Piittaamattomuus on kova juttu

 Nyt se leviää taas! Ennen puhuttiin kotipaikkakunnalla pelkästään vanhojen autojen ja mopojen leviämisestä, kun ne särkyivät jatkuvasti. Rassaamista riitti päivin ja illoin, joskus jopa öisinkin.

Nyt vaatisi puolestaan ihmisten ajattelu rassaamista, kun korona leviää. Suunnaton piittaamattomuus on vallalla, alkuvuoden ja kesän koronaongelmat ovat unohtuneet ihmisten mielestä. Kun tai jos lähipiirissä ei tautia ole ilmennyt vuoden aikana, on se suljettu kokonaan pois mielistä. Tiedotusvälineet ja asiantuntijat yrittävät varoitella kansalaisia huolellisuuteen, mutta viestit näyttäisivät kaikuvan kuuroille korville.

Päivän suurimpia kysymyksiä tuntuvat olevat nuorten ja nuorten aikuisten alkoholin saaminen ja bilettämismahdollisuuksien turvaaminen. Siinä yhteydessä ravitsemusalan yrittäjät ja järjestöt vastustavat rajoituksia, vedoten huolellisiin järjestelyihin toimitiloissaan. Tuosta huolimatta suurin osa uusista koronatartunnoista on lähtenyt leviämään erilaisista biletystilanteista. Näitä tilanteita on ollut pohjoisesta etelään ja siinä välilläkin. 

Iso joukko ihmisiä on ollut koolla jossain bilettämässä, monia paikalla olleita ei ole läsnäolijoista tuntenut kukaan. Näitä käveleviä aikapommeja ja viruksen kantajia on sitten irrallaan pitkin ja poikin. Vallalla on ajatus, ettei se minuun tartu, en minä ole altistunut. Mutta, mistä voi tietää? 

Kaupoissa, kaduilla, kujilla ja puistoissa ihmiset parveilevat, välimatkat unohtaneena. Kelien viiletessä kaikuvat joka puolella aivastukset, joista on hankala erottaa hengitysteiden syysärsytys vai korona aiheuttajana. Kasvosuojia ei juurikaan näy, entistä harvemmat käyttävät liikkeiden sisäänkäynnin luona olevia käsidesiannostimia. Vaaran läsnäolo on unohdettu.

Yrittäjien tuska taloudestaan ja henkilökuntiensa työpaikoista on ymmärrettävää. Mutta, jos asetetaan rinnakkain ihmisten terveys ja yritysten toimeentulo, on ehkä terveys asetettava etusijalle.

Kuvaukset taudista ja sen aiheuttamista seurauksista sairastuneelle, ovat olleet kauhistuttavaa luettavaa. Näin hauraana, perussairaana vanhuksena, ei voi kuin pelolla odottaa, milloin tauti iskee, selviääkö siitä vai kuinka kauan sen jälkeen on enää elonaikaa? 

Hengityssuojat, suojakäsineet, kotiin linnoittautuminen ovat nyt arki- ja pyhäpäivän todellisuutta. Kylillä pakosti liikkuessa vältelkäämme ylimääräisiä kosketuksia kahvoihin, kaiteisiin, tavaroihin jne.!

Voitaisiinko, ainakin me, yrittää suojella itseämme ja ympärillämme olevia ihmisiä tautien leviämiseltä, niin flunssan kuin koronankin! Käytetään suojavarusteita ja ajatellaan, miten tulee toimia missäkin tilanteessa!

Terveyttä kaikille!

Onko Posti jäämässä historiaan?

Meistä useimmat ovat varmaan katsoneet Ylen näinä päivinä uudelleen näyttämiä suomalaisia, vanhoja elokuvia. Niiden pohjalta on ainakin minulle muodostunut aikoinaan eräänlainen mielikuva postista, joka kulkee vauhdikkaasti hevoskärryllä pitkin pölyäviä maanteitä. Tuo näkymä kuvastaa vahvaa nostalgiaa ja on tehokkuutta tulvillaan. 

Noiden aikojen jälkeen Postilaitos on kehittynyt ja haahuillut moneen eri suuntaan. Valkokauluskonsultit loivat sille hetkeksi jopa uuden kansainvälisen imagon ja nimen, Itella. Tuo sotkikin lopullisesti koko instituution suomalaisten mielessä. Mikä Itella, mihin katosi Posti? Muutamien vuosien jälkeen ei homma kuitenkaan sujunut. Lopulta palattiin takaisin Posti-nimeen, mutta se ei taida enää pelastaa mitään.

Nykyisin tavaraliikenteen muuttaessa kulkureittejään ja uusien tehokkaiden toimijoiden ilmaantuessa markkinoille sekä tiedon siirtyessä nettiin pois paperimuodosta, on myös Posti kadottamassa toimintamallinsa. Varsinaiset postikonttorit, -toimipaikat ovat sulkeneet ovensa ja toiminta siirtynyt korvaaviin toimipisteisiin, kauppoihin, kioskeihin ja huoltoasemille. Reititykset ovat muuttuneet ja jakelutoimintaa supistettu olemattomiin. 

Voiko Postin toimintaan enää luottaa? Vastaan: EI! Kerronpa teille tositapauksen.

Minulle lähettiin torstaina aamulla pikakirje Postin kautta Helsingistä Savonlinnaan Poste restante-osoitteeseen (= paikallisen huoltoaseman hoitamaan postipiste). Lähetys sai tunnuksen, jota kännykän OmaPosti-sovelluksesta seuraamalla saisin tiedon, missä kirjeeni kulkee ja saattaisin valmistautua noutamaan sen tuosta postitoimipaikasta heti sen saavuttua sinne. Lähettämisestä kului 2 arkipäivää ja viikonloppu. Sovelluksen mukaan kirje oli saapunut lähettämisestä vajaassa vuorokaudessa, perjantaina aamuyöllä klo 3 Kuopioon (Postin jakelukeskus Itä-Suomessa). Oletin sen matkanneen perjantaina tai viimeistään viikonlopun aikana Savonlinnaan. 

Aloin kysellä kirjettäni maanantaina Savonlinnan postipisteestä puhelimitse. Siitä ei ollut heillä vielä mitään tietoa. Päivällä piti postipisteeseen tuleman postia Kuopiosta. Menin iltapäivällä paikalle kyselemään, vaikka OmaPosti-sovelluksen mukaan kirje oli vielä Kuopiossa. Noutokoodilla myös huoltoasemalla palvelupisteessä Postin järjestelmä näytti kirjeen  olevan edelleen Kuopiossa. Palveluhenkilö katsoi kuitenkin vielä kerran Poste restante-hyllystä, ja katsos kummaa, kirjehän olikin siellä! Olin huojentunut ja vihainen samalla kertaa. En kuitenkaan syyttänyt paikallista postia hoitavia henkilöitä, vaan Postia ja sen toimintametodeja.

Kirjeessä tuli minulle Helsingistä paperi allekirjoitettavaksi ja se piti palauttaa takaisin Helsinkiin mahdollisimman pian. En kuitenkaan voinut enää luottaa Postin palveluun, joten menin Savonlinnan Matkahuoltoon ja kerroin kiireestä. Palveluhenkilö kertoi nopeimmalla vaihtoehdolla kirjeen olevan perillä Helsingissä n. 6 tunnin kuluttua, mutta se edellyttäisi, että vastaanottaja menisi bussille kirjettä vastaan. Sovittiin kuitenkin, että kirje lähetetään toiseksi nopeimmalla keinolla, pikatoimituksena. Kirje lähti Savonlinnasta Matkahuollosta iltapäivällä kello 14 ja oli seuraavana aamuna Helsingin Kampin Matkahuollossa ennen klo 9:ää, jolloin vastaanottaja haki sen sieltä. Toki maksoihan se hieman, mutta kun oli kiire! Postilla ei ollut tarjota vastaavaa palvelua.

Viime aikoina on paljon kirjoitettu Postin palvelujen heikkenemisestä. Konttoreita on suljettu, jopa Helsingin keskustan viimeinen konttori, Postitalon konttorikin suljettiin tänä vuonna. Viimeisimpiä heikennyksiä ovat olleet paikallisjakelun vähentäminen vain muutamaan päivään viikossa, ja jakoaikojen siirtyminen aamusta ties mihin aikaan päivästä, yleensä iltaan.  

Oma esimerkkini kertoi ikävällä tavalla erityisesti pikatoimitusten ongelmista ja siihen liittyen myös Postin tietojärjestelmän ongelmista. Sain seuraavana päivänä Postista ilmoituksen, että pikakirjeeni on saapunut ja noudettavissa, vaikka olin noutanut sen jo edellisenä päivänä. Sekin vielä!

Tämmöisissä tilanteissa on herkkä vanhus ja moni muukin postia odottava taho ihmeissään, kun odottaa ja odottaa, mutta mitään ei tapahdu. On hyvä pitää nitropurkki kädessä ja varoa pään verisuonten repeämistä siinä odotellessa. Ei kestä enää herkkä verisuoni aivoissa isoja pettymyksiä!

Polkeeko Kusti enää ollenkaan? Onko postitorvi vaiennut vai onko koko Posti pelkkä torvi? En kyllä tykkää enää, enkä luota! Ennen luotin!

PS. Kävin keskiviikkona (2 päivää sen jälkeen, kun sain kaipaamani pikakirjeen) kysymässä toista kirjettä, jonka pitäisi tulla minulle ns. tavallisena kirjeenä Poste restanteen eli noutopostiin em. palvelupisteeseen. Odottamaani kirjettä ei lokeroista löytynyt, MUTTA sieltä löytyi reilut 2 vuotta vanha saapumisilmoitus koskien kirjalähetystä. Olin noutanut sen jo, SIIS YLI 2 VUOTTA SITTEN! Mitähän tästäkin pitäisi ajatella? En jaksa enää! 

JA NÄMÄ MOLEMMAT KERTOMANI TAPAUKSET OVAT TOTTA!

Kyllä mökkeily on hieno laji!

Se saattaisi ihminen sammaloitua nojatuoliinsa ellei olisi keksitty mökkeilyä! Kyllä on hyvä päästä maalle puuhailemaan, jos semmoinen mahdollisuus on henkilökohtaisella tasolla tarjolla. Mökkeilijän onkin tavanomaista ahkerampi ja puuhailevampi ihminen. Ei mökkeily sovi ollenkaan laiskalle tai nautiskelijaluonteelle.

Se kun ajoneuvon keula tai muu kulkuvälinen lähestyy kesäpuuhapaikkaa, alkaa jo hiki kihota pikkuhiljaa otsalle. Käsiä ja jalkoja kolottaa jo portille saapuessa. On nimittäin edessä työntäyteistä aikaa koko mökkeilyn ajaksi!

Jos ei mukana tullut jo peräkärryllinen kesätarpeita, on sonnustauduttava liki välittömästi tavaranhankintamatkalle. Vaatekassi, hygieniatarvikkeet ja muut kotoa tuodut perustarpeet kannetaan sisälle kesän työleirin päärakennukseen eli mökkiin. Hetki pidetään ovea ja paria ikkunaa auki, jotta saadaan raikasta kesäilmaa tupaan. Sitten mökkivaatteet (ne kaupunkikäytöstä jo vuosia sitten poistetut kaikista mukavimmat asusteet) päälle ja matkaan kohti lähintä kyläkauppaa tai vastaavaa.

Hankintalista koostuukin vesikanistereista, kaasupullosta, hyttysaineista, muurahaismyrkyistä, lenkkimakkaroista (tarvitaan runsaasti), juomista (häveliäisyyssyistä ja rajallisesta tilasta johtuen en luettele tarkemmin), bensaa perämoottoriin, onkitarpeita ja tietenkin tarvitaan myös grillilihaa, mausteita, peruselintarvikkeita (mm. perheen naisväelle vihanneksia ja hedelmiä), vessapaperia jne. Kun peräkärry on kyläkaupassa lastattu täyteen, kaahataan mökille kesänviettoon.

Ja odottamaan mökkiloman loppumista, jotta pääsee lepäämään! Noinhan se alku meni ja odotusvaihe on kestänyt jo tovin.

Edellä kuvaillusta ihanuudesta on nautittu jo useampi kuukausi ja syksy alkaa painaa päälle. Mökkeilyn ihanuutta voisi kuvata sanalla: työleiri. Kyllä en aio ensi talvena panna tikkua ristiin, en hakata puita liiteriin, koheltaa metsässä ämpäreitten ja muovipussien kanssa enkä kopistella nurkkia kuntoon. Aion maata sohvalla iPad mahan päällä ja tuijottaa sitä. Ehkä katson myös telkkaria ja juon välillä kahvia. 

Pari oleellista asiaa kannattaa kuluneesta kesästä mainita, säät ovat olleet hyvin soveliaat mökkeilylle ja luonto on tarjonnut runsaasti antimiaan. Eli hienosti on mennyt ja kaikkia lihaksia särkenyt koko kesän. Ja särkee edelleen. Kunpa kohta pääsisi kotiin kerrostalon huolettomaan huomaan!

Kuvat: kesätyön tuloksia, metsän antimia ja syksyinen peltomaisema joutsenineen.

Tyrkkymyyjät ja seniori

 Jo vain olen tyystin suivaantunut! Ei voi ilmaista tunnetta tuon vahvemmin ilman kirosanoja. Se on herkkää seniori heikoilla nykyaikaisten kaupustelijoiden kanssa, nenätysten tai telefoonin kautta. Provisiomyyntitykki ei hellitä helpolla. Ja seniori, kun on kasvatettu lapsuudessaan kohteliaisuuteen ja toisen kiltisti kuuntelemiseen. Eli ole seniori ensimmäisenä lyömässä luuria kaupustelijan korvaan tai riistäytymässä myyntitilanteesta pakoon, vaikka nykyään pitäisikin.

Viranomainenkin on viime aikoina varoitellut monensortin soittelijoista, joista toinen haluaa auttaa tietokonevaivoissa ja toinen kauppaa milloin alushousuja, milloin mitäkin. Enää ei auta tutkia soittajan puhelinnumeroa tai arvioida puhujan kotikieltä. Nyt tykitystä tulee aivan kotomaan numeroista ja kotoisella kielellä. On löytänyt huijari keinot iskeä suomalaisenkin seniorin lompakolle ihan omilla eväillä.

Jostain syystä muuan maamme merkittävimmistä operaattoreista on saanut päähänsä, että minä en voi elää ilman 5G-yhteyttä. Myyjätaho lienee ”rehdisti” tyrkyttämässä minulle liittymää, jota en ainakaan toistaiseksi tarvitse. Ehdin kyllä odottaa tiedon saapumista laitteeseeni 4G-yhteyden kautta muutaman millisekunnin kauemminkin. Kuukauden sisällä saamani neljän tyrkytyssoiton perusteella olen hyvin, hyvin suivaantunut. Saattaa olla, että en enää seurustele tuon operaattorin kanssa ikinä mistään. Viestini tarjoukseen ei tunnu menevän perille. Tunnustan, että viimeksi käytin jopa tuhmaa sanaa, joka punastutti minut itseänikin. En kuitenkaan pessyt suutani! Suljin puhelimeni.

Lehtitilauksien soittelijat on toinen mittava riesa. Olen jotenkin viime vuosina oppinut hoitamaan tarvitessani itse lehtitilaukseni, ja lisäksi tiedän haluamani lehdet enkä halua muita. Kunpa vielä saisi soittajille tiedoksi sen, että en todellakaan lue enää paperilehtiä, en ole lukenut niitä enää moneen vuoteen. Vielä toivon mukaan useita vuosiakin liikkuvaisena ihmisenä, ei lehdet ehtisi kulloisellekin paikkakunnalle, jossa oleilen. Luen halutessani jutut iPadilla diginä. Se on nääs nykyaikaa. Lehti ei sotke sormia, voi lukea missä vaan, on aina mukana!

Mutta kyllä kohteliaan kotikasvatuksen (kuten nykyinen seniorikansa) saanut herkkä ihminen on lujilla nykyisen tyrkky-/huijausviestinnän kanssa! Ei ole enää paikallaan myönnellä, eikä käyttää kyllä-sanaa missään. On opittava kovaksi, tylyksi ja panemaan hanttiin. Ei saa mennä mies- eikä naisseireenien houkutuksiin, paitsi mahdollisesti lavatanseissa, jotka nykyohjeitten mukaan tanssitaan hengityssuoja kasvoilla metrin etäisyydellä toisistaan.

Eli opetelkaamme tylyksi tyrkyttäjille ja sanomaan tarpeen tullen ei!

Luonto vetää överiksi

Nyt on maapallon luonnon tuotteiden johtajalla syntymässä tuotantoennätyksiä! Ainakin Itä-Savon metsissä ja pihoissa. Tavaraa tulee ja enemmän kuin konsanaan vuosiin. Ei riitä peruskodeissa eikä mökeillä kylmäsäilytystilat tuotteiden tallentamiseen. 

Tämä runsauden pula alkoi ensin mansikoilla joitakin viikkoja sitten. Mansikkasadon osalta saa aina pelätä sadetta tai kuivuutta. Nyt oli sään säädöt kohdallaan ja mansikkamaat punaisenaan herkkumarjoja. Minäkin konttasin kipeillä polvilla parilla mansikkamaalla ja laatikot täyttyivät alta aikayksikön. Parin hengen saalis yhdeltä parin tunnin konttaamiselta oli kevyesti tai oikeammin raskaasti reilut 35 kiloa marjoja. 

Seuraavaksi kerkisin käydä läheisellä suolämpäreellä ja poimin sieltä hetkessä runsaat puoli litraa lakkoja eli hilloja eli suomuuraimia. Enempää sieltä ei olisi löytynytkään. Aiempien vuosien sato oli kymmenkertaistunut yllättäen. Tuonkin puolikaslitrasen jälkeen pakastimeen jäi vielä tilaa muillekin marjoille. 

Mansikoista ja lakoista, kun selvittiin, alkoi mahdoton mustikoiden kahmuaminen. Tällä kertaa ei joutunut mökin lähellä kilpailemaan ulkomaisten rohmupoimijoiden kanssa marjoista. Suomenmaa on suljettu ja kerrankin, kun olisi ollut poimittavaa, ei ollut poimijoita. Mutta ei tarvinnut meikävanhuksenkaan etsiä kaukaa noita sinisiä marjoja. Lähimmät löytyivät parin metrin päästä mökin nurkalta. Ja viidenkymmenen metrin säteeltä olisi saanut helposti vähintään 5 pakastearkullista.

No entä sitten vadelmat eli vatut eli vaapukat? Tieto kiiri meillekin reilun parinkymmenen kilometrin päässä olevasta hehtaarien kokoisesta hakkuuaukiosta, joka sijaitsi isolla mäellä. Uutinen kertoi sen rinteiden olevan punaisenaan vattuja. Autolla pääsi päätieltä 50 metrin päähän mäen päälle ja suoraan poimimaan melkein auton ovelta. Kolmella reissulla sieltä irtosi alle viidenkymmenen metrin etäisyydeltä auton luota useampi ämpärillinen vattuja, ja samalla jokaisella kerralla satoja naarmuja käsivarteen puskien piikeistä. Ja mikä parasta, madot eivät olleet jaksaneet kavuta mäkeä ylös marjoihin saakka.

Nyt sitten odotellaan ensin omenoiden kypsymistä mökkipihan ainoassa omenapuussa. Vuosiin ei ole sieltä ilmestynytkään kuin muutamia madonsyömiä yksilöitä. Onkin kulunut lähes 10 vuotta, kun viimeksi saatiin maistella oman puun omenoita. Kesti tuon ajan, että puu toipui nälkäisen jäniksen syömän rungon kärsimistä vaurioista. Nyt on luvassa parin viikon sisällä lopultakin omenahillon keittämistä.

Seuraavat marjatkin ovat kohta kypsymässä, eli puolukoita tässä odotellaan ämpärit nojatuolin vieressä.  Ainoa murhe on se, että mökkimme lähistöllä ei ole kunnollista puolukkamaastoa. Puolukka vaatii hieman pidemmälle autoilemista ja tiukkaa etsimistä. Onneksi on menneiltä vuosilta hieman tietoa sopivista marjapaikoista. Eiköhän nuokin talven marjapuurotarpeet saada talteen. Marjanpoimurit odottavatkin jo auton peräkontissa. 

Vielä kun malttaa odottaa reilun kuukauden, on vuorossa karpalot. Niitä löytyy reilun sadan metrin päästä suolämpäreeltä sen, kun vaan jaksaa poimia. Joka vuosi on ollut kauden aloitusvaiheessa mahdoton kisa suolle ehtimisessä monien perinteisten suokävijöiden kanssa, mutta aina marjoja on kaikille riittänyt, vaikka itse olen joskus myöhästynytkin alkujaolta.

Tässä välissä puolukoita odotellessa on ollut aikaa samota lähimetsissä sienten perässä. Ja niitähän on riittänyt reippaasti. Muita emme ole poimineet, kuin kanttarelleja. Niitä on nyt jo pakkasessa enemmän kuin edellisten 20 vuoden saalis on ollut yhteensä. Enää ei edes viitsi lähteä lisää hakemaan.

Alkukesän kalansaaliit hiipuivat pian helteiden saavuttua kesäkuussa. Kalat pakenivat matalilta rannoilta, ja luontainen laiskuuteni esti soutamasta ikivanhaa, risaista katiskaa syvemmille vesille. Pakkaseen säilötyt haukifileet alkavat vähitellen loppua ja joudumme kohta turvautumaan ostokalaan. Eiliset 6 särkeäkin olivat tänään kadonneet katiskasta. Enpä minäkään olisi viihtynyt niin huonokuntoisessa häkissä. 

Kerrankin on ja olisi luonnonantimia suunnattomasti tarjolla, mutta sato jää metsiin, kun viime vuosien ulkomaiset poimijat puuttuvat sattuneesta syystä. Kotimaiset poimijat ovat poikkeuksetta jo iäkkäämpää porukkaa ja nuoret loistavat poissaolollaan. Olisikohan luonnon pitänyt hillitä itseään ja jättää suursadot vielä tuleville vuosille. Olisi saatu kasvatettua uusi poimijasukupolvi ja ulkomaiset kerääjät ehtisivät palata maisemiin!

Miksi me ollaan mörrimöykkyjä?

Vaikka me suomalaiset olemme melkoisen hyviä vaikka missä, niin miksi me ollaan niin totisia? Hymyn repäiseminen huulille vaatii toiselta pyynnön tai jonkun uskomattoman hauskan jutun. Ja silloinkin tulee mietittyä, miksihän minä en ole tuota juttua itse aiemmin kuullut.

 Musiikkina meillä kuunnellaan pelkkiä mollilauluja ja surumielisiä ralleja. Niitä kuunnellessa silmät vuotavat nestettä ja pahimmillaan surkeutta voidellaan voimanesteillä. Ja sitten aamulla on vieläkin surkeampi olo ja kierre sen kun jatkuu.

Tuskin arvaatte, mikä minut kirvoitti kirjoittamaan tuommoisia? No ruotsalaiset tietenkin! Tämän ajan terveydenhoidon tilanne ei tietenkään mairittele ruotsalaisia, mutta musiikkia he ovat aina osannet kyllä tehdä. Olen aikoinaan asunut muutamia vuosia Ruotsissa ja silloin ihastuin heidän iloiseen sävyyn musiikissa ja muutenkin.  

Olen seurannut Allsång på Skansen ohjelmaa ja nauttien kuunnellut esiintyjien iloista otetta esiintymisessään. Ja siihenhän on tietenkin vaikuttanut hienot, iloiset biisit. Heillä lienee myös musiikissa avoimet ovet maailmalle, erityisesti länteen. Meidän ovet ovat pääosin aina kiinni tai sitten meille on sijansa löytänyt slaavilainen surumielisyys sekä musiikkiin että luonteeseen.

Allsång på Skansen on laulettu ensimmäisen kerran vuonna 1979 ja sitä on tuotettu säännöllisesti joka kesä vuodesta 1990 lähtien.

Ruotsissa on voimissaan vahva yhteislauluperinne. Muistan nuoruudestani, että Suomessakin hommaa yritettiin viritellä Helsingissä Soutustadionilla, mutta mihin lienee sekin kuihtunut. Karaoke lienee kevyt versio tavallisen ihmisen mahdollisuudesta julkiseen esiintymiseen ja tunnettujen biisien omaan tulkitsemiseen. 

Eiköhän innostuta hymyilemään ja kuuntelemaan iloista musiikkia! Yle Areenasta voi katsella ja kuunnella sekä jopa osallistua mukaan laulamaan Allsång på Skansen-taltiointeja.

Milloinkahan sitä ehtisi olemaan tyytyväinen?

Kyllä on vaan ihmisen mieli omituinen! On se hienoa asua kaupungissa, on se hienoa asua maalla, on se hienoa mökkeillä, on se hienoa matkustella ja on se hienoa vaikka mitä. Mutta juuri se, mitä satut sillä hetkellä tekemään tai missä olemaan, ei meinaa tyydyttää mitenkään.

Tuohon edelliseen lauseeseen liittyen on keksitty sananlaskukin: "Ruoho on aina vihreämpää aidan takana!" ja toinen "Oma maa mustikka, muu maa mansikka!".

Kyllä kului jälleen kerran talvi ja kevät haikaillessa pääsystä mökille kesänviettoon. Olihan siinä kevään kuluessa monia muunkinlaisia ongelmia, jotka puoltivat takametsään lähtemistä. Mutta tuo sama ajatus toistuu muutenkin keväästä toiseen.

No sitten, kun olet mökillä, niin ajatuksissa pyörii houkuttelevina kaupungin hulina ja hälinä. Mielessä kummittelee ajatus ja toive syksyn nopeasta saapumisesta, että pääsisi kaupunkiin kotiin istumaan sohvalle ja katsomaan telkkaria.

Mökillä on ne perinteiset puuhat: puiden pilkkominen, pihanlaitto, haravointi, rannan perkaaminen, katiskan uittaminen, marjastaminen, sienestäminen ja moni muu, yleensä järjestykseen ja siivoamiseen liittyvä puuha. Kaukaa talvisään yli katsoen ne kaikki tuntuvat houkuttelevilta, mutta läheltä katsoen pelkästään rasitteilta. Joka paikkaa särkee ja kolottaa. Särkypillereitä menee merkittävästi enemmän kuin kaupungissa puuhaillessa monipuolisesti.

Kaupungissa taas on paljonkin puuhia: telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, kävely, polkupyöräily, telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, ikkunasta katseleminen. Jos joskus haluaa oikein riehaantua, käydään Hesburgerilla syömässä lounasta hyödyntäen Hesen kännykkäsovellukseen ilmestyviä tarjouksia.

Matkustaminenhan se olisi parhaita elämään iloa antavia ja lompakkoa laihduttavia puuhia, mutta kun maailman kirjat menivät sekaisin ja nekin puuhat tulivat vaaralliseksi. Ei kestä hengittää ulos eikä sisäänpäin, ei kestä kosketelle eikä antaa koskea. Kyllä ennen oli sekin helpompaa, kun ei tarvinnut vältellä muuta kuin roistoja ja yleistä huijatuksi tulemista, eikä hoiperrella kaupungilla iltamyöhällä pikku- eikä isommassa tinassa. Vielä olisi niin monta paikkaa näkemättä, ennenkuin jalka olla tökätä nykyistäkin enemmän. Olisi vähintään kymmenen ja sata maata käymättä sekä tuhat ja yksi kaupunkia katsomatta. Olen alkanut jo hieman epäillä, että taitavat jäädäkin katsomatta. Mutta aika monta olen kyllä jo ehtinyt! Ehkä niihin on tyytyminen!

Nyt on sitten kohta viikonloppu edessä ja telkkarin säänkertojat lupailevat hellelukemia mökin pihalle. No en tykkää, sillä ei ole semmoinen terveellistä vanhukselle. Tasainen +17 - +20 C on meikäihmisen keliä. Jo noissakin lämpötiloissa intoutuvat paarmat ja monen sortin ötökät tunkeutumaan hellyydellä ja hartaudella vaalimani vartaloni kimppuun. Yksi pistää, toinen puree palan vaikka paidan läpi ja kolmas vaan pörrää korvan juuressa pään ympärillä, kaikki vieläpä kavereineen. Eihän semmoisessa ole mitään laitaa! Silkkaa ahdistelua ja ihmisen kiusaamista, jonka pitäisi olla rangaistava teko! Yritänkin välillä rangaista, mutta kun ei käsi ehdi! Ovat rutjakkeet niin nopeita ja kokeneita väistelijöitä.

Kyllä tekisi taas mieli kaupunkiin ja sitten maalle ja sitten matkoille! Ei ole hyvä mikään!

Kerronko vielä, taidanpa kertoa! Sitten se omenapuu mökillä. Jo vain oli niin kaunis tuhansien kukkineen. Pari päivää kestivät kukat ja sitten tippuivat maahan. Sitten tuli kukkien tilalle omenan alkuja, mutta pysyivätkö? No ei! Satoja on tippunut pikkurillinpään kokoisina maahan. Jäljelle jääneet sinnittelevät kuivuuden kourissa ja tänäkin vuonna käy niin, että puuhun jää viisi omenaa, jotka ovat madon tai jonkun muun ötökän pilaamia. En tykkää tuommoisestakaan, vaikka omena ei olekaan vatsalleni parasta ravintoa, mutta haluaisin edes kokeilla.

Aurinkoa kesäänne ja tyytyväisyyteenne olinpaikan suhteen!