Kalenteri ahdistaa

On se vaan hittoa! Ennen töissä oli aina kiire. Kalenteri kädessä kouhotettiin ympäri kyliä, maakuntia ja työpaikan toimitiloja. Pää oli hiessä ja aina myöhässä - pää ja minä.

Sitten tuli eläkeaika. Helpottiko? No hetkeksi helpotti, mutta sitten se sama kouhotus taas alkoi. Nyt on taas kalenteri täynnä kaiken sortin menoa ja muistamista. Tuloa ei enää ole samalla tavalla. Se ei ainakaan näy pankkitilillä. Sielläkin on pelkkiä menoja.

Työaikana piti joskus ottaa oikein lomaa, kun ei jaksanut sitä kouhotusta. Useinmiten lomat jäivät pitämättä, kun ei ollut aikaa. Nuorisokin kasvoi sitä vauhtia, etten ollut selvillä oikein koskaan mikä luokka oli koulussa kulloinkin menossa. Kerran keväällä kuuntelin todistuksen jakoakin hetken väärässä luokassa, kun juniori olikin kerinnyt siirtyä jo vuotta aiemmin seuraavalle luokalle. Onneksi hätistivät minut ulos ja ohjasivat oikeaan luokkaan.

Laulussa sanotaan, että ennen oli laivat puuta ja miehet rautaa ja nyt päinvastoin. Ennen oli kalenterit paperia ja nyt tavallaan rautaa eli kännykkää. Nykykalenteri piipittää taskussa itsepintaisesti, kun pitäisi olla kohta menossa jonnekin. Sen piipityksen joko kuulee tai sitten ei. Alkavat nimittäin olla ne ajat, jolloin tarvittaisiin sumutorven tasoinen töräys tai sitten kuulolaite. Ei kuulu piipitys etenkään kaduilla kulkiessa, kun autot mylvivät ympärillä suuria hevosvoimiaan. Hevonen olisi parempi, kun se hirnuu omia voimiaan yleensä aika säyseästi. No mistä tiedän? Siitä tiedän, kun vieressä on Ruskeasuon tallit ja sielläpäin kävellessä olen hevosilta kuullut.

Mutta se kalenteri! Se täyttyy vaan jostain syystä. Olen pitänyt tapanani laittaa sinne muistutuksen, tee sitä ja tee tätä, tee silloin ja tällöin. En muista enää viedä roskia tai käydä kaupassa tai tankata autoa tai mennä lääkäriin tai tietolaiteopastamaan tai lähettää viestiä tai kysyä tärkeää asiaa tai muutakaan ellei taskussa piipitä. Ja se ahdistaa ja ottaa joskus jopa rintaan. Se ei riitä kohta ahdistus- ja närästyslääkkeen tehtailijan koneen kapasiteetti puristaa tarpeeksi pillereitä, ettei meikäseniori muserru ainaiseen kalenteriorjuuteen.

Kyllä taidan kohta lopettaa ehtimisen ja huolehtimisen! Kyllä pitäisi saada ihmisen olla ilman, että aina vaan pitäisi tai pitää! Alan olla pian kuin nykyihminen, en muista, en ehdi, en tule, en mene, tulen miten sattuu - olen vaan ja teen kun satun muistamaan!