Autoillessa sattuu

Kyllä ikääntyminen tuo outoja piirteitä ihmiseen! Ei kuitenkaan aina erityisen yllättäviä tai odottamattomia. Mutta en halua tikulla silmään, vaikka avaankin muisteloiden sekalaisen arkkuni. Muun kirjoittamisen tökkiessä (sillä en jaksa kirjoittaa taudeista enkä vaaleista), ajattelin lyhyesti kirjoittaa muutaman automuiston menneiltä vuosilta.

1. Helsinki-tapaus 

Suhteellisen tuoreen ajokortin omistajana olin 60-luvun lopulla saanut isältäni lainaksi perheen Zephyr 6-merkkisen auton. Pääsin käyttämään mummoani Oulusta vierailulle Porvooseen. Kartanlukijaksi olin värvännyt kaverini. Matka Porvooseen meni hienosti, mutta illan hämärtyessä jätettyämme mummoni kyläpaikkaan, oli meidän nuorten miesten vielä matkattava Helsinkiin. Olin varannut puhelimitse (huom! oikein lankapuhelimella, kun vielä silloin ei ollut nettiä eikä kännykkää keksitty) huoneen Hakaniemessä sijaitsevasta hotellista. Sinällään hieno juttu, paitsi meillä kummallakaan ei ollut tietoa, missä Hakaniemi sijaitsee. Helsinkiin sentään osasimme tiekylttejä seuraten.

Ilta alkoi hämärtyä ja oli pääsiäispäivän ilta eli ruuhkailta. Helsingin keskustaa lähestyessä alkoivat valot vilistä silmissä. Juhlapyhän paluuruuhka oli pahimmillaan ja kaupungin mainosvalot sotkivat osaltaan hieman tottumattoman, nuoren automiehen ajosuoritusta. Olimme hukassa! Jossain valoristeyksessä automme eteen sattui poliisin mustamaija. Päätin seurata sitä, ajaa tiukasti sen perässä ja maijan pysähtyessä anoa apua.

Yhtäkkiä tajusin, että maija oli kääntynyt pimeähkölle, hiljaiselle väylälle ja havahduin säikähtäneenä huomaamaan, että ajoimme pitkin puiston hiekkakäytävää. Siinäpä ei ollut enää muuta tehtävissä kuin jatkaa valitulla tavalla. Ei mennyt kuin tovi, kun mustanmaijan peräosassa istuvan konstaapelin pää alkoi pyöriä väkkärän lailla ja autossa syntyi vipinää. Minä tavoittelin katsekontaktia konstaapeliin ja osoittelin automme etuosaa tavoitteena rekisterikilven huomioiminen. Tuohon aikaan rekisterikilven ensimmäinen kirjan nimittäin osoitti auton kotiläänin eli meidän tapauksessamme Oulun läänin. Poliisin maija löi jarruiksi niin äkkiä, että meinasin täräyttää Zephyrillä sen perään. Ja eikun autosta ulos ja naama punaisena konstaapelille selittämään maalaisten hätää.

Maijassa olleet konstaapelit ilmeisesti tajusivat nopeasti, että Zephyrin kuski oli kunnon urvelo susirajan takaa (eli kauempaa kuin Tikkurilasta) ja päättivät auttaa. Sain ohjeen seurata autollamme maijan perässä. Olisihan se ollut hienoa, jos he olisivat johdattaneet eksyneet kulkijat valtiovieraiden tavoin sireenit soiden läpi ruuhkan kohti Hakaniemeä, mutta näin ei tapahtunut. Onneksi, sillä pelkkä puistossa ajaminen herätti kiusallista huomiota paikkakuntalaisten silmissä. Pääsimme lopulta Hakaniemeen Ursula-hotellin eteen, jossa sain lievää ankaramman ripityksen, ohjeet paneutua kaupungissa liikennöintiin hieman huolellisemmin ja viimeiseksi tiedon, että maksullinen pysäköinti alkaisi hotellin edessä seuraavana aamuna klo 8. 

Tuo seikkailu järkytti sen verran, että iltakävely kaupungilla jäi tekemättä. Muutenkin illan tapahtumat häiritsivät yöunta lisänä pelko klo 8 alkavasta pysäköintimaksusta. Maksullisesta pysäköimisestä ei minulla ollut tuolloin vielä ensimmäistäkään kokemusta. Koko pysäköintimittari näytti pelottavalta kapistukselta. Se tarkoitti sitä, että liikkeelle kohti Porvoota oli lähdettävä heti kello 7:n jälkeen. Sinne päästiin kohtuullisesti ja kyläiltiinkin vielä iltapäivälle asti. Lähdimme Porvoosta kohti kotia illan jo pimetessä. 

Vielä ennen kotia oli kuitenkin tarjolla täpärä tilanne. Matkaa oli jäljellä noin 50 kilometriä, kun aamuyön hämärässä olimme törmätä tietä ylittäneeseen hirveen. Jarrut vinkuivat ja väistöliike oli rivakka. Vältyimme onneksi törmäykseltä. Hirvi oli tuskin moksiskaan, ei ainakaan jäänyt kyselemään.

 2. Helsinki-tapaus

Seuraava autotapaus sattui noin 6 vuotta edellisen jälkeen 70-luvun puolivälin tienoilla. Olin matkalla työhaastatteluun Helsingin Katajanokalle. Ajaa pöristelin Helsinkiin oranssilla (!) Valmet-traktorimaalilla (!) maalaamallani kupla-Volkkarilla jo monen vuoden ajokokemuksella. Kaveri oli Valmetilla hommissa ja päätettiin tuunata kuplaani ylijäämämaalilla. Väri oli hieno, mutta appelsiinipintainen, joka ei juurikaan haitannut vauhtia. Olin vakuuttunut, että runsas autoiluni Oulun vilskeessä, oli antanut minulle vankan ajotaidon ja -rutiinin. Mutta sain havaita, ettei Oulu ja Helsinki olleet aivan samanrytmisiä autoilukaupunkeja. Oululainen leppoisa lullukkatyyli poikkesi suorastaan ratkaisevasti helsinkiläisestä hätähousutyylistä.

Jo tuolloin valtakunnan pääväylät johtivat kohti Helsingin keskustaa. Aina on sanottu, että kaikki tiet johtavat Roomaan, mutta Suomessa ne johtavat Helsingin keskustaan. Niinpä minäkin ajoin nenä tuulilasissa Lahden valtatietä Hämeentielle ja sitä pitkin kohti keskustaa. Ajauduin Mannerheimintielle ja sieltä pikku hiljaa Etelä Esplanadille. Jo tuossa vaiheessa aloin epäillä kykyjäni kaista-ajossa. Pari täpärää tilannetta oli jo tullut eteen ennen Espaa. Oulua merkittävästi nopeampi ajorytmi ja monikaistaiset kadut eivät olleetkaan vielä hallussani.

Olin kartasta opiskellut reitin Stockmannin kulmilta Katajanokalle. Valitsin kuitenkin Espalla väärän kaistan ja ajauduin keskikaistalle, joka kiersi Havis Amandan-patsasta. Ilman kaistanvaihtoa ei tuolta kierrokselta päässyt ulos. Kiersin ja kiersin patsasta ympäri uskaltamatta vaihtaa kaistaa oikealle. Kierroksia oli tullut jo varmaan lähemmäs kymmenkunta. Hiki helmeili otsalla, kuplakin varmaan jo ihmetteli kuskin mielenterveyttä. Valmistauduin kiertämään patsasta iltaan saakka, kunnes liikenne hiljenee ja uskallan ajaa pois ympyrästä. 

Joku taksimies oli kuitenkin havainnut ahdinkoni ja tunnistanut turistin rekisterinumerosta. Hän ajoi vierelle, painoi äänimerkkiä ja näytti kädellään, että ajaisin hänen eteensä toiselle kaistalle. Tajusin vinkin ja pääsin pinhuusista pois kohti Katajanokkaa. Unohdin häkellyksissäni heilauttaa kättäni kiitokseksi tuolle laupiaalle samarialaiselle.

Se seuraus tuosta patsaan kiertämisestä jäi, että jätin autoni kahdeksi kuukaudeksi Katajanokalle. Kun lopulta muutin töihin Helsinkiin, kävin hakemassa sen eräänä rauhallisena iltana uudelle asunnolleni Korsoon.

3. Helsinki-tapaus

Elettiin vuoden 1976 helmikuuta ja meneillään oli poliisilakko. Nukuin sikeästi sunnuntaina vielä kello 10:n aikaan, kun asuntoni ovikello soi jämäkästi. Hoipuin unissani avaamaan ovea ja säikähdin, kun sen takana seisoi vankkarakenteinen, vanhempi poliisimies. Hän tiedusteli nimeni ja kertoi asiansa. Autoni oli löytynyt Sipoosta pellolta. Järkytyin ja unenrippeet karisivat silmistäni hetkessä.

Tajusin hänen tarkkailevan olemustani, ja hän tiedustelikin tiukkasävyisesti tekemisiäni edellisenä iltana ja yön aikana. Kerroin tehneeni kirjanpitotöitä myöhään yöhön ja olleeni sen takia vielä nukkumassa. Asunnossani oli kirjanpitopapereita pitkin ja poikin, pöydillä ja lattioilla, joten todistusaineisto sanomalleni oli näkyvillä. Lisäksi hänen nenänsä ei ilmeisestikään havainnut mitään voimajuomiin viittavaa. Havaitsin selitykseni hyväksytyksi.

Hän lupautui viemään minut autoni luo, ja niin matkasin hetken kuluttua poliisiauton takapenkillä sipoolaisen pellon pientareelle Hindsbyyhyn. Kahlasimme autoni luo pellolle, jossa hän tarkasti tilanteen ja kirjasi murron jäljet. Minä jäin paikalle poliisin poistuessa jatkamaan muita tehtäviään. Keräilin pellolle lumeen heitetyt irtotavarat auton sisään ja lähdin tarpomaan kohti lähintä maataloa. Sieltä sain avukseni isännän vetämään traktorilla kuplani pellolta tielle. Auto oli sivuikkunaa lukuunottamatta kunnossa, joten pääsin ajamaan sillä kotiin Korsoon. 

Yhteenvedon tynkää

Nuo edelliset tapahtumat eivät suuremmin minua järkyttäneet, mutta eivät myöskään valmistaneet nykyisiin autoilijan ongelmiin Helsingissä. Ai mihin ongelmiin muka? No vapaan parkkipaikan löytämiseen ja jonoissa istumiseen. Lisänä ovat viime vuosina tullut mahdoton määrä muusta liikenteestä piittaamattomia polkupyöräilijöitä ja sinne tänne poukoilevia jalankulkijoita. Autoilijalla saa olla silmät selässäkin, olkapäissä ja joka puolella päätä. Sittenkään ei tahdo ehtiä havaitsemaan kaikkea ympärillä tapahtuvaa. 

Turvallista liikennöintiä kaikille! Be careful out there! (Tuon viimeisen lauseen sanoi aina Hill Street Bluesin konstaapeli poliisien lähtiessä kamarilta partoimaan kaupungille.)

 Alla kuva Kupla-Volkkarista Symphony of the Seas-laivan pääaulassa. Millainenhan kuski on tuotakin ohjastanut? Vaikka väri on lähes sama kuin omassa Volkkarissani, ei kyseessä ole minun kuplani.

Mistä on kysymys ja kenen on vastuu?

Nyt, kun hallitus ja eduskunta painivat soten kanssa, olisi paikallaan antaa meikävanhukselle selityksiä! Pieni ihminen joutuu päivittäin miettimään harmaantuvassa päässään, mistä on kysymys, kun jatkuvasti tulee eteen ongelmia ja outoja tilanteita. Yritän seuraavassa avata noiden hetkien ja omituisuuksien luonnetta.

Kun aina väsyttää, mutta ei nukuta! Telkkaria katsoessa ei edes jännitys tai tähtien tanssit riitä pitämään tarkkaavaisuutta yllä koko aikaa. Silmät lupsahtelevat aika ajoin kiinni. Siinä jää moni laiton teko tai helman heilahdus näkemättä. Esim. quickstep on niin nopea tanssi, että jää suorituksesta yli puolet herkästi näkemättä noissa lupsahtelutilanteissa. Juoni katoaa ja joutuu lähipiiriltä kyselemään, mitä siinä oikein tapahtui, kun ”lepuutin” silmiäni?

Kun silmä ei tarkenna näkymää! Tämä ei taas liity yksinomaan telkkarin tuijottamiseen, vaan kaikkeen muuhunkin arkipäivän askareeseen, siis lupsahdusten ulkopuolella. Yrität tuijottaa ja tarkentaa näköä, siirtelet moniteholasien näkökenttää ylös ja alas, lähemmäs ja kauemmas, etkä saa selvää. Tuo ongelma tulee jonain päivänä vielä koskemaan nenään, kun lenkillä ei ajoissa näe lyhtypylvästä ja kävelee päin sitä.

Kun ei kuule kunnolla! Miksi ihmiset puhuvat aina liian hiljaa? Miksi sitä pitää kuiskia? Ja miksi televisioon on tehty liian vähän säätöä äänenvoimakkuudelle? En ymmärrä, kun siihen säätönappiin olisi tehtaalla ollut helppo laittaa kierroksia enemmänkin. Ei tarvitsisi katsoa lempisarjoja korva kaiuttimessa kiinni.

Kun parta kasvaa! Odotin tuota asiaa teini-iässä, turhaan. Silloin olisi tarvittu edes hentoisia haivenia, mutta niitä ei vaan tullut huolimatta leuan partavedellä valelusta ja isän partakoneella hinkkamisesta. Nyt ei olisi enää niin tarpeen koko parta, sillä sen tenho on jo hiipunut ja muinoinen tarve sille taaksejäänyt. Naama vaan ärtyy ja kärsii alituisesta hinkkaamisesta. Alan vähitellen kannattaa risupartoja. 

Kun tukka muuttaa väriään! Tuo on aivan liian myöhään tapahtuva elimistön toimi. Muutama kymmenen vuotta taaksepäin olisi harmaus ehkä pukenut vaatimatonta olemustani, mutta nyt ei auta enää poppakonstitkaan. Ja lisäksi hiukset tippuvat ja otsa pakenee takaraivoa kohti. Ei sekään ole edustavuusasteikon kärkipään asioita. Kyllä ei ole ohkainen, hiirenharmaanvaaleanruskean sekainen tukka muotia nykyään, olen ymmärtänyt partureiden säälivistä katseista. Alkaisiko kaljuksi Yul Brynneriksi?

Kun iho ja olemus muuttavat kuosiaan! Tosin eivät ole iho ja sisuksensa olleet valioluokkaa koskaan, mutta nyt on hommaan tullut uutta vauhtia. Ei hyvään suuntaan kuitenkaan! Pinta näyttää nykyisin tatuointistudion mallinukelta. Väriä, luomea ja näppyä on tarjolla vaikka minkälaista. Olisi luullut, että nuoruuden finnit ja muut ikävät jutut olisivat jääneet unhoon, mutta ei! Ei auta rasvat, voiteet eikä vaseliinit, vaikka kuinka uskoisit mainoksiin ja netin kertomuksiin. Vartalomallista ei kannata juuri puhuakaan, sillä sitä riittää enemmän ja enemmän päivä päivältä. Pyöreästä vaikuttaa tulevan hallitseva muoto.

Kun vesi aiheuttaa kiireen! Välillä on pakko pohtia, onko Ahti vai Näkki asettunut ihon alle, sillä toisinaan tulee valtava kiire? Pelkkä veden näkeminen, saati kuuleminen, aiheuttaa pikaisen tarpeen siirtyä lähimmän puskan tai nurkan taakse. Vuosi vuodelta on siirtymäaikaa vähemmän ja vähemmän. Aina ei edes ehdi, kun olisi pitänyt olla jo. Silloin on hyvä olla kotona riittävästi Omoa ja toimiva pesukone.

Kun seisominen tasaisella, saati veneessä ei enää onnistu! Vaikka eihän tuon pitäisi olla ongelma, kun veneessä seisomisesta varoitellaan muutenkin. Mutta toimi on pakollinen, jos on kokemassa kalastusvälinettä järvellä. Vene huojuu ja vapisee yhtä paljon kuin itse kalamieskin. Ennen ei tuommoista vaivaa ollut, sillä letkein lantein tuli heiluriliike kompensoitua huomaamatta. Tuota huojumista on alkanut esiintyä ja tasamaallakin. Ei tarvitse käydä anniskeluyrityksissäkään, saati pitkäripaisessa, siitä huolimatta kulkutie heiluu. Sängystä nouseminen heittää usein syleilemään lähintä kiinteää tukea. Siihen, miksi kaiteita on olemassa, lisääntyy ymmärrys kaiken aikaa.

Kun papu ei riitä lihaksessa! Kyllä oli rauta ennen kevyempää. Nuorena vedettiin ja nostettiin autoja kilpaa huoltoaseman baarin ikkunan edessä. Samalla toivottiin, että limsaa sisällä ryystävät tyttäret havainnoisivat kevyesti lihasvoimalla siirtyilevät ajoneuvot ja siirtäjät. Nyt ei nouse paikoilleen edes yksi autonrengas, kun kohta pitäisi vaihtaa talvirenkaat. Kyllä ei saisi tehdä autoista ja tavaroista raskaampia kuin ennen. Pitänee mennä kuntosalille, jos vaikka sieltä löytyisi ne kadonneet pavut.

Kun telkkarit ovat aivan liian monimutkaisia! Kyllä ei tarvinnut ennen askarrella telkkarin kaukosäätimen kanssa. Ei edes ollut kaukosäädintä, kun oli vain yksi tv-kanava, eikä muita tarvittukaan. Sitten lisäsivät kanavia, ensin yhden ja sitten toisen ja tuosta innostuneena lisäsivät niitä yltiöpäisesti pitkän liudan. Nyt niitten kanssa on ihmeissään, kun ei tiedä, mitä katsoa ja kaukosäätimessäkin on nappeja enemmän kuin lentokoneen ohjaamossa. Ja säätimiä on oltava käsillä melkoinen nippu, sillä muuten et pysy ajan tasalla.

Kun ei muista! Tuosta en muistanutkaan kirjoittaa tällä kertaa.

 

Miksiköhän kaikki ei ole kuin ennen? Miksi kaikkea pitää jatkuvasti muuttaa? Ja syksykin on tulossa!

Suomen kielen sanat: Ahneus, riistäytyminen

Tilannekuva: On kaunis, puolipilvinen syyspäivä ja paikkana lähisuo. Olen lompsinut isoissa saappaissani suolle.

Varustus: Kolmen litran vetoinen muovisanko. Tavoitteeni on kerätä karpaloita, mielellään ainakin tuon sankon verran.

Kokemustausta: Aloitan nuoruudestani 50-luvulla. Vanhempani ja lähipiirini olivat kovin innokkaita marjastajia. Kun kausi alkoi, kului jokainen viikonloppu marjametsässä, -kankailla ja lakkasoilla. En ollut erityisen halukas noihin marjastuspuuhiin. Päivän viettäminen metsässä vanhemman väen kanssa ei ollut nuorenmiehen lempipuuhaa. 

Tosin satunnaiselle metsässä käymiselle oli toisinaan eräs tarpeen sanelema peruste, hyppyseipään etsiminen. Se puuha toistui kohtuuttoman usein. Sopivan paksuisen ja pituisen puun löytäminen oli joskus tuskan takana. Miksi sitten usein? Tuota samaa mietin itsekin maatessani selälläni urheilukentällä puristaen käsissäni katkenneen mäntyseipään puolikasta. Tuohon aikaan ei ollut kylällemme vielä saapunut suuren maailman terässeipäät, bambuseipäistä puhumattakaan. No tämä suhteestani nuoruuteni metsiin.

Eläköitymisen myötä olen kuitenkin ”innostunut” marjastuksesta ja sienistäkin. Laitoin lainausmerkit, koska ei se innostukseni niin palavaa sentään ole. Mutta suo, se on hieman enemmän minun pirtaani. Uskotteko? Mökkimme lähellä on hieman yli 5:n hehtaarin suolämpäre, joka tuottaa vuosittain uskomattoman määrän karpaloita. Ja kaikkihan me tiedämme, että nuo marjat ovat äärettömän terveellisiä ihmisen alapään nestetoiminnoille. Tosin se ei ole syy innostukselleni karpaloihin. Onhan ne toki aika kirpakoita marjoja, enkä ole vaikutuksia vielä erityisemmin huomannut, mutta ehkäpä ne selvinnee tulevina vuosina. Mutta kinuskikastikkeen kanssa karpalokiisseli on melko makoisaa!

Siirrynpä nyt edellä esittämäni, aika pitkän alustuksen jälkeen otsikon sanoihin.

AHNEUS

Minulla on siis polttava tarve päästä joka syksy poimimaan karpaloita. Kuten viittasin, en edes pidä niistä erityisemmin, paitsi em. tavalla nautittuna, mutta saatava niitä on pakastimen uumeniin. Lieneekö poiminta-alueen kompaktikoko, vähäinen liikkumistarve vai runsas marjojen määrä sitten pontimeni? Mene ja tiedä! Kun olen toimittanut ensimmäiset tarkkailukäyntini suolla ennen marjojen kypsymistä, alkaa tienvarren tarkkailu. Onko vieraita poimijoita ilmaantunut suolle? Vieraat autot mökkitiemme alkupäässä paljastavat nuo ei-toivomani kulkijat. Autojen ilmestyminen saa kinttuihini vipinää! Etteivät vaan, ruojat vie marjojani ja poimi koko suota tyhjäksi! Niin, ei suo ole minun eikä lähelläkään omaa maatani, mutta kuitenkin koen tuon suon ja sen antimien olevan henkisesti minulle varattuja. 

Tänään, kun menin suolle, oli siellä kaksi vierasta miestä sankoineen. Yritin hönkiä suon kosteaan ilmaan heille poistumishenkäyksiä, mutta ei se tuntunut toimivan. Olisiko ongelmana ollut reilu sadan metrin välimatka? Ilokseni totesin puolen tunnin kuluttua toisen miehistä poistuneen. Pohdiskelin omaa suhtautumistani muihin poimijoihin ja suon omimiseen, ja tulin johtopäätelmään, että taidan olla aavistuksen verran ahne!

RIISTÄYTYMINEN

Karpalosuo on tälläkin hetkellä täynnä marjoja. En usko että tänäkään vuonna ne loppuvat, vaikka siellä kävisi lisäkseni aiempien vuosien tapaan runsaasti poimijoita. Mutta se marjojen määrä tuottaa joka kerran suunnattomia ongelmia. Ensimmäinen on se, että jalkaa ei oikein voi siirtää, kun sen alle jää aina runsaasti marjoja. Toinen, isompi ongelma on poislähtemisen vaikeus. Ei innosta nälkä eikä jano, eikä muutkaan ihmisen perustarpeet, kun marjoja on vielä mahdottomasti poimimatta.

Kunnes kotoa kiirii tiukka viesti kännykkään tai ilta hämärtyy, on pakko poistua, riistäytyä suolta kohti kotia. Se on tuskaa! Siinä sitten mietit ja pohdit, viekö joku marjat yön pimeydessä, riittääkö niitä enää minulle? 

Lopputulema: Suomen kielen sanat ahneus ja riistäytyminen ovat varmaankin syntyneet jo muinaisten karpalosoiden äärellä. Siinä suomalais-ugrilainen kielitieteilijä, kansanmiesmarjastaja on pohtinut suonlaidassa sammalmättäällä istuessaan, mikähän parhaiten kuvaisi tuon alueen tarjoamaa punaisen marjan vaikutusta sysisuomalaisen luonteessa ja mitä vaikutusta sillä voisi olla ...?

Suomen kieli on metka kieli! Ahneen on vaikea riistäytyä hyvästä marjakosta!

Piittaamattomuus on kova juttu

 Nyt se leviää taas! Ennen puhuttiin kotipaikkakunnalla pelkästään vanhojen autojen ja mopojen leviämisestä, kun ne särkyivät jatkuvasti. Rassaamista riitti päivin ja illoin, joskus jopa öisinkin.

Nyt vaatisi puolestaan ihmisten ajattelu rassaamista, kun korona leviää. Suunnaton piittaamattomuus on vallalla, alkuvuoden ja kesän koronaongelmat ovat unohtuneet ihmisten mielestä. Kun tai jos lähipiirissä ei tautia ole ilmennyt vuoden aikana, on se suljettu kokonaan pois mielistä. Tiedotusvälineet ja asiantuntijat yrittävät varoitella kansalaisia huolellisuuteen, mutta viestit näyttäisivät kaikuvan kuuroille korville.

Päivän suurimpia kysymyksiä tuntuvat olevat nuorten ja nuorten aikuisten alkoholin saaminen ja bilettämismahdollisuuksien turvaaminen. Siinä yhteydessä ravitsemusalan yrittäjät ja järjestöt vastustavat rajoituksia, vedoten huolellisiin järjestelyihin toimitiloissaan. Tuosta huolimatta suurin osa uusista koronatartunnoista on lähtenyt leviämään erilaisista biletystilanteista. Näitä tilanteita on ollut pohjoisesta etelään ja siinä välilläkin. 

Iso joukko ihmisiä on ollut koolla jossain bilettämässä, monia paikalla olleita ei ole läsnäolijoista tuntenut kukaan. Näitä käveleviä aikapommeja ja viruksen kantajia on sitten irrallaan pitkin ja poikin. Vallalla on ajatus, ettei se minuun tartu, en minä ole altistunut. Mutta, mistä voi tietää? 

Kaupoissa, kaduilla, kujilla ja puistoissa ihmiset parveilevat, välimatkat unohtaneena. Kelien viiletessä kaikuvat joka puolella aivastukset, joista on hankala erottaa hengitysteiden syysärsytys vai korona aiheuttajana. Kasvosuojia ei juurikaan näy, entistä harvemmat käyttävät liikkeiden sisäänkäynnin luona olevia käsidesiannostimia. Vaaran läsnäolo on unohdettu.

Yrittäjien tuska taloudestaan ja henkilökuntiensa työpaikoista on ymmärrettävää. Mutta, jos asetetaan rinnakkain ihmisten terveys ja yritysten toimeentulo, on ehkä terveys asetettava etusijalle.

Kuvaukset taudista ja sen aiheuttamista seurauksista sairastuneelle, ovat olleet kauhistuttavaa luettavaa. Näin hauraana, perussairaana vanhuksena, ei voi kuin pelolla odottaa, milloin tauti iskee, selviääkö siitä vai kuinka kauan sen jälkeen on enää elonaikaa? 

Hengityssuojat, suojakäsineet, kotiin linnoittautuminen ovat nyt arki- ja pyhäpäivän todellisuutta. Kylillä pakosti liikkuessa vältelkäämme ylimääräisiä kosketuksia kahvoihin, kaiteisiin, tavaroihin jne.!

Voitaisiinko, ainakin me, yrittää suojella itseämme ja ympärillämme olevia ihmisiä tautien leviämiseltä, niin flunssan kuin koronankin! Käytetään suojavarusteita ja ajatellaan, miten tulee toimia missäkin tilanteessa!

Terveyttä kaikille!

Onko Posti jäämässä historiaan?

Meistä useimmat ovat varmaan katsoneet Ylen näinä päivinä uudelleen näyttämiä suomalaisia, vanhoja elokuvia. Niiden pohjalta on ainakin minulle muodostunut aikoinaan eräänlainen mielikuva postista, joka kulkee vauhdikkaasti hevoskärryllä pitkin pölyäviä maanteitä. Tuo näkymä kuvastaa vahvaa nostalgiaa ja on tehokkuutta tulvillaan. 

Noiden aikojen jälkeen Postilaitos on kehittynyt ja haahuillut moneen eri suuntaan. Valkokauluskonsultit loivat sille hetkeksi jopa uuden kansainvälisen imagon ja nimen, Itella. Tuo sotkikin lopullisesti koko instituution suomalaisten mielessä. Mikä Itella, mihin katosi Posti? Muutamien vuosien jälkeen ei homma kuitenkaan sujunut. Lopulta palattiin takaisin Posti-nimeen, mutta se ei taida enää pelastaa mitään.

Nykyisin tavaraliikenteen muuttaessa kulkureittejään ja uusien tehokkaiden toimijoiden ilmaantuessa markkinoille sekä tiedon siirtyessä nettiin pois paperimuodosta, on myös Posti kadottamassa toimintamallinsa. Varsinaiset postikonttorit, -toimipaikat ovat sulkeneet ovensa ja toiminta siirtynyt korvaaviin toimipisteisiin, kauppoihin, kioskeihin ja huoltoasemille. Reititykset ovat muuttuneet ja jakelutoimintaa supistettu olemattomiin. 

Voiko Postin toimintaan enää luottaa? Vastaan: EI! Kerronpa teille tositapauksen.

Minulle lähettiin torstaina aamulla pikakirje Postin kautta Helsingistä Savonlinnaan Poste restante-osoitteeseen (= paikallisen huoltoaseman hoitamaan postipiste). Lähetys sai tunnuksen, jota kännykän OmaPosti-sovelluksesta seuraamalla saisin tiedon, missä kirjeeni kulkee ja saattaisin valmistautua noutamaan sen tuosta postitoimipaikasta heti sen saavuttua sinne. Lähettämisestä kului 2 arkipäivää ja viikonloppu. Sovelluksen mukaan kirje oli saapunut lähettämisestä vajaassa vuorokaudessa, perjantaina aamuyöllä klo 3 Kuopioon (Postin jakelukeskus Itä-Suomessa). Oletin sen matkanneen perjantaina tai viimeistään viikonlopun aikana Savonlinnaan. 

Aloin kysellä kirjettäni maanantaina Savonlinnan postipisteestä puhelimitse. Siitä ei ollut heillä vielä mitään tietoa. Päivällä piti postipisteeseen tuleman postia Kuopiosta. Menin iltapäivällä paikalle kyselemään, vaikka OmaPosti-sovelluksen mukaan kirje oli vielä Kuopiossa. Noutokoodilla myös huoltoasemalla palvelupisteessä Postin järjestelmä näytti kirjeen  olevan edelleen Kuopiossa. Palveluhenkilö katsoi kuitenkin vielä kerran Poste restante-hyllystä, ja katsos kummaa, kirjehän olikin siellä! Olin huojentunut ja vihainen samalla kertaa. En kuitenkaan syyttänyt paikallista postia hoitavia henkilöitä, vaan Postia ja sen toimintametodeja.

Kirjeessä tuli minulle Helsingistä paperi allekirjoitettavaksi ja se piti palauttaa takaisin Helsinkiin mahdollisimman pian. En kuitenkaan voinut enää luottaa Postin palveluun, joten menin Savonlinnan Matkahuoltoon ja kerroin kiireestä. Palveluhenkilö kertoi nopeimmalla vaihtoehdolla kirjeen olevan perillä Helsingissä n. 6 tunnin kuluttua, mutta se edellyttäisi, että vastaanottaja menisi bussille kirjettä vastaan. Sovittiin kuitenkin, että kirje lähetetään toiseksi nopeimmalla keinolla, pikatoimituksena. Kirje lähti Savonlinnasta Matkahuollosta iltapäivällä kello 14 ja oli seuraavana aamuna Helsingin Kampin Matkahuollossa ennen klo 9:ää, jolloin vastaanottaja haki sen sieltä. Toki maksoihan se hieman, mutta kun oli kiire! Postilla ei ollut tarjota vastaavaa palvelua.

Viime aikoina on paljon kirjoitettu Postin palvelujen heikkenemisestä. Konttoreita on suljettu, jopa Helsingin keskustan viimeinen konttori, Postitalon konttorikin suljettiin tänä vuonna. Viimeisimpiä heikennyksiä ovat olleet paikallisjakelun vähentäminen vain muutamaan päivään viikossa, ja jakoaikojen siirtyminen aamusta ties mihin aikaan päivästä, yleensä iltaan.  

Oma esimerkkini kertoi ikävällä tavalla erityisesti pikatoimitusten ongelmista ja siihen liittyen myös Postin tietojärjestelmän ongelmista. Sain seuraavana päivänä Postista ilmoituksen, että pikakirjeeni on saapunut ja noudettavissa, vaikka olin noutanut sen jo edellisenä päivänä. Sekin vielä!

Tämmöisissä tilanteissa on herkkä vanhus ja moni muukin postia odottava taho ihmeissään, kun odottaa ja odottaa, mutta mitään ei tapahdu. On hyvä pitää nitropurkki kädessä ja varoa pään verisuonten repeämistä siinä odotellessa. Ei kestä enää herkkä verisuoni aivoissa isoja pettymyksiä!

Polkeeko Kusti enää ollenkaan? Onko postitorvi vaiennut vai onko koko Posti pelkkä torvi? En kyllä tykkää enää, enkä luota! Ennen luotin!

PS. Kävin keskiviikkona (2 päivää sen jälkeen, kun sain kaipaamani pikakirjeen) kysymässä toista kirjettä, jonka pitäisi tulla minulle ns. tavallisena kirjeenä Poste restanteen eli noutopostiin em. palvelupisteeseen. Odottamaani kirjettä ei lokeroista löytynyt, MUTTA sieltä löytyi reilut 2 vuotta vanha saapumisilmoitus koskien kirjalähetystä. Olin noutanut sen jo, SIIS YLI 2 VUOTTA SITTEN! Mitähän tästäkin pitäisi ajatella? En jaksa enää! 

JA NÄMÄ MOLEMMAT KERTOMANI TAPAUKSET OVAT TOTTA!

Kyllä mökkeily on hieno laji!

Se saattaisi ihminen sammaloitua nojatuoliinsa ellei olisi keksitty mökkeilyä! Kyllä on hyvä päästä maalle puuhailemaan, jos semmoinen mahdollisuus on henkilökohtaisella tasolla tarjolla. Mökkeilijän onkin tavanomaista ahkerampi ja puuhailevampi ihminen. Ei mökkeily sovi ollenkaan laiskalle tai nautiskelijaluonteelle.

Se kun ajoneuvon keula tai muu kulkuvälinen lähestyy kesäpuuhapaikkaa, alkaa jo hiki kihota pikkuhiljaa otsalle. Käsiä ja jalkoja kolottaa jo portille saapuessa. On nimittäin edessä työntäyteistä aikaa koko mökkeilyn ajaksi!

Jos ei mukana tullut jo peräkärryllinen kesätarpeita, on sonnustauduttava liki välittömästi tavaranhankintamatkalle. Vaatekassi, hygieniatarvikkeet ja muut kotoa tuodut perustarpeet kannetaan sisälle kesän työleirin päärakennukseen eli mökkiin. Hetki pidetään ovea ja paria ikkunaa auki, jotta saadaan raikasta kesäilmaa tupaan. Sitten mökkivaatteet (ne kaupunkikäytöstä jo vuosia sitten poistetut kaikista mukavimmat asusteet) päälle ja matkaan kohti lähintä kyläkauppaa tai vastaavaa.

Hankintalista koostuukin vesikanistereista, kaasupullosta, hyttysaineista, muurahaismyrkyistä, lenkkimakkaroista (tarvitaan runsaasti), juomista (häveliäisyyssyistä ja rajallisesta tilasta johtuen en luettele tarkemmin), bensaa perämoottoriin, onkitarpeita ja tietenkin tarvitaan myös grillilihaa, mausteita, peruselintarvikkeita (mm. perheen naisväelle vihanneksia ja hedelmiä), vessapaperia jne. Kun peräkärry on kyläkaupassa lastattu täyteen, kaahataan mökille kesänviettoon.

Ja odottamaan mökkiloman loppumista, jotta pääsee lepäämään! Noinhan se alku meni ja odotusvaihe on kestänyt jo tovin.

Edellä kuvaillusta ihanuudesta on nautittu jo useampi kuukausi ja syksy alkaa painaa päälle. Mökkeilyn ihanuutta voisi kuvata sanalla: työleiri. Kyllä en aio ensi talvena panna tikkua ristiin, en hakata puita liiteriin, koheltaa metsässä ämpäreitten ja muovipussien kanssa enkä kopistella nurkkia kuntoon. Aion maata sohvalla iPad mahan päällä ja tuijottaa sitä. Ehkä katson myös telkkaria ja juon välillä kahvia. 

Pari oleellista asiaa kannattaa kuluneesta kesästä mainita, säät ovat olleet hyvin soveliaat mökkeilylle ja luonto on tarjonnut runsaasti antimiaan. Eli hienosti on mennyt ja kaikkia lihaksia särkenyt koko kesän. Ja särkee edelleen. Kunpa kohta pääsisi kotiin kerrostalon huolettomaan huomaan!

Kuvat: kesätyön tuloksia, metsän antimia ja syksyinen peltomaisema joutsenineen.

Tyrkkymyyjät ja seniori

 Jo vain olen tyystin suivaantunut! Ei voi ilmaista tunnetta tuon vahvemmin ilman kirosanoja. Se on herkkää seniori heikoilla nykyaikaisten kaupustelijoiden kanssa, nenätysten tai telefoonin kautta. Provisiomyyntitykki ei hellitä helpolla. Ja seniori, kun on kasvatettu lapsuudessaan kohteliaisuuteen ja toisen kiltisti kuuntelemiseen. Eli ole seniori ensimmäisenä lyömässä luuria kaupustelijan korvaan tai riistäytymässä myyntitilanteesta pakoon, vaikka nykyään pitäisikin.

Viranomainenkin on viime aikoina varoitellut monensortin soittelijoista, joista toinen haluaa auttaa tietokonevaivoissa ja toinen kauppaa milloin alushousuja, milloin mitäkin. Enää ei auta tutkia soittajan puhelinnumeroa tai arvioida puhujan kotikieltä. Nyt tykitystä tulee aivan kotomaan numeroista ja kotoisella kielellä. On löytänyt huijari keinot iskeä suomalaisenkin seniorin lompakolle ihan omilla eväillä.

Jostain syystä muuan maamme merkittävimmistä operaattoreista on saanut päähänsä, että minä en voi elää ilman 5G-yhteyttä. Myyjätaho lienee ”rehdisti” tyrkyttämässä minulle liittymää, jota en ainakaan toistaiseksi tarvitse. Ehdin kyllä odottaa tiedon saapumista laitteeseeni 4G-yhteyden kautta muutaman millisekunnin kauemminkin. Kuukauden sisällä saamani neljän tyrkytyssoiton perusteella olen hyvin, hyvin suivaantunut. Saattaa olla, että en enää seurustele tuon operaattorin kanssa ikinä mistään. Viestini tarjoukseen ei tunnu menevän perille. Tunnustan, että viimeksi käytin jopa tuhmaa sanaa, joka punastutti minut itseänikin. En kuitenkaan pessyt suutani! Suljin puhelimeni.

Lehtitilauksien soittelijat on toinen mittava riesa. Olen jotenkin viime vuosina oppinut hoitamaan tarvitessani itse lehtitilaukseni, ja lisäksi tiedän haluamani lehdet enkä halua muita. Kunpa vielä saisi soittajille tiedoksi sen, että en todellakaan lue enää paperilehtiä, en ole lukenut niitä enää moneen vuoteen. Vielä toivon mukaan useita vuosiakin liikkuvaisena ihmisenä, ei lehdet ehtisi kulloisellekin paikkakunnalle, jossa oleilen. Luen halutessani jutut iPadilla diginä. Se on nääs nykyaikaa. Lehti ei sotke sormia, voi lukea missä vaan, on aina mukana!

Mutta kyllä kohteliaan kotikasvatuksen (kuten nykyinen seniorikansa) saanut herkkä ihminen on lujilla nykyisen tyrkky-/huijausviestinnän kanssa! Ei ole enää paikallaan myönnellä, eikä käyttää kyllä-sanaa missään. On opittava kovaksi, tylyksi ja panemaan hanttiin. Ei saa mennä mies- eikä naisseireenien houkutuksiin, paitsi mahdollisesti lavatanseissa, jotka nykyohjeitten mukaan tanssitaan hengityssuoja kasvoilla metrin etäisyydellä toisistaan.

Eli opetelkaamme tylyksi tyrkyttäjille ja sanomaan tarpeen tullen ei!