Jorisen tässä vielä hieman yleistä, joten älkää hermostuko! Norjalaiset ovat varmaankin älyttömän rikkaita, kun ovat löytäneet öljyä mereltä. Kunhan vaan eivät sotkisi öljyllään vesiä! Omistavat paljon kalastusaluksia, kun aina on helppo pääsy kotilaiturilta pyytämään kaikenlaisia mereneläviä kaikille maailman merille. Omistavat mukavannäköisiä omakotitaloja, joissa on hyvin hoidetut pihat. Syövät usein lohta, herkutellen paksuilla siivuilla. Heillä on hienommat ja jylhemmät maisemat kuin monella muulla maalla. Ajelevat eniten eurooppalaisista sähköautoilla, kun valtiokin tukee reilulla kädellä auton hankintaa ja käyttöä. Tuosta en tykkää ollenkaan, kun heillä on vaikka mitä! Teslojakin vaikka kuinka paljon!
Kehtaavat olla kaiken tuon edellä mainitsemani lisäksi vielä mukavia ihmisiäkin. Mitä peliä se tuommoinen on? En minä ainakaan olisi mukava noilla taustoilla, vaan olisin leuhka ja kulkisin nokka pystyssä sateellakin. Enkä kyllä tervehtisi ketään, en ainakaan turisteja. Ja kaiken päivää laiskottelisin, niinkuin se viulunsoittaja eräällä katolla siinä yhdessä teatteritarinassa. Näin olisi kyllä jämpti niin!
Ja sitten asiaan, kun jatkettiin matkaa kohti tavoitettamme. Narvikin luona olimme ja saaneet silmiimme ensimmäisen kerran myös vuonomaisemaa. Matkasimme Ofotvuonon rantoja seuraillen. Olimme liikkeellä sellaiseen aikaan, että vuorovesi oli matalimmillaan. Paennut vesi oli jättänyt merenpohjaa paljaaksi pitkiä matkoja matalavetisillä rannoilla. Yritin tähystellä olisiko kuivalle jäänyt kaloja sätkimään, mutta ei näkynyt. Luulen, että Norjan kalatkin osaavat jo varoa vuorovettä ja paeta syvemmälle veden paetessa. Kylläpä nekin ovat taitavia!
Näkyviin ilmestyi myös rannikkotuulia hyödyntäviä suuria tuulivoimala-alueita. Norjassa onkin energiantuotannossa kolme vahvaa kivijalkaa: öljy, vesivoima ja tuulivoima. Lisäksi bioenergian tuotantoon satsataan kuulemma nykyisin voimakkaasti.
Muistuipa tuossa sivussa mieleeni lapsuuden öljykidutuskokemukset, kun minullekin yritettiin syöttää kalanmaksaöljyä. Varmaan oli Norjasta tuotua jasiellä jostain kalasta puristeltua. Ei se syöttäminen oikein onnistunut, sillä en todellakaan tykännyt siitä. Tappelin vastaan ja söin vaan leipää ja paksusti voita sen päällä. Ne jäikin talteen vyötärölle vanhemmalle iälle asti. Olisiko sittenkin pitänyt taipua siihen kalaöljyyn?
Tämänkertainen taukopaikkamme sijaitsi Lofoottien saaret mantereesta erottavan sillan Tjeldsundbruan vierellä. Silta on 1007 metriä pitkä ja kannen alaosa on noin 40 metrin korkeudessa. Vuonossa tuulee toisinaan niin paljon, että ylittäminen on vaarallista. Sillalla onkin tuulipusseja näyttämässä tuulen suuntaa. Oppaamme Mirja kertoi, että kesäkuussa matkalla ollut ryhmä joutui odottelemaan tuntien ajan tuulen tyyntymistä, sillä bussi olisi voinut lentää tuulen voimasta kaiteiden yli mereen. Silta oli ollut suljettuna tuon vaarallisen ajan. Täytyy olla melkoiset puhurit tuolla Atlantin rannoilla.
Tjeldsundbrualta alas veteen oli hieno näkymä, joka antoi ensimmäiset merkit tulevien päivien vesinäkymistä. Veden värin uskomaton vaihtelu vihreän ja sinisen eri sävyissä oli mieleenpainuva, eikä se oikein kameraan tartu kuin osittain.
Matkan edetessä pitkin E10-tietä, jatkui värien tykitys silmäkalvoille. Värien sinfonia soitti omia sointujaan pitkin vuorten rinteitä. Asutuksen määrä alkoi lisääntyä autioiden erämaataipaleiden jälkeen. Kyliä sijaitsi tasaisin välein veden äärellä ja rannoilla näkyi runsaasti veneitä.
Seuraavassa postauksessa saavumme Lofoottien "tukikohtaamme" Svolvaeriin. Alla kuvassa kulkuvälineemme etuovella mainio oppaamme Mirja ja loistava kuljettajamme Mika.
Ja matka jatkuu taas...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti