Lofooteilla osa 5, Saapuminen sillan yli Lofooteille

Olenko hehkuttanut maisemia liikaa? Varmaan monen lukijan mielestä olen, mutta ei noita näkymiä pysty sanoiksi pukemaan. Ne on nähtävä! Olen vuosia kuunnellut ja lukenut kertomuksia Lofoottien ja Norjan vuoristomaisemien kauneudesta, enkä ole oikein osannut kuvitella, millaista se voisi olla. Onneksi minut saatiin puhuttua MatkaKososen reissulle mukaan! Että tuollaista voi olla niinkin lähellä kuin naapurimaassa, sillä Norjahan on yksi Suomen naapureista!

Jorisen tässä vielä hieman yleistä, joten älkää hermostuko! Norjalaiset ovat varmaankin älyttömän rikkaita, kun ovat löytäneet öljyä mereltä. Kunhan vaan eivät sotkisi öljyllään vesiä! Omistavat paljon kalastusaluksia, kun aina on helppo pääsy kotilaiturilta pyytämään kaikenlaisia mereneläviä kaikille maailman merille. Omistavat mukavannäköisiä omakotitaloja, joissa on hyvin hoidetut pihat. Syövät usein lohta, herkutellen paksuilla siivuilla. Heillä on hienommat ja jylhemmät maisemat kuin monella muulla maalla. Ajelevat eniten eurooppalaisista sähköautoilla, kun valtiokin tukee reilulla kädellä auton hankintaa ja käyttöä. Tuosta en tykkää ollenkaan, kun heillä on vaikka mitä! Teslojakin vaikka kuinka paljon!

Kehtaavat olla kaiken tuon edellä mainitsemani lisäksi vielä mukavia ihmisiäkin. Mitä peliä se tuommoinen on? En minä ainakaan olisi mukava noilla taustoilla, vaan olisin leuhka ja kulkisin nokka pystyssä sateellakin. Enkä kyllä tervehtisi ketään, en ainakaan turisteja. Ja kaiken päivää laiskottelisin, niinkuin se viulunsoittaja eräällä katolla siinä yhdessä teatteritarinassa. Näin olisi kyllä jämpti niin!

Ja sitten asiaan, kun jatkettiin matkaa kohti tavoitettamme. Narvikin luona olimme ja saaneet silmiimme ensimmäisen kerran myös vuonomaisemaa. Matkasimme Ofotvuonon rantoja seuraillen. Olimme liikkeellä sellaiseen aikaan, että vuorovesi oli matalimmillaan. Paennut vesi oli jättänyt merenpohjaa paljaaksi pitkiä matkoja matalavetisillä rannoilla. Yritin tähystellä olisiko kuivalle jäänyt kaloja sätkimään, mutta ei näkynyt. Luulen, että Norjan kalatkin osaavat jo varoa vuorovettä ja paeta syvemmälle veden paetessa. Kylläpä nekin ovat taitavia!

Näkyviin ilmestyi myös rannikkotuulia hyödyntäviä suuria tuulivoimala-alueita. Norjassa onkin energiantuotannossa kolme vahvaa kivijalkaa: öljy, vesivoima ja tuulivoima. Lisäksi bioenergian tuotantoon satsataan kuulemma nykyisin voimakkaasti.

Muistuipa tuossa sivussa mieleeni lapsuuden öljykidutuskokemukset, kun minullekin yritettiin syöttää kalanmaksaöljyä. Varmaan oli Norjasta tuotua jasiellä jostain kalasta puristeltua. Ei se syöttäminen oikein onnistunut, sillä en todellakaan tykännyt siitä. Tappelin vastaan ja söin vaan leipää ja paksusti voita sen päällä. Ne jäikin talteen vyötärölle vanhemmalle iälle asti. Olisiko sittenkin pitänyt taipua siihen kalaöljyyn?

Tämänkertainen taukopaikkamme sijaitsi Lofoottien saaret mantereesta erottavan sillan Tjeldsundbruan vierellä. Silta on 1007 metriä pitkä ja kannen alaosa on noin 40 metrin korkeudessa. Vuonossa tuulee toisinaan niin paljon, että ylittäminen on vaarallista. Sillalla onkin tuulipusseja näyttämässä tuulen suuntaa. Oppaamme Mirja kertoi, että kesäkuussa matkalla ollut ryhmä joutui odottelemaan tuntien ajan tuulen tyyntymistä, sillä bussi olisi voinut lentää tuulen voimasta kaiteiden yli mereen. Silta oli ollut suljettuna tuon vaarallisen ajan. Täytyy olla melkoiset puhurit tuolla Atlantin rannoilla.

Tjeldsundbrualta alas veteen oli hieno näkymä, joka antoi ensimmäiset merkit tulevien päivien vesinäkymistä. Veden värin uskomaton vaihtelu vihreän ja sinisen eri sävyissä oli mieleenpainuva, eikä se oikein kameraan tartu kuin osittain.

Matkan edetessä pitkin E10-tietä, jatkui värien tykitys silmäkalvoille. Värien sinfonia soitti omia sointujaan pitkin vuorten rinteitä. Asutuksen määrä alkoi lisääntyä autioiden erämaataipaleiden jälkeen. Kyliä sijaitsi tasaisin välein veden äärellä ja rannoilla näkyi runsaasti veneitä.

Seuraavassa postauksessa saavumme Lofoottien "tukikohtaamme" Svolvaeriin. Alla kuvassa kulkuvälineemme etuovella mainio oppaamme Mirja ja loistava kuljettajamme Mika.

Ja matka jatkuu taas...

Matka Alpeille - osa 8, Halstatt

Eräs hienoimipia kohteita alppimatkallamme oli Halstattin kylä vuorten kainalossa. Halstatt valikoitui päiväretkemme kohteeksi erikoisuutensa vuoksi. Paikan poikkeuksellinen luonne ja sijainti vetivät meidät sinne.

Vielä reilut 100 vuotta sitten kylään kuljettiin kapeita vuoristopolkuja pitkin tai veneellä. Ensimmäinen tie louhittiin vuorenkupeeseen 1890-luvulla. Kylä sijaitsee vuorenrinteessä niin kapealla kaistalla, että aikoinaan talosta taloon kuljettiin joko veneellä tai ullakkokäytäviä myöten. Alueen suolaesiintymät todettiin jo ammoisina aikoina varsin rikkaiksi ja ne houkuttelivat asutusta paikkakunnalle. Wikipedian mukaan alueen vanhimmat arkeologiset löydökset ajoittuvat 7000 vuoden taakse. Alueelle kehittyi vilkkaan kaupankäynnin johdosta Halstattin kulttuuri (1200-475 eaa).

Matkamme Salzburgista Halstattin maailmankuuluun kylään sujui pitkin mutkaista laaksoissa polveilevaa tietä vuoristomaisemia ihaillen. Ja paikkahan oli uskomattoman hieno, kaunis ja erilainen. Järven rantaa myötäilevien talojen välissä olevat kapeat kujat olivat turisteja tulvillaan.

Halstattin kylä järven rannalla vasemmalla

Hallstätter Seen pohjoispäätä matkalla kohti Halstattin kylää

JA LOPUKSI ...

Olimme odottaneet 8 päivän matkallemme normaalia alkusyksyn säätä, mutta saimmekin kunnon helteen koko matkamme ajaksi. Mm. Halstattissa vieraillessamme näytti lämpömittari +33 C. Yli +30 C oli ainakin kolmena matkapäivänämme ja yhtenäkään päivänä ei lämpötila ollut alle hellerajan eli +25 C. Öisin lämpötilat kyllä laskivat jopa välille +12 - +15 C-astetta.

Mutta kun paluumatkapäivä koitti, alkoi Salzburgissa aamuyöstä vesisade ja kun lähdimme ajamaan kohti Muncheniä ja lentokenttää, satoi todella rankasti. Sade jatkui koko automatkan ajan. Onneksi olimme varanneet aikaa lentokenttämatkalle, sillä moottoritiet olivat täysin ruuhkautuneet. Ruuhkalle saimme kuulla sitten lentokentällä selityksen. Samana päivänä avattiin Munchenissä Olutfestivaalit ja väki matkasi sankoi joukoin kohti Muncheniä ja isoja oluttuoppeja.

Festivaalit jäivät meiltä tällä kertaa väliin, mutta hellekelit ja hienot alppimaisemat korvasivat sen täysin!

Kiitos kun jaksoit seurata Alppi-matkaamme!


PS. Jos haluat lukea vuonna 2015 tekemästäni Kiinan matkasta, löydät sen osoitteesta Vanhus reissussa - blogistani (klikkaa edellistä ja pääset ensimmäiseen kirjoitukseen)! 
Blogissa on 39 kirjoitusta eli postausta Kiinan kiertomatkastani. Ja muutama kuvakin sieltä löytyy!

Matka Alpeille - osa 4, Zell am See

Jätettyämme Innsbruckin taaksemme oli suuntana Kizbuhel, Zell am See ja Salzburg. Ajoimme Salzburgiin johtavaa E45-tietä itään Wörgliin saakka, josta käännyimme tielle nro 170. Koska olimme liikkeellä aamupäivästä, oli liikenne E45:lla varsin vilkasta. Monikaistaisella moottoritiellä matka eteni kuitenkin joutuisasti rekkoja ohitellen. Wörglin jälkeen vauhtimme kuitenkin hidastui melkoisesti kun siirryimme pikkuteille. Maisemat kuitenkin paranivat suunnattomasti. Matkareittimme johti meidät vuorten välisissä laakoissa ja solissa 2-kaistaista tietä pitkin ensin Kizbuheliin ja sieltä St. Johann in Tiroliin. Emme kuitenkaan pysähtyneet kummassakaan kaupungissa tiukasta johtuen aikataulustamme. Meillä oli tavoitteena Zell am See.

Yllä muutama alppimaisemien tarjoama kamerakarkki auton ikkunasta napattuna. Alimmassa kuvassa valitettavasti auringon heijastus ikkunassa hieman häiritsee, mutta idyllinen talonäkymä alppirinteestä tuli kuitenkin ikuistettua.

Saavuimme lopulta upean vuorten välissä polveilleen ajomatkan jälkeen Zell am Seen vilkkaaseen, mutta aika pieneen turistikylään. Liikenne oli ruuhkautunut pahasti paikkakunnan pääkadulle ja kulki suorastaan matelemalla autoilijoiden yrittäessä etsiä parkkipaikkaa. Navigaattorin opastamana löysimme kuitenkin autollemme parkkipaikan kauempana sijaitsevasta parkkihallista. Kävelimme pitkin rantabulevardia Grand Hotellin luo. Hotellin luona oli vuokrattavana polkuveneitä, joita risteilikin järvellä melkoinen joukko. Lisäksi rannan joutsenet kiinnostivat turisteja, joita nojailikin rantakaiteeseen pilvin pimein. Vietimme kaupungissa parisen tuntia ihaillen vuorten välissä olevan järvikaupungin hienoja maisemia, taloja ja turistikuhinaa. Kävimme myös lounaalla alppikylän tiiviin keskustan kadunvarsiravintolassa. Samalla saimme seurata kadun turistivilinää. Kielten kirjo oli melkoinen.

Seuraavassa näkymiä Zell Am Seen järveltä ja kylän kujilta. Ensimmäisessä kuvassa Grand Hotellin majesteettinen julkisivu järven rannassa pienellä niemellä. 

 

Zell am Seestä jatkoimme matkaamme kohti Salzburgia. Ajoimme ensin lyhyen matkaa kohti etelää, jossa näimme siintävän Itävallan korkeimman vuoren Grossglocknerin 3.798 metrin korkuisen huipun. Vaikuttava näky! Ajoimme kohti tavoitettamme jälleen vuorten lomassa ja muutaman kilometrin jälkeen käännyimme itä-länsisuuntaiseen laakson, josta käännyimme St. Johann am Pongausta kohti pohjoista. Ohitimme Bischofshofenin sujuvasti ilman pysähdystä.

Olimme lukeneet matkan varrella Werfenissä sijaitsevasta linnasta nimeltään Hohenwerfen, joten poikkesimme A10-valtatieltä käydäksemme tutustumassa siihen. Ajelimme kapeaa sivutietä korkealla mäellä sijaitseavn linnan alapuoliselle parkkipaikalle. Jotenkin vain tuntui, että emme taida jaksaa nousta autosta ja siirtyä hissiin, joten päätimme jatkaa matkaamme kohti Salzburgia. Perustelimme päätöstämme +32 C-asteen ulkolämmöllä. Jälkeenpäin tuo ohari kyllä hieman harmitti, mutta olimme kuitenkin nähneet päivän aikana jo monta todella upeaa paikkaa ja maisemaa. Ja ajattelimme, että ainahan tuonne pääsee uudelleen jos oikein kova harmitus iskee.

Alla vielä muutamia kuvia matkalta Zell am Seen ja Salzburgin väliltä.

Bischofshofenin mäki

 jatkuu ...