Paikallisia asiakkaita tuntui riittävän myymälässä ja he katsoivat hieman paheksuen meidän ryhmämme poukoilua hyllyjen välissä. Ostoskäyttämisemme johtui tuotteiden tutkimisesta, sillä ne olivat meille outoja merkkejä, paitsi yksi Atrian leikkelepaketti. Siinä kauppaa kierrellessä mietittiin sitten joukolla makkaroiden rasvamäärät, leipien hiilihydraatit, vesien hapokkuudet ja karkkien sokerit. Lopulta kuitenkin saimme ruokakassimme bussin ruumaan ja pääsimme matkaan kohti Norjaa ja Lofootteja.
Olimme lopultakin saapuneet oikeaan vuoristoon ja kamerat saivat töitä. Nyt ei puolen valinnallakaan bussissa ollut väliä, sillä aina näkyi vau-maisemia. Vuorenhuippuja oli joka puolella ja lähes kaikilla näkyi lunta. Maisemat olivat todella huikeita. Vuorten rinteillä näkyi puroja, jotka syöksivät vettä alempana oleviin lampiin tai järviin. Tie mutkitteli vuorten välissä ja matka eteni kohtalaista vauhtia hyväkuntoista ajoväylää myöten.
Vastaantulijoina oli harvakseltaan turisteja matkailuautoillaan. Hämmästyttävää, ettei koko matkan aikana nähty auto-perävaunuyhdistelmiä. Jopa joitakin polkupyörillä matkaavia oli liikkeellä täyteenpakattuine pyörälaukkuineen. Mielestäni tiellä ei erottunut yksittäisiä jyrkkiä nousuja tai laskuja, vaan korkeuserot muuttuivat aika tasaisesti. Ne kuitenkin ryydyttävät aivan varmasti polkupyöräilijöiden vankimmatkin pohkeet. Ei olisi ollut meikävanhuksen hommaa, vaikka omistankin vahvat pohkeet, mutta tuo iso ylimääräinen massa vyötärön seudulla, olisi muodostunut ainakin esteeksi jaksamiselle!
Siellä täällä näkyi mökkejä aika karussa ympäristössä, tavallaan keskellä ei mitään. Lähistöllä ei ainakaan tien varressa ollut mitään muuta kuin karua luontoa. Ilmeisesti mökit olivat lähistöllä asuvien ruotsalaisten tai noin tunnin matkan päässä asuvien norjalaisten kesä-/talvimajoja. Monet majat vaikuttivat ulkoa katsoen tasokkailta ja isoilta. Tuolla louhikoiden keskellä ei toteutunut unelma, mökki järven rannalla, suomalaisen mittapuun mukaan. Oli mökki kivikossa, joka on varmaan hienoa maastoa eri vuodenaikoina.
Lopulta saavutettiin Ruotsin ja Norjan välinen raja eli Riksgränsen. Matka jatkui kohti Narvikia, jonka mainitsinkin jo aiemmin sotaan liittyvänä merkittävänä malmin rahtauskaupunkina Norjassa. Vuonoon upotettin huhti-kesäkuun 1940 aikana useita aluksia. Saksalaiset valloittivat tuolloin Narvikin sataman ja taistelua käytiin mysä ympäröivillä vuorilla. Narvikin taisteluista löytyy paljon kuvauksia, joihin sotahistoriasta kiinnostuneilla on mahdollisuus tutustua tarkemmin.
Me kuitenkin ohitimme Narvikin ja jatkoimme Lofooteille johtavaa tietä. Ja maisemat senkun komistuivat!
Pienenä välikommenttina kerron olevani hurmaantunut Etelä-Saksan, Itävallan ja Sveitsin Alppeihin, vuoristomaisemiin. Minulla on ollut muutaman kerran mahdollisuus kierrellä noilla alueilla, erityisesti eniten Itävallan Alpeilla kesäaikaan ja hienompaa seutua saa hakea. Ero Norjan huikeisiin vuoriin on suurimmaksi osaksi Alppien vehmaudessa. Muutoin maisemat ovat lumihuippuineen paljon samantyyppiset. Matkailijalle parasta elämystä tarjoavat pienet, kapeat, vuorten välissä mutkittelevat tiet ja vuoristokylät.
No tällä kertaa oltiin matkalla Lofooteille norjalaisen vuoriston keskellä. Hienoa ja jylhää oli! Yllä olevassa kartassa on punaisella merkitty tie E10, jota ajoimme Lofooteilla. Luvassa oli Keski-Eurooppan verrattuna paljon vettä vuonojen myötä.
Ja matka jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti