassa käynnit ja yli kaksikymmentä vuotta sitten paikkakunnalta hankittu kesämökki ovat tyydyttäneet kaipuutani kaupunkiin ja sen lähiseutujen hienoihin maisemiin.

Muutama vuosikymmen sitten Savonlinna oli ympäri vuoden erittäin vilkas kaupunki ympäri vuoden. Sitä kansoittivat oppilaitosten oppilaat, teollisuuden palveluksessa työskentelevät sekä pääosin kesäisin suuri määrä turisteja. Mutta sitten tuli uudenlainen maailma, jossa muutosten huimaava vauhti iski myös Savonlinnaan. Yritykset keskittivät toimintojaan siirtämällä tuotantojaan muihin yksikköihinsä ja halvempiin maihin, väki muutti etelän isoihin kaupunkeihin, yliopiston opettajainvalmistuslaitos siirrettiin Joensuuhun, lentoliikenne siirtyi pienemmälle toimijalle, jota yhteiskunta tukee, ja tuli koronakin siihen rytäkkään. 

Oli tuo oppilaitoksen siirto varsinaista hölmöläisten hommaa. Joensuuhun rakennettiin uusi kampus ja uudet asuintalot opettajaopiskelijoille. Savonlinnassa jäivät nykyaikaiset, toimivat koulutustilat tyhjiksi ja opiskelijoiden asuntoina toimineita kerrostaloja purettiin kymmenkunta. Siinä kannettiin valoa säkillä Savonlinnasta Joensuuhun. Kun paikkakunnalta poistui koulutukseen liittyviä ihmisiä lähes 1000, voi viisas ihminen vain laskea, mitä tuommoinen merkitsee paikalliselle taloudelle, johon syntyy monenlaisia kerrannaisvaikutuksia. 

Keskussairaalan saneeraus ja uudet leikkaussalit saatiin valmiiksi ja sitten niitä suljettiin. Käynnistyi keskustelu sairaalan siirrosta ja toimintojen keskittämisestä Kuopioon tai Mikkeliin. Rakennettiin rautatieyhteys Pieksämäelle. jonka oli tarkoitus turvata henkilö- ja tavaraliikenne länsi-itäsuunnassa pääratojen välillä. Yhtään henkilöjunaa ei kulkenut koskaan uutta rataa Pieksämäen suuntaan. Päinvastoin rautatiesilta kaupungista purettiin ja rata jätettiin ruostumaan.

Koronan ahdistelemat oopperajuhlatkin olivat jo lopettamisuhan alla. Onneksi juhlat kuitenkin jatkuivat tänä kesänä koronapaussin jälkeen. Tapahtuman merkitys kaupungin kulttuurielämälle ja matkailulle on ensiarvoisen tärkeä. Tänä kesänä sai kaupungin kaduilla kuulla puhuttavan runsaasti eri maailman kieliä. Kaikki kesävieraat eivät toki käyneet oopperassa, mutta pelkkä oopperakaupungin leima luonnon kauneuden ohella saa ulkomaalaisia matkustamaan Savonlinnaan.

Kaupunki on myös elänyt veneilystä ja Saimaan kanavan laivaliikenteestä. Kanava on kiinni ja myös veneilijöiden polttoaineiden hinnat ovat nousseet. Savonlinnaa ympäröivät vedet ovat hiljentyneet jo useamman kesän ajan veneilijöistä. Veneitä ja sisävesialuksia näkee enää harvakseltaan laajaselkäisillä järvillä. 

Kun kirjoitan tätä, eletään elokuun loppupuolta. Kaupunki on hiljentynyt lähes tyystin matkailijoista. Kadut ovat, etenkin iltaisin ja viikonloppuisinkin, hiljaiset, liikenne on pysähtynyt. Jo entuudestaan tyhjiin pääkadun, Olavinkadun varrella oleviin liikehuoneistoihin on turha odottaa toimintaa, ainakaan ennen tulevaa kesää. Silloinkin toimintaa tuleen vain muutamiin ja sekin on pop up-tyyppistä kuluneen kesän tapaan. Tavallisen kaupunkilaisen tuskaa lisää myös venäläisten Ukrainassa aloittaman sodan ja  laittomuuksien seurauksena voimakkaasti nousseet hinnat. 

Mikä on Savonlinnan ja kaupunkilaisten tulevaisuus, jota leimaa myös jatkuva puoluepoliittinen kiistely kaupungin toimista ja taloudesta. Nykyisellään eletään tulevaisuuden arvailujen aikaa! 

Joko kohta joudutaan tilanteeseen, että viimeinen sammuttaa valot kaupungista? Sitä ei kuitenkaan soisi tapahtuvan jo miltei 550 vuotta sitten aloitetun Olavinlinnan rakennustyömaan mukanaan tuomalle asutukselle ja vuonna 1639 kaupunkioikeudet saaneelle kaupungille.

Pelottava tilanne ja tulevaisuus!

Kuka sammuttaa valot?

  

Mihin on luonto kadonnut?

Mikä ihmeen juttu tämä nyt on? Tänä kesänä on luonto kadonnut ainakin meidän mökkipihalta ja sen tuntumasta. Sitä kun on meikävanhus maaseudun kasvattina ollut kovasti kiinnostunut erityisesti eläimistä, niin nyt ei auta palava kiinnostuskaan. Kadonneet ovat linnut ja monet muutkin tai sitten luonnon hallitsija on vaihtanut ne kaikki pikkumuurahaisiin, sillä niitä kyllä riittää pihalaattojen alla.

Luettelo kesän linnuista on varsin helppo tehdä. Alkukesästä lähtien on pihalla pyörinyt yksinäinen västäräkki, kesäkuussa vesiväylässä uiskeneteli telkkäpari, naapurin isossa männyssä pesineet variksetkaan eivät ole juuri lennelleet tontilla, heinäkuussa kaislikon reunaan ilmestyi sillkkiuikku poikasensa kanssa. Siinäpä linnut paljolti ovatkin. 

Erikoisuuten mainittakoon haikara, joka leijaili rantakaislakasan päälle lepäämään hetkeksi. Hän oli lienee lapsentoimitusmatkalla ja palaamassa kohti tukikohtaansa. Ajoin sen kuitenkin malttamattomuuttani lentoon melko pian, kun valokuva piti saada. Harmitti! Aiemmin kaislikon päällä kaarrellut kalasääskikään ei ole kertaakaan sattunut silmääni tänä kesänä. Haukat ovat loistaneet poissaolollaan. Härkälintujen korvia kiusaavat sulosoinnut eivät ole osuneet korviin kertaakaan. 

Perhosia ei ole juurikaan näkynyt lukuunottamatta mahdollista yhtä sitruunaperhosta. Tunnistus on kuitenkin epävarma, sillä en ole päässyt tiittävän lähelle häntä tunnistamista varten. Aiemmin perhosia on ollut kohtalaisen paljonkin. Sama on tilanne kovakuoriaisten ja niiden toukkien suhteen, ovat kyllä periaatteeessa yäk. Mahdottoman pulleat ja usien karvaiset toukat eivät ole minun mielieläimistöä.

Perinteiset hyönteisetkin ovat kadonneet. Pari tukkimiehentäitä olen nähnyt, mutta siinäpä ne olivatkin. Tai no, näinhän pari päivää sitten kaksi kolmen millimetrin mittaista mustankiiltävää koppiaista. Pelkään pahoin, että ne olivat tiedustelijoita tutkimassa vieressä olevan omenapuun sadon kypsymistä. Kerrankin olisi omenoita tulossa ja ilman näkyviä vaurioita tai ötököitä, mutta mitenköhän noitten tiedustelijoiden toiminta vaikuttaa tulevaan satoon? 

Missä ovat oravat? Olen tykännyt kesäisin eniten oravista, joiden leikkiä ja touhuja on ollut mukavaa seurata. Kesäkuun alussa näimme yhden. mutta siinäpä se olikin. Oravakuvausta odottava kamerakin on saanut levätä pääosin rauhassa oven vierushyllyllä. 

Tein aikoinaan pihapolut betonilaatoista ja niiden alle on pesiytyneet ne runsaat määrät pieniä muurahaisia. Olisikohan ne korvanneet muut luonnonotukset ja ötökät? Tosin heinäkuussa saimme nauttia mäntypistäisen toukista, joita olikin sitten joka puolella. No en kyllä tykännyt, yäk!

Mutta jotenkin erikoista tämä luonnon toiminta on ollut! Ötököistä ei ole niin väliä, mutta linnut ja oravat olisivat mukavia! 

Aurinkoista loppukesää kaikille ja erityisesti luonnonystäville, toivottavasti te olette nähneet paljon luontoa! 

Haikaraherra tai -rouva

Viime kesäinen kurre kuvassa

 

Vinkeitä vinkkejä marjahenkilölle

Päätin tuoda yleiseen tietoon muutamia kokemuksiani ja oppejani marjastamisesta. Ensimmäisen päivän kokemukset olivat vielä haparointia ja vuoden takaisten taitojen mieleen palauttamista. Toisena päivän taidot olivat jo hioutuneet suorastaan huippuunsa.

Ensimmäisenä päivänä oli vielä mielessä herkut "aidan" takana eli oli kampeuduttava kauimmaiselle marjapaikalle kauimmaiseen takametsään. Tuo ajatustapa aiheutti turhaa kävelemistä kanervikossa ja upottavilla sammalilla, ja lisäksi siihen sisältyi myös yksi suon yli tarpominen. Tuon kokemuksen jalostamana tajusin nyt toisella kerralla astua mökin portista tielle ja ojan yli suoraan marjamaastoon alle sadan metrin päähän mökistä. OPPI: Ei kannata hakeutua kauas kotoa, sillä onni saattaa löytyä jo kotiportilta. Tämä opetus koskee erityisesti laiskanpulskeaa ja edellisestä päivästä kipeytyneillä jaloilla varustettua marjastajaa. 

Kymmenisen vuotta aiemmin pääsin maanläheisen marjanpoiminnan makuun. Tuolloin kipuileva selkä ei sallinut jaloillaan pystyasennossa poimimista, vaan asentona oli polvillaan liikkuminen metsässä. OPPI: Marjastaminen polvillaan onnistuu parhaiten runsaissa marjakoissa ja sopii selkäkipuisille sekä titaanilla vahvistetun selkärangan omaaville. Kontallaan poimimisessa on kuitenkin oma ongelmansa runsaasti käärmeitä sijaitsevassa maastossa. Mainittakoon, etten tänään onnekseni tavannut Juusoksi nimeämääni mustaa kyytä, joka omaa mustanmamban käytöstavat. Lisäksi ongelmana ovat yli viiden hehtaarin metsät, joissa polvien kesto on kovalla koetuksella. Sama tilanne kivikkoisessa ja paljon kaatuneita puunrunkoja sisältävässä metsässä.

Myös marjojen tunnistaminen on oma taiteenlajinsa. Sienet ovat sitten jo korkeamman tason taitolaji ja vaatinee viiden vuoden opinnot yliopiston kasvitieteellisessä tiedekunnassa. Mutta mustikan poimijalla ovat haasteena mm. variksenmarja ja juolukka, joiden sekaantuminen marja-astiaan on jonkinasteinen riski. Tunnistamisessa oleellisen tärkeä varuste ovat kunnolliset silmälasit. Vanhat silmälasit ovat suunnaton riski, jossa marjareissun loppunäytös saattaa kulminoitua vääriä tuotteita sisältävään marja-astiaan. Pahimmillaan kotiin vaivalla kiikutetussa astiassa on merktittävä määrä jäniksen papanoita. Ei auta ajatella edulliset tai ikivanhat silmälasit päässä, että olipa isoja mustikoita. OPPI: Hyvät silmälasit ovat kullan arvoinen hankinta, joilla on suuri merkitys saalistamisen onnistumisessa. Niillä on myös mahdollista havaita vioittuneet marjat ja muut epämääräisyydet, kuten muurahaispesät ja mustikkaa ahmivat ampiaiset.

Eli tarkkana on oltava, kun metsään lähtee! On paljon huomioitavaa, sillä huolimaton marjastaja on vaarassa saaliinsa suhteen. Tärkeimpiä marjastamisen asioita ovat sijainti, sijainti ja sijainti sekä silmälasit. Älä kerää poimurilla/rohmulla, sillä tuolloin saat mustikkasi märkinä ja roskaisina. Herkät hyppyset ja tuntevat sormet ovat tarpeen! Menestystä kaikille marjametsään!

Ystäviä metsässä

 Onnekseni olen kohtalaisen sosiaalinen vanhus, sillä muussa tapauksessa olisin hermostunut marjametsässä. Voin kertoa, kuinka tilanne eteni.

Jo ennakkoaavistuksen mukaisesti suoritin pukeutumisen marjastustaiteen mukaisella tavalla. Vanha virttynyt, maalilla tuhrimani verryttelyasu päällimmäisenä, sukat taiten lahkeiden päällä, kumisaappaat jalassa, nitrot taskussa, erilaisia sienestys- ja marjastusastioita mukana, sieniveitsi (siinä on se suti päässä) ja lippalakki harvenevilla kutreilla. Mahdollisen sokeripuutoksen yllättämisen varalta varasin mentholipastillirasiaan 3 mentholi- ja 2 Fazerin Amerikan pastillia. Juomapuoli olikin sitten heikompaa, eli ei mitään mukana.

Astelin terhakkaasti lähisuon (hyvin pieni lämpäre, joka tuottaa suunnattomasti karpaloita) laitaan, jossa tiedän kypsyvän kesäisin runsain mitoin eli noin ison kahvikupillisen verran lakkoja, siis hilloja meidän pohjoisen ihmisten kielellä. Ja eikö mitä, olihan siinä ensimmäisillä metreillä niitä jo monta kappaletta. Mutta kymmenen metrin päästä kuulin yllätyksekseni kopsahduksia. Käännettyäni katseeni  kopsujen suuntaan, näin ensimmäiseksi raitaisen pers... eikun takapuolen. Äitini aikoinaan opettamalla tavalla tervehdin ystävällisesti ja sain raidat suoristumaan. Sieltä takaa ilmestyi mamma, joka loihe lausumaan käyvänsä joka kesä paikalla poimimassa lakat. No ei siis ihmekään, etten ole saanut kupillista enempää noita keltaisia herkkuja!

Kerron taustaa herkuista. Olen syntynyt suurten suoalueiden äärelle ja siitä huolimatta minut raijattiin jo lapsena myös pohjoiseen Suomeen supersoille keräämään lakkoja/hilloja. Ja en tykännyt hommasta ollenkaan, koska hyttysiä oli paljon, käärmeitä oli paljon ja saappaat upposivat suohon. Niitä sai kaivaa mahallaan maaten vedessä, käsi syvällä suossa ja yrittäen kouria sieltä esiin. Kerran oli hyvä marjakko ison kuusen juurella, johon ampaisin innolla. Mutta siinäpä oli samassa ampiaisten maapesä. Merkkinä tuosta sain piston silmien väliin ja runsaan hien juostessani kanervikossa ampiaisia pakoon. Voitte arvata! No kyllä selvisin hengissä. Mistä tiesitte? En tykkää oikein noista marjoista, kun niissä on niin isot siemenet. Mutta tuota tunnustusta en kerro kellekään.

No raitamummo jatkoi poimimista ja minä poistuin karpalosuon yli metsään. Olin kerennyt kuitenkin kerätä keltamarjoja desin verran. Ähäskutti mummolle! Saavutin sankan metsän, jonne rohmukerääjä ei ollut ehtinyt mustikoiden perään. Vaikka pääasiana oli etsiä kantarelleja, innostuin poimimaan mustikoita. Niitä oli kohtalaisen paljon ja isoja. Siinä välillä kuitenkin punnittiin tuo sosiaalisuuden kykyni, kun seuranani oli noin miljoonakaksi hyttystä ja lisänä puolet tuosta määrästä erimerkkisiä paarmoja. Pohjoisen poikana en ollut niin huolissani hyttysistä, mutta paarmojen kanssa meillä meinasi mennä sukset ristiin. Ei kuulu elukan pöristä rauhallisen marjamiehen korvan juuressa, saati kuppaavan milloin mihinkin kantille vanhuksen herkkää pintaa. Tunnustan suoraan, että sanoin muutaman kerran suusaippuasanan. 

Mutta lopulta selvisin kunnialla mökille mustikkapytyn kanssa. Olinhan pääasiallisesti sieniä etsimässä ja ilman saalista ei sovi kotiin palata. Löysin onnekseni yhden pienen kantarellin. Eli kyllä nämä hommat hallitaan! Kävin vielä uuden reissun poimurin kanssa. Ei tullut kiitosta muusta kuin määrästä!

Poimin toisen ämpärin poimurilla ja roskiahan sieltä tuli. 

 

Metsä kutsuu vauhdilla ja pakoon helteestä

Oli alkamassa käännekohta sääoloissa, luvassa oli seuraavana päivänä hellettä. Kaikkien kaipaama kesä-kesä olisi lopultakin täällä koto-Suomessakin. Se tietäisi kotona Helsingissä asunnon lämpötilaa, jota voisi verrata huonohkon saunan lämpöön. Jatkuva kuumuus sisätiloissa, ilman mahdollisuutta viilennykseen, olisi  tukkoisille sepelvaltimoille uhkaavan kohtalokasta. Ei tarvinnut paljon pohtia toimenpiteitä, reppu "selkään", tavarat kantoon ja ajoneuvo liikkeelle kohti Savoa ja ilmalämpöpumpulla varustettua mökkiä.

Ja matka sujui ja ei sujunut, mutta melkoisen hankalaa se oli. Ei tuntunut haittaavan suomalaisia henkilöautoilijoita polttoaineen hintojen nousu ja valtakunnan rekka-autot olivat joukolla liikenteessä. Eli tiet olivat täynnä kulkijoita. Ralli- ja formulahengessä ajettiin kilpaa ja ohi piti päästä aina seuraavasta ja seuraavasta ja seuraavasta ja... Kun itse ajeltiin säätimellä perinteisesti pari kilometriä yli nopeusrajoitusten, sujahteli jatkuvasti ohi joku tieohjus reilua ylinopeutta. Useimmin ne olivat merkiltään Audeja, Bemareita ja Skodia. On varmaan kirjattu noiden merkkien omistajaehtoihin vaatimus aina ohittaa, jos edessä on joku muu kuin hirvi tai karhu. 

Mutta hengissä selvittiin mökille ja lämpöpumpun viilentämään sisätilaan. Sai lämpö nousta aivan rauhassa parina päivänä +30 Celsius-asteen tuntumaan. Ei puristanut rinnasta onneksi sisältä, mutta ei myös valitettavasti ulkopuoleltakaan. Oli mukava seurata ikkunasta Turengin Vanhan ajan jäätelötikku kädessä rannassa pulikoivan silkkiuikkuemon pulikointia poikasensa kanssa ja sen jälkeen keskittyä katsomaan iPadilta Netflixistä elokuvaa.

Mutta seurasi se päivä pahimman helteen hellitettyä, kun kotihengetär ponkaisi metsään etsimään luonnon herkkuja. Palatessa oli mukana iso pussillinen kantarelleja, juuri sitä herkuinta kokoa. Raportti mustikkatilanteesta olikin sitten lohduttomampi. Ei ollut enää mustikoita kuin rippeet jäljellä. Oli ollut joku poimurin kanssa liikkeellä ennen niitten kypsymistä. Joku rutjake oli ahneuksissaan häröillyt ennenaikaisesti. Mökkipihalta mustikat on aina kadonneet sorsien suihin, mutta lähimetsissä on liikkuneet kaksijalkaiset. Kyllä en tykkää, kun mustikat kerätään raakoina ja kannat jää marjaan. Ei pidä olla mustikassa puutavaraa mukana, pitää olla marjan puhdas marja.

Oli ennen sorsatkin enemmän ystäviä. Tapasivat tulla mökin ovelle kvaakkumaan lisää pullaa oviverkon välistä. Nyt ei näy otuksia ollenkaan, jää vain iso musta jälki pihalaatoille, kun kehtaavat kakkia siihen eikä järveen. Tuommoisesta en oikein tykkää. Kyllä pitää luontokappaleenkin tajuta, mihin kakitaan ja mihin ei! Joku roti se pitää tuossakin touhussa olla!

Käykää tekin sienestämässä ja mustikassa metsissä! Varokaa karhuja ja muita sen kokoluokan elukoita. Ja pienemmistä varokaa punkkeja! Jos vähänkään pelottaa ja askarruttaa tai valtimot rajoittavat, tori ja lähikauppa on poimintapaikkana myös varteenotettavia. Nauttikaa kesästä, kun sitä vielä on!

Nykyajassa rassaa...

Kuka lähetti vanhoja blogipostauksiani? Huomasin uudelleen lähetetyiksi huijauksia koskevan postaukseni viime joulukuulta ja tuoreen heinäkuisen mansikkapostauksen. Niistä tuli ilmoitus sähköpostiini samoin kuin uudesta postauksesta tulee. No, eihän se toisto nyt vaarallista ole ja onhan tuo huijausjuttu edelleen jokapäiväinen riesa, mutta, kun minä en niitä toiseen kertaan lähettänyt. Liekö tuo nyt semmoista kyberhäirintää? 

Laitan tähän vielä kuitenkin osoitteen tuohon postaukseen huijauksista, jos siitä olisi vaikka jollekin pientä vinkintynkää, huijausjuttu (paina tuosta sanasta, niin juttu avautuu). 

Tuommoiset huijariviestien lähettäjät pitäisi laittaa kirkon eteen, lähikaupan oven eteen tai kauppatorille kaakinpuuhun ja lisäksi tervata kunnolleen. 

Ja sitten rassaa ja ihmetyttää...

Miksi pitää tunkea naamaan botoxia? Eikös se ole myrkkykin? Kävin tänään kaupungilla nauttimassa kesästä ja eiköhän kaduilla kulkevilla nuorilla neidoilla ollut naama kuin Aku Ankalla. Ylähuuli liipotti läppänä suojaamassa ilmeisesti alakroppaa sateelta. Kätevämpää olisi varmaan tehdä laajennusta alahuuleen Afrikan heimolaisen tapaan, niin olisi helpompi työnnellä ruokaa siitä läpältä sisään. En ymmärrä tuommoisia turvotuksia!

Toinen ihmetyksen aihe on ihmisten tarve piirrellä ihonsa täyteen kuvia ja kirjoituksia. Paperiteollisuusguru, lähisukulaiseni on vakuuttanut minulle, että kirjoituspaperi ei ole vielä aikoihin loppumassa. Nuoriso ja hieman vanhempikin väki on jostain syystä alkanut kuitenkin piirtelemään pitkin ja poikin kroppaansa pysyviä, normaaleilla ihmisillä paperille kuuluvia kuvia. Tapasin muinoin liki 90-vuotiaan mamman, joka oli työskennellyt työikänsä laivoilla. Hänellä oli käsivarressaan perinteinen merihenkilöiden tatuointi, ankkuri. Se vaan näytti nyt sulaneelta tina-ankkurilta, kun iho oli menettänyt nuoruuden kimmoisuutensa. En ymmärrä tuommoista piirtelyäkään! Tai no saahan joku pikkuruisen sydämenkuvan laittaa, kunhan ei aivan keskelle otsaa laita, mutta kaikki sydänkuvan yli on kyllä omituista. Suosittelen piirustuspaperin käyttämistä! Ja seiniin ei myöskään piirrellä, se on jämpti niin eikä siitä neuvotella!

Kolmas outo juttu ovat nuo sähköpotkulaudat. Eniten ihmetyttää niiden käyttäjien piittaamattomuus, kun laite jätetään milloin mitenkin ja mihinkin, nurin keskelle katua, monen laitteen pinoon, niillä ajetaan kahdestaan, suojavarusteita ei käytetä, pujotellaan ruuhkaisilla jalkakäytävällä ihmisten välissä. Yritetäänhän tuota holtittomuutta suitsia, mutta ei sillä tunnu olevan vaikutusta. En koskaan paljasta, että minäkin käytän noita vehkeitä silloin tällöin, kun kengistäni loppuu voima-aine ja kotiinkin on vielä matkaa.

Kyllä tunnustan tulevani vanhaksi, kun olen alkanut valittaa "kaikesta!. Osansa on varmaan noilla pumppulääkkeilläkin. Eletyt vuodet, monet lääkkeet, kaikkinensa pehmennyt pää, kuumat/kylmät kelit, leikkaussaleihin jääneet sisuskalut, pörssikurssit ja maailman tilanne ovat varmaan osasyynä valitukseeni. 

Älkää te alkako katkeriksi minkään asian suhteen, hyväksykää ja suvaitkaa myös erilaisuutta! 

Pehmennän edellä olevien purkausteni vaikutusta tunnelmakuvalla Helsingistä. 

Oli tuo taivas tumma ja ropsautti hieman vettäkin!