Novelli osa 3 - Kukitettu nuohooja

jatkoa edelliseen ... 

Yhdellä kertaa oli laiska mökkiläinen jättänyt tekemättä lapetikkaat leveälappeiselle peltikatolleen ja aamukasteen kostuttama pelti oli saanut nuohoojamestarin jalan lipeämään. Olisikohan aamunraikas katto päättänyt testata nuohoojan mäkihyppytaidot ja vertailla Matti Nykäsen taitoihin. Mutta Nykäsen ponnistustekniikkaan ei nuohooja Nilsson ollut yltänyt. Ei kyllä räystään reunakaan vastannut juuri Jyväskylän hyppyrimäen nokkaa. Liuku oli ollut tyylipuhdas, mitä nyt peltiruuvit olivat kuorineet palkeenkieliä haalareihin. Ponnistusta ei ollut suorituksessa havaittu ja alastulo tapahtui perisuomalaisella tavalla. Tietenkin turvalleen!  Onneksi alla oli ollut paksu sammal ja putous ei ollut kuin hieman päälle parin metrin luokkaa räystäältä sammalikkoon. Tuosta oli selvitty, kun mamma Nilsson oli laulattanut Singeriään ja paikannut haalarit entistä ehompaan kuntoon. Täräyksen saaneeseen olkaan oli mamma hieronut hieman Mobilatia, ja niin siitäkin tuskasta oli selvitty.

Toinen kerta oli tapahtunut, kun hän oli nojannut nokisutia piippuun laskiessaan ylikypsäksi osoittautuneen savupiipun kupeeseen. Tuolloin oli piippu murentunut nojaajan rintakehän paineesta. Matka oli jatkunut tiilikasan kanssa räystään yli rakennuksen seinustalle parkeeratun traktorin korokelaidalliseen peräkärryyn. Putoamisen aiheuttamat vauriot eivät olleet Nilssonille suuren suuret, sillä peräkärry oli täynnä juuri kuivaamolta tuotua ohraa. Suurin vaiva nuohoojalle oli ollut päästä kaksi metriä syvästä viljakuormasta pinnalle ja kärryn laidan yli pihahiekalle. Tiilet olisivat voineet tuottaa harmia, mutta ne toimivat liu’ussa tiennäyttäjinä ja jäivät putoajajoukon alimmaiseksi. Tosin isäntä kirosi kuin Turjan lappalainen nähdessään hävityksen. Tulisija meni käyttökieltoon piipun hajottua ja ohrakuorma pilalle saastuttuaan tiilistä, noesta ja laastipölystä. Vahinko oli ollut tuntuva! No, onneksi vakuutukset olivat kunnossa ja hoitivat taloudelliset menetykset. Isännällä oli ollut kiire kylille ja jälkiselvittelyn oli saanut hoitaa talon emäntä, joka oli paneutunutkin selvittelyyn rinta riemusta pakahtuen. Tai totuuden nimissä molemmat rinnat pakahtuen!

Kolmas putoamiskerta oli suonut räystäskourujen valmistajalle runsaat kiitokset. Matias Nilsson oli kompastunut nelikerroksisen talon katolla oman hormisutinsa köyteen ja liukunut vauhdilla katonlapetta myöten räystästä kohti. Liukuessaan lapetta myöten kohti räystästä ja samalla katseltuaan pikakelauksella mielessään elämäntarinaansa liki työikäänsä saakka, oli Luoja painanut pause-näppäintä. Kerrostaloalueella muisteltiin, erityisesti ukkojen suussa, tilannetta kun nuohooja Nilsson oli riippunut haalarin persuksista Asematie 4:n räystäällä ja karjunut apua. Tuo näky oli ollut oivasti havaittavissa Keno Pubin ikkunasta. Ukot olivat innostuneet seuraamaan tapahtunutta samaan tapaan kuin seurasivat suurempia urheilukilpailuja baarin television ääressä, ikään kuin kisakatsomossa.

Apua ukot eivät olleet kuitenkaan tajunneet hälyttää vaan he olivat pistäneet välittömästi pystyyn veikkauksen kuinka monta minuuttia haalarin persus kestäisi räystäskourun kiinnikekoukussa. Onneksi pubinpitäjä Aune oli kuullut nuohoojan karjuman ahdingon ja soittanut palokunnan tikasauton hätiin.  Matias Nilsson oli lähettänyt ajatuksissaan lämpimät kiitokset Rannilan kestäville kourukoukuille ja Snickersin haalaritehtaan käyttämälle työhaalarin kankaalle. Pubin ukot olivat kironneet kun hyvä vedonlyönti oli mennyt hukkaan. Nimittäin kukaan ei ollut tajunnut panostaa nuohoojan selviytymiseen putoamatta.

Palopäällikkö Lotvonen oli pari vuotta tapahtuneesta erään korttipeli-illan aikana napattuaan neljä kaljaa palauttanut tuon tapahtuman Matias Nilssonin mieleen. Nilsson oli osallistunut keskusteluun noen mustuttamalla oikealla kädellään. Onneksi Lotvosen musta silmä parani entiselleen noin kolmessa viikossa. Kyläläisille selitykseksi Lotvonen oli tarjonnut sen, että letkujen kuivaustornissa paloasemalla oli sammutusletkunpää pudonnut silmäkulmaan. Nilssonin pelastamisesta palokunnan tikkailla ei oltu sen koommin kortti-iltoina puhuttu.

jatkuu ...

Poimintoja syysmetsästä

Jo muutaman päivän ajan on ollut tunne, että metsään on tullut jo syys. Senhän tiesi jo aikoinaan Olavi Virtakin ja totesi edelleen että lohduton yön hämäryys. No viime öinä on ollut tunne, että yö on hämärä ja jo lohduttoman kylmäkin. Oli nimittäin mökin mittarissa yhtenä yönä +4,8 C. Ei se varmaan Suomen ennätys ole, mutta meidän nurkalla tuona yönä kylläkin ennätys. En tykännyt yhtään! Takkaa on saanut jo polttaa harva se päivä ja sehän tarkoittaa tietenkin puutöitä eli pilkkomista. Arvatkaa tykkäänkö siitä! No juu ja ei! Juu kuntomielessä ja ei selkämielessä.

Mutta lupasin niitä poimintoja ja tässäpä niitä on muutamia oikein kuvatekstien kera! Ja ne on tottakai omaan tapaani täysin sekaisin. Sienistä en tiedä mitään, joten oletan, että kanttarelleja lukuunottamatta en söisi kuvien sieniä! Jos jotakuta askarruttaa kasvien nimet, niin ne löytyvät netistä.

Hauskaa syksyn odotusta kaikille!

Puolukkaa riittää tänä syksynä

Rauli-myrsky taivutteli puita liki mielensä mukaan

Lisää puolukoita

Kantarellit ovat kokoontuneet polulle

Kaislikko alkaa harmaantua talvea odotellessaan

Sienijoukko sammalikossa

Sientä, sammalta vai jäkälää? Kaunista kuitenkin!

Kannon voi peitää näinkin kauniisti ja pehmeästi!

Työn touhussa mettä etsimässä kesän viimeisestä kukasta

Kello näyttää alkanutta syksyä

Sienet etsivät joukolla suojaa kanervan alta

Peikkometsässä kuusien alla

Punakärpässieni on myrkyä ihmiselle kauneudestaan huolimatta

Karpalosuo valmistelee satoa lähiviikoille

Karpalosadon alkua

Luonnon eri muotoja tarjolla metsässä

Metsätietä peittävät sienet

Siniharmaan sävyinen juolukka

Sininen mustikka on päässyt suojalehdistään

Koivu valmistautuu värin vaihtoon

Onko tässä monta kertaa kielon päälle?

Varislentue matkalla lähipellolle evästä etsimään

Tämä kuusi saattaa selvitä hengissä joulustakin

Apilalle ei kerrottu, että nyt on jo syksy

Jin ja Jang

Novelli osa 2 - Kukitettu nuohooja

... jatkoa edelliseen ...

Nuohooja Matias Nilsson ei ollut seisonut takarivin miesten joukossa kun Luoja oli jakanut porukalle ulkomuotoa. Mittaa oli jaossa kertynyt kokonaiset 183,5 senttiä, kun kylän muitten miesten keskiarvo pyöri yli kymmenen senttiä pienemmissä luvuissa. Samoin oli ikään kuin kääntäen painon laita. Kun yleinen taso liikkui sadan ja sadankolmenkymmenen kilon kieppeillä ei Matias Nilssonin polvia raskautettu enempää kuin 79 kilon verran. Niin ja täsmällisyyden nimissä mainittakoon 300 grammaa sen ylimenevä osa viime viikonlopun saunareissulla puntarin osoittamana. Eli pituutta oli jaettu runsaalla kädellä ja painoa hyvinkin kitsaasti. Ja sehän on ihmisen muodossa merkittävän hyvä yhdistelmä. Tuota etua oli Matias saanut hyödyntää osin omasta halustaan ja osin ympäristön paineesta hyvinkin suuressa määrin.

Oleellisinta oli kuitenkin se, että mikäli kasvojen muotoa olisivat päässeet vertailemaan naistenlehtien komeiksi ylistämät elokuvien ja tv-sarjojen tähdet, olisivat nämä sanoutuneet saman tien irti rooleistaan ja ehdottaneet tilalle nuohooja Matias Nilssonia. Kylän naiset tiesivät tämän ja tunsivat asian sylissään. Ja kokivat monin tavoin sen. Eikä kukaan oikein suostunut jäämään osattomaksi. Keskenään he eivät asiaa vertailleet. Paitsi lähimpien ystävättärien kesken, mutta vuosittaista nuohoojan käyntiä odotettiin innolla lähes joka talossa.

 Alueen mökkiläiset tai paremminkin näiden mökkien rouvasväki harmitteli lainlaatijan määräämää kolmen vuoden aikarajaa vapaa-ajanasuntojen nuohousten välillä. Olivatpa muutamat naispuoliset mökkiläiset pohtineet lain moittimista ja vaatimista nuohousta vuotuiseksi ja lisätarkastuksia tehtäväksi jopa parin kuukauden välein.

Hämmästyttävintä oli kuitenkin se, että kaikki naiset odottivat nuohousta. Miehet eivät lotkauttaneet asialle korviansa, vaikka yleensä kiinteistöasiat olivat ukkoväen vastuualuetta. Kylän ukot eivät olleet tajunneet sitä kuhinaa mikä kylällä syntyi kun nuohoojan lakisääteinen käyntivelvoite lähestyi kotitalon tulisijoja.

Ukoilla riitti turinaa urheilusta ja olutmerkkien paremmuudesta kylän pubin pöydissä. Emännät sitä vastoin halusivat noina aikoina ostoksille lähikaupunkiin, jonka liikkeistä löytyivät parhaat asusteet miehen miellyttämiseen. Ukot eivät olleet edes havainneet mitään outoa erilaisten verkkosukkien ilmestymisestä eukkojensa jalkoihin nuohouspäivinä. Naiset olivat saaneet vuosien saatossa havaita nuohooja Nilssonin kiihottuvan erityisesti mustista verkkosukkahousuista. Toki eivät olleet minimaalisen kokoiset mustat alusasutkaan vastenmieliset nuohoojan silmissä. Viimeisen vuoden aikana oli asusteliikkeissä huomattu mustien stringien ja pitsialusasujen kysynnän yllättävä kasvu.

Musta väri ikään kuin ilmensi nuohoojan ammatin perusväritystä. Ja ammattimiehellehän oli luonteenomaista tunnustaa aina oikeaa väriä. Omassa olemuksessaan nuohoojalla tuo musta väri keskittyi tiukalla rajauksella käsiin ja kasvoihin. Työssä nuohoushaalareiden suojaama muu kroppa olikin vastaavasti lähes vitivalkoinen, jota tuo vahva kontrasti vielä korosti. Se ei kuitenkaan naisväkeä haitannut. Päinvastoin sillä tuntui olevan tunnelmaa kiihottava vaikutus. Olipa kunnanjohtajan rouva kerran itsekseen todennut peilinsä edessä nuohoojan poistuttua, että nyt pantiinkin asiallisesti oikein mustaa valkoiselle. Himmeänä kaarevilla pakaroilla näkyvät nokisten kätten jäljet olivat lähteneet pesurukkasella ja saippualla suhteellisen helposti pois. Vain pieni punoitus oli jäänyt jäljelle ja sitä ei ollut kunnajohtajakaan ollut huomannut lauantaisaunassa.

No olihan Matias Nilsson ammattimies myös varsinaisessa työssään. Katoilla hän oli pysynyt pääsääntöisesti aina. Paitsi lukuun ottamatta vuosikymmenten saatossa tapahtunutta neljää eri putoamistaan. Niillekin oli toki ollut perustellut syynsä. 

jatkuu ... 

Novelli osa 1 - Kukitettu nuohooja

Nuohooja Matias Nilsson oli monessa talossa kaivattu mies. Ammatissaan hänen pätevyyttään ei kukaan kyseenalaistanut eikä moittinut. Tai moittinut ja moittinut! Nälvimistä ei ehkä voi sanoa moittimiseksi. Sillä häntä kyllä nälvittiin ja sen teki pääasiassa ja lähes yksinomaan palopäällikkö Pentti Lotvonen. Nälviminen oli tarkoitettu enemmänkin yhteiseen harrastukseen innostavaksi, koska tuo harrastus toi merkittävää, ellei suorastaan himottavaa etua palopäällikkö Lotvosen elämään. 

Miehillä oli näet tapana pelata korttia viikonloppuisin paloasemalla päällikön huoneessa. Huolimatta palavasta innostuksestaan Matias Nilsson ei ollut kummoinen korttimies. Hän hävisi usein. Tai oikeastaan melkein aina. Kun oli nokituksen aika ja Nilssonilla oli mielestään hyvät kortit, saattoi palopäällikkö huoletta panna lisää nokkiin tai katsoa pelin. Oli nimittäin aivan varma, että palopäällikkö Lotvosen kortit hakkasivat Nilssonin läpyskät aina. Ja niinhän se olikin! Vaikka miehet eivät pelanneet suurilla panoksilla, oli reilun kahdenkymmenen yhteisen pelivuoden aikana kilahtanut Lotvosen perheen talouskassaan melkoinen potti nuohooja Nilssonin piippuhommissa tienaamia rahoja.

Varat oli pääosin käytetty perheen ajoneuvokaluston ylläpitämiseen, sillä toki isäntähän perheessä varojen käyttöä hallitsee. Ainakin Lotvosen mielestä, jonka oli kiittäminen Nilssonia perheen nelisen vuotta vanhasta hopeanharmaasta Peugeotista. Malli oli 205. Palopäällikön mielessä oli pyörinyt jo jonkin aikaa ehdotus korottaa hieman panoksia esimerkiksi vähintään yleisen työehtosopimuksen korotustason verran. Sillä hänellä nimittäin teki mieli Peugeot 305:n farmarimallia. Nuohoustaksojen nousua ei voinut ehdottaa perusteeksi, sillä ne eivät olleet nousseet lähes seitsemään vuoteen. Onneksi SAK piti huolen siitä, että palkat nousivat ja sitä myöten yritysten kurjuus lisääntyi. Mutta sehän ei ollut työmiehen ongelma.

No Matias Nilssonin ammatinharjoittamisestahan tässä piti kertoman. Nilsson oli nuorena miehenä pikkuhommista säästämillään varoilla hankkinut polkupyörän, Mercuri merkiltään. Pyörällä alkoi olla ikää jo runsaat 25 vuotta. Lukuun ottamatta lukuisia uusia kumeja, siis tällä tarkoitetaan polkupyörän kumeja, ja muutamia ketjuja oli pyörä palvellut miestä moitteettomasti. Mercurin selässä oli kuljettu jopa lähikuntiin saakka tuuraamaan työstään estyneitä virkaveljiä. Ja muutamana Nilssonin hurjana nuoruusvuotena oli Mercurin tangolle saanut laskea pyöreän peräpeilinsä monen neidon kaunismuotoiset lihaksetkin.

Käytännössä tuon ilon oli saanut oikeastaan jokainen neitonen, jota kuka tahansa kylän miehistä suinkin vain saattoi himota. Silloin jos neitonen ei ollut enää niin nuori ja notkea, että tangolle nousu olisi helposti onnistunut tai olisi ollut muuten luontevaa, oli matkaa tehty pyörää talutellen. Jos pyörä olisi ollut elävä ja ajatteleva olento, olisi se saattanut kiihottua noista kokemuksistaan ja ilmaista kateutensa omistajan pyöränsä vierellä tien pientareella tai monesti myös läheisessä ladossa kokemiin nautinnon hetkiin. Mercuri olisi voinut osoittaa kateutensa esimerkiksi tyhjentämällä kuminsa, mutta siitä seurannut pumppaaminen olisi saattanut vaan palauttaa mieleen kateuden aiheen ikävällä tavalla.

jatkuu ... 

 

Suomalaisten olympialaiset ja taas erotetaan kaikki!

No harmittaako? Ei tullut kultaa eikä kunniaa! Se on nyt Suomen urheilufanien maailma taas aivan köntsöllään. Ei ole kivaa enää kenelläkään! Miten tästä toivutaan? Onko meillä enää minkäänlaista tulevaisuutta urheilun saralla?

Mutta ei hätää! Onhan meillä perinteiset konstit. Haukutaan ja erotetaan kaikki urheilujohtajat, hallituksen määrärahoista vastaavat, valmentajat ja urheilijat. Kasvatetaan uusi urheilijapolvi, joka voittaa kaikki ja kaiken. Jos prosessia halutaan nopeuttaa muutamalla kymmenellä vuodella, annetaan valmennusmäärärahat kemian laboratorioille. Kyllä sieltä varmaan löytyy lääke suorituskyvyn parantamiseen. Mihin kaikkeen riemuun ja kunniaan se voisikaan johtaa?

Ehkäpä näihin? Suomalaiset purjelautailijat voittaisivat kilpakumppaninsa ilman purjeita makaamalla mahallaan laudalla ja meloen käsillään, seipäät voisi jättää pois ja korkeushyppääjät siirtyisivät kierähtämään suoraan seiväshyppytelineille, pikajuoksijat olisivat jo maalissa ennenkuin Usain Boltilla irtoaisi ponnistusjalka telineestä, ampujamme ampuisivat kiekot rikki jo suoraan laatikoihin, kolmiloikkaajamme hyppäisivät yhdellä hypyllä kolmiloikkapaikalla saman kuin muut, heittäjille pitäisi avata stadionin takaseinä ja portit, etteivät välineet tömähtäisi suoraan kaarteen katsomoon, golffareitten määrärahoihin pitäisi lisätä varat joka reiän hole in one-shampanjoihin, taekwondon, painin ja nyrkkeilyn osallistujia ei voisi päästää kisoihin ollenkaan kun muut kilpailijat vammautuisivat otteluissa liian pahoin jne.

Pitäisiköhän meidän lähettää sittenkin Tokioon Elmo? Hänhän pärjää kaikille. Enkä tarkoita tällä kertaa Elmo Keskitaloa vaan sitä oikeaa Elmoa, josta kirjoitettiin paljon juttuja muutama kymmenen vuotta sitten.

Mutta surkaamme nyt koska se kuuluu suomalaiseen luonteeseemme! Mutta samalla on syytä muistaa, että valitettavasti maailmalla osaavat muutkin. Viilataan vähän urheiluamme ja jatketaan valmistautumista Tokion olympialaisiin. Ei vastuullisten erottamiset ratkaise onnistumista, eikä taida olla sallittuja nuo kemialliset ratkaisutkaan. Suomen on syytä edelleen pitää urheilu puhtaana sekä luottaa lihasvoimaan ja tarkkaan silmään.

Ja kaikesta huolimatta kyllä meidän joukkueemme pärjäsi maailman parhaitten joukossa kohtalaisen hyvin vaikka metallia ei yhtä enempää Suomeen saatukaan.

Kiitos pronssisesta Mira Potkoselle!

Luonto on omapäinen!

Saa sitä yrittää, mutta onnistuminen ei sitten sujukaan ajatellulla tavalla! Yritin luonnontuotteiden himossani saada muutamia kasveja sikiämään mökkimme pihapiirissa. Tosin laiskuudellanikin oli osansa tuossa hommassa. Olisihan se ollut hienoa poimia ja kerätä luonnon parhaita antimia mökin portaalla istuen ja vain hieman käsivartta ojentaen. Mutta ei, se ei kerta kaikkiaan sopinut luontoäidin pirtaan!

No kerronpa lisää! Ensimmäinen juttu oli metsämansikat noin kahdeksan vuotta sitten. Pohjoisessa syntyneenä en ollut noihin herkkuihin luonnossa törmännyt. Kun sitten törmäsin niihin lähibussipysäkin luona mökkeilyn aloitettuani, hain juoksujalkaa lapion mökiltä. Siirsin niitä melkoisen eli kottikärryllisen mökkisaunan viereen, mielestäni otolliseen paikkaan. Ja sitten alkoi sadon odottaminen. Meni pari vuotta ja viimeisetkin varret olivat kuolleet ja maa möllötti paljaana odotellen tulevien vuosien sammalkasvustoa. Satoa ei tullut marjan marjaa!

Toinen turhautus olivat sienet reilut viisi vuotta sitten! Muistelin biologian tunneilta, että sienet lisääntyvät itiöistä. Niinpä sienireissujen jälkeen, siivottuani saaliini, sirottelin roskat ja joskus oikeita sieniäkin porraspieleen kasvamaan satoa mökin äärelle. Mutta mitä sitä turhaa! Ei tullut sieniä porraspieleen. Tai tulihan niitä! Tuli kaiken maailman myrkkysieniä ja tuntemattomia, joihin iski lähiseudun ötökät innolla. Oli reikiä yllä ja päällä, enkä löytänyt neljästä omistamastani sienikirjasta yhtään nimeä niille. Veikkaan, että ne olivat saaneet vähintään seitsemän ristinmerkkiä kirjaan ja poistettu sieltä hyödyttöminä! Tuo määrä ristimerkkejä tarkoittanee, että jos satut edes katsomaan niitä, henki menee tai ainakin ihoa kutiaa tuskaisasti seuraavat seitsemän vuotta.

No entäpäs marjat! Aina siivotessani metsästä noutamani mustikat, heittää hurautin roskat ja ötököitten syömät mustikat mökin nurkalle. Mitä siihen sitten kasvoi? No tavallista puolukkaa tietenkin ja sianpuolukkaa. Onneksi mustikkaa riitti monta vuotta mökkitontilla muutennkin aivan hyvin. Paitsi tänä kesänä, kun mustikka antoikin etsiä itseään oikein suurennuslasin kanssa. Ei tullut runsautta mustan marjan suhteen! Ampiaiset kerkisivät syödä nekin vähät mustikat.

No entäs järven antimet sitten! Katiskaan pukkasi alvariinsa ahvenensinttejä. Olivat poloiset niin uimakautensa alkutaipaleella, että päästin heidät takaisin järveen kasvamaan isoiksi katiska-ahveniksi. Arvatkaa, olenko nähnyt sen jälkeen aikuisia ahvenia muualla kuin Prisman kalatiskissä? No en todellakaan ole! Levittivät varmaan sanaa vedenalaisessa maailmassa, että välttäkää tuota rantaa! Siellä on kaksinieluinen norpan kestävä katiska! Sinne ei sovi uiskennella!

Vuodet kuluivat ja päästiin tähän kesään! Kesään 2016.

Alkukesä menikin saunaa ja mökkiä maalatessa. Aika meni 24/7 siinä puuhassa. Niin eiköhän metsämansikat vallanneet kukkapenkit ja istutusalueet! Ja marjaa pukkasi niin, että silmissä punersi. Mutta punersi muutenkin kun aamuyöstä iltayöhön kiipeilin tikkailla ampiaisia väistellen ja seiniä sutien. Ei ehtinyt, pystynyt tai jaksanut edes kontata hetkeksi metsämansikoille! En jaksanut! Olisin tykännyt!

No sitten keskikesällä pistäysin isolla kirkolla eli Helsingissä. Sillä aikaa oli saunan seinän vierustan vallanneet kantarellit. Palattuani mökille en meinannut selvitä järkytyksestä ennenkuin sain paistinpannun tulelle ja sipulit silputtua.  Kastike ja muhennos olivat perin makoisia! Tykkäsin kyllä!

No entäs ahvenet! Tänä aamuna oli taas pikkuahvenia katiskassa parisenkymmentä. Ovat näemmä tiedottaneet Kaislikon Uutisissa, että ranta on vaaraton ja sieltä pääsee kyllä vapaaksi. Noilta osin olen edelleen Prisman varassa. Tai sitten haen torilta muikkuja ja savustan ne!

Tänään pistäysin metsässä etsimässä jälkisadon mustikoita ja löysin kantarellin prototyypin. Se ei olekaan niin kuin metrin mitta Pariisissa, vaan se olikin meidän mökin lähellä metsässä. Söin sen sipulin ja voin kera ja hyvää oli! Saa luontoäiti nyt jatkossa säveltää kanttarellit oman mielensä mukaan! Annoin takaisin kun ei ajoissa hyväksynyt yrityksiäni istutushommissa. Osaan sitä minäkin näpäyttää!

Kanttarellin prototyyppi

Niitä alkoi pukata saunan viereen!

Tässä on murto-osa uutta mansikkamaatamme

Ja tässä hänen satoaan

Sakke aidan alla ötököitä etsimässä.

Olympian valvomista tiedossa!

Nyt se sitten taas polkaistiin käyntiin! Ai mikäkö? No olympialaiset tietenkin! Niiltä ei saa sen siunaaman rauhaa tulevien parin viikon aikana. Kaikki tietokanavat tunkee aisteihimme milloin riemua, milloin surua.

Parhaani tein, mutta se ei tällä kertaa riittänyt! Osallistumisesta seuraaviin kisoihin en osaa vielä sanoa mitään! En tiedä mikä meni vikaan! Tämä oli itsellekin kova pettymys! Taidan lopettaa urheilemisen tähän!  Näitä lauseita toistellaan lähiaikoina perin usein.

Meidän täällä kotona viestintää seuratessa ja kiihkoillessa on vaan syytä muistaa, että omat urheilijamme ovat maailman kovimpien kanssa kisailemassa eli he itsekin lukeutuvat maailman kovimpiin. Aina ei voi voittaa, mutta jo pääsy tuonne mukaan kisailemaan on kova juttu ja ennen kaikkea äärettömän kovan työn ja uhrausten takana.

Kyllä on Suomen urheilija olympialaisissa kunnioitettava henkilö! Hattua nostan heille jokaiselle!

Ei sinne pääsisikään meikäläisen tavalla! Siis jos käy joka kahdeksas vuosi pari kertaa lenkillä tai kuntosalilla. Ja sitten väliajat valmistautuu ainoastaan henkisesti kropan kunnossa pitämiseen. Ei kehity taidot sillä tavalla. Ei riitä kantti, eikä pitkäjännitteisyys. Ja epäonnistuu myös tankkaaminen, limsan ja lenkkimakkaran voimin! Sekään ei toimi!

Mutta olisivat kyllä saaneet järjestää nuo kisat ihmisten aikaan! Ei jaksa enää ikävanhus, vaikka aikaakin olisi, kytätä yötä myöten tuota puuhaa. Kyllä pitää urheilu järjestää järkiaikoihin! Jos eivät muuten pysty, niin sitten pitää urheilla sikäläisesti yöllä ja meikäläisesti päivällä. Se on auringonvalossa kivampi katsoa urheilua. Ei aja formula-kuskikaan pitkin yösydäntä ainakaan meidän televisiossa. Rallimiehet on eri juttu kun ne on tottuneet siihen!

Pitäisi viedä kävely-Sari Essayahin viedä sinne olympian komitealle tämmöiset terveiset! Ehtivät vielä korjata aikoja Riossakin kun on vasta eka kisapäivä menossa ja Tokiossa ensi kerralla oltaisiin jo sitten Suomen ajassa heti alkuunsa.

Ja avajaisetkin saisivat pitää lyhyempinä! Ei ikäihminen pysty kahvia keittämään missään välissä kun pitää koko ajan tuijottaa hienoja suhina- ja sähinäjuttuja! Saati käydä nenää puuteroimassa! Jos lähtee television äärestä asioille, menee heti joku hieno juttu ohi! Sitten harmittaa!

Ei se ole urheilu helppoa urheilijalle saati ikäkatsojalle! Mutta menestystä toivotan kaikille Riossa kisaaville suomalaisille naisille ja miehille! Ja kyllähän meille tuleekin mitaleita vaikka mistä lajista! Uskokaa vaan!

Nyt kaikilla peukut pystyyn ja kannustushuutoja suorituksille taloyhtiön hiljaisuussääntöjä noudattaen! Mitalisuoritusten kohdalla saa poiketa talon määräyksistä!

Olympiatulen loimotusta

 

Avajaisten säkenöintiä stadionin ulkopuolella ja sisällä