Tyrkkymyyjät ja seniori

 Jo vain olen tyystin suivaantunut! Ei voi ilmaista tunnetta tuon vahvemmin ilman kirosanoja. Se on herkkää seniori heikoilla nykyaikaisten kaupustelijoiden kanssa, nenätysten tai telefoonin kautta. Provisiomyyntitykki ei hellitä helpolla. Ja seniori, kun on kasvatettu lapsuudessaan kohteliaisuuteen ja toisen kiltisti kuuntelemiseen. Eli ole seniori ensimmäisenä lyömässä luuria kaupustelijan korvaan tai riistäytymässä myyntitilanteesta pakoon, vaikka nykyään pitäisikin.

Viranomainenkin on viime aikoina varoitellut monensortin soittelijoista, joista toinen haluaa auttaa tietokonevaivoissa ja toinen kauppaa milloin alushousuja, milloin mitäkin. Enää ei auta tutkia soittajan puhelinnumeroa tai arvioida puhujan kotikieltä. Nyt tykitystä tulee aivan kotomaan numeroista ja kotoisella kielellä. On löytänyt huijari keinot iskeä suomalaisenkin seniorin lompakolle ihan omilla eväillä.

Jostain syystä muuan maamme merkittävimmistä operaattoreista on saanut päähänsä, että minä en voi elää ilman 5G-yhteyttä. Myyjätaho lienee ”rehdisti” tyrkyttämässä minulle liittymää, jota en ainakaan toistaiseksi tarvitse. Ehdin kyllä odottaa tiedon saapumista laitteeseeni 4G-yhteyden kautta muutaman millisekunnin kauemminkin. Kuukauden sisällä saamani neljän tyrkytyssoiton perusteella olen hyvin, hyvin suivaantunut. Saattaa olla, että en enää seurustele tuon operaattorin kanssa ikinä mistään. Viestini tarjoukseen ei tunnu menevän perille. Tunnustan, että viimeksi käytin jopa tuhmaa sanaa, joka punastutti minut itseänikin. En kuitenkaan pessyt suutani! Suljin puhelimeni.

Lehtitilauksien soittelijat on toinen mittava riesa. Olen jotenkin viime vuosina oppinut hoitamaan tarvitessani itse lehtitilaukseni, ja lisäksi tiedän haluamani lehdet enkä halua muita. Kunpa vielä saisi soittajille tiedoksi sen, että en todellakaan lue enää paperilehtiä, en ole lukenut niitä enää moneen vuoteen. Vielä toivon mukaan useita vuosiakin liikkuvaisena ihmisenä, ei lehdet ehtisi kulloisellekin paikkakunnalle, jossa oleilen. Luen halutessani jutut iPadilla diginä. Se on nääs nykyaikaa. Lehti ei sotke sormia, voi lukea missä vaan, on aina mukana!

Mutta kyllä kohteliaan kotikasvatuksen (kuten nykyinen seniorikansa) saanut herkkä ihminen on lujilla nykyisen tyrkky-/huijausviestinnän kanssa! Ei ole enää paikallaan myönnellä, eikä käyttää kyllä-sanaa missään. On opittava kovaksi, tylyksi ja panemaan hanttiin. Ei saa mennä mies- eikä naisseireenien houkutuksiin, paitsi mahdollisesti lavatanseissa, jotka nykyohjeitten mukaan tanssitaan hengityssuoja kasvoilla metrin etäisyydellä toisistaan.

Eli opetelkaamme tylyksi tyrkyttäjille ja sanomaan tarpeen tullen ei!

Luonto vetää överiksi

Nyt on maapallon luonnon tuotteiden johtajalla syntymässä tuotantoennätyksiä! Ainakin Itä-Savon metsissä ja pihoissa. Tavaraa tulee ja enemmän kuin konsanaan vuosiin. Ei riitä peruskodeissa eikä mökeillä kylmäsäilytystilat tuotteiden tallentamiseen. 

Tämä runsauden pula alkoi ensin mansikoilla joitakin viikkoja sitten. Mansikkasadon osalta saa aina pelätä sadetta tai kuivuutta. Nyt oli sään säädöt kohdallaan ja mansikkamaat punaisenaan herkkumarjoja. Minäkin konttasin kipeillä polvilla parilla mansikkamaalla ja laatikot täyttyivät alta aikayksikön. Parin hengen saalis yhdeltä parin tunnin konttaamiselta oli kevyesti tai oikeammin raskaasti reilut 35 kiloa marjoja. 

Seuraavaksi kerkisin käydä läheisellä suolämpäreellä ja poimin sieltä hetkessä runsaat puoli litraa lakkoja eli hilloja eli suomuuraimia. Enempää sieltä ei olisi löytynytkään. Aiempien vuosien sato oli kymmenkertaistunut yllättäen. Tuonkin puolikaslitrasen jälkeen pakastimeen jäi vielä tilaa muillekin marjoille. 

Mansikoista ja lakoista, kun selvittiin, alkoi mahdoton mustikoiden kahmuaminen. Tällä kertaa ei joutunut mökin lähellä kilpailemaan ulkomaisten rohmupoimijoiden kanssa marjoista. Suomenmaa on suljettu ja kerrankin, kun olisi ollut poimittavaa, ei ollut poimijoita. Mutta ei tarvinnut meikävanhuksenkaan etsiä kaukaa noita sinisiä marjoja. Lähimmät löytyivät parin metrin päästä mökin nurkalta. Ja viidenkymmenen metrin säteeltä olisi saanut helposti vähintään 5 pakastearkullista.

No entä sitten vadelmat eli vatut eli vaapukat? Tieto kiiri meillekin reilun parinkymmenen kilometrin päässä olevasta hehtaarien kokoisesta hakkuuaukiosta, joka sijaitsi isolla mäellä. Uutinen kertoi sen rinteiden olevan punaisenaan vattuja. Autolla pääsi päätieltä 50 metrin päähän mäen päälle ja suoraan poimimaan melkein auton ovelta. Kolmella reissulla sieltä irtosi alle viidenkymmenen metrin etäisyydeltä auton luota useampi ämpärillinen vattuja, ja samalla jokaisella kerralla satoja naarmuja käsivarteen puskien piikeistä. Ja mikä parasta, madot eivät olleet jaksaneet kavuta mäkeä ylös marjoihin saakka.

Nyt sitten odotellaan ensin omenoiden kypsymistä mökkipihan ainoassa omenapuussa. Vuosiin ei ole sieltä ilmestynytkään kuin muutamia madonsyömiä yksilöitä. Onkin kulunut lähes 10 vuotta, kun viimeksi saatiin maistella oman puun omenoita. Kesti tuon ajan, että puu toipui nälkäisen jäniksen syömän rungon kärsimistä vaurioista. Nyt on luvassa parin viikon sisällä lopultakin omenahillon keittämistä.

Seuraavat marjatkin ovat kohta kypsymässä, eli puolukoita tässä odotellaan ämpärit nojatuolin vieressä.  Ainoa murhe on se, että mökkimme lähistöllä ei ole kunnollista puolukkamaastoa. Puolukka vaatii hieman pidemmälle autoilemista ja tiukkaa etsimistä. Onneksi on menneiltä vuosilta hieman tietoa sopivista marjapaikoista. Eiköhän nuokin talven marjapuurotarpeet saada talteen. Marjanpoimurit odottavatkin jo auton peräkontissa. 

Vielä kun malttaa odottaa reilun kuukauden, on vuorossa karpalot. Niitä löytyy reilun sadan metrin päästä suolämpäreeltä sen, kun vaan jaksaa poimia. Joka vuosi on ollut kauden aloitusvaiheessa mahdoton kisa suolle ehtimisessä monien perinteisten suokävijöiden kanssa, mutta aina marjoja on kaikille riittänyt, vaikka itse olen joskus myöhästynytkin alkujaolta.

Tässä välissä puolukoita odotellessa on ollut aikaa samota lähimetsissä sienten perässä. Ja niitähän on riittänyt reippaasti. Muita emme ole poimineet, kuin kanttarelleja. Niitä on nyt jo pakkasessa enemmän kuin edellisten 20 vuoden saalis on ollut yhteensä. Enää ei edes viitsi lähteä lisää hakemaan.

Alkukesän kalansaaliit hiipuivat pian helteiden saavuttua kesäkuussa. Kalat pakenivat matalilta rannoilta, ja luontainen laiskuuteni esti soutamasta ikivanhaa, risaista katiskaa syvemmille vesille. Pakkaseen säilötyt haukifileet alkavat vähitellen loppua ja joudumme kohta turvautumaan ostokalaan. Eiliset 6 särkeäkin olivat tänään kadonneet katiskasta. Enpä minäkään olisi viihtynyt niin huonokuntoisessa häkissä. 

Kerrankin on ja olisi luonnonantimia suunnattomasti tarjolla, mutta sato jää metsiin, kun viime vuosien ulkomaiset poimijat puuttuvat sattuneesta syystä. Kotimaiset poimijat ovat poikkeuksetta jo iäkkäämpää porukkaa ja nuoret loistavat poissaolollaan. Olisikohan luonnon pitänyt hillitä itseään ja jättää suursadot vielä tuleville vuosille. Olisi saatu kasvatettua uusi poimijasukupolvi ja ulkomaiset kerääjät ehtisivät palata maisemiin!

Miksi me ollaan mörrimöykkyjä?

Vaikka me suomalaiset olemme melkoisen hyviä vaikka missä, niin miksi me ollaan niin totisia? Hymyn repäiseminen huulille vaatii toiselta pyynnön tai jonkun uskomattoman hauskan jutun. Ja silloinkin tulee mietittyä, miksihän minä en ole tuota juttua itse aiemmin kuullut.

 Musiikkina meillä kuunnellaan pelkkiä mollilauluja ja surumielisiä ralleja. Niitä kuunnellessa silmät vuotavat nestettä ja pahimmillaan surkeutta voidellaan voimanesteillä. Ja sitten aamulla on vieläkin surkeampi olo ja kierre sen kun jatkuu.

Tuskin arvaatte, mikä minut kirvoitti kirjoittamaan tuommoisia? No ruotsalaiset tietenkin! Tämän ajan terveydenhoidon tilanne ei tietenkään mairittele ruotsalaisia, mutta musiikkia he ovat aina osannet kyllä tehdä. Olen aikoinaan asunut muutamia vuosia Ruotsissa ja silloin ihastuin heidän iloiseen sävyyn musiikissa ja muutenkin.  

Olen seurannut Allsång på Skansen ohjelmaa ja nauttien kuunnellut esiintyjien iloista otetta esiintymisessään. Ja siihenhän on tietenkin vaikuttanut hienot, iloiset biisit. Heillä lienee myös musiikissa avoimet ovet maailmalle, erityisesti länteen. Meidän ovet ovat pääosin aina kiinni tai sitten meille on sijansa löytänyt slaavilainen surumielisyys sekä musiikkiin että luonteeseen.

Allsång på Skansen on laulettu ensimmäisen kerran vuonna 1979 ja sitä on tuotettu säännöllisesti joka kesä vuodesta 1990 lähtien.

Ruotsissa on voimissaan vahva yhteislauluperinne. Muistan nuoruudestani, että Suomessakin hommaa yritettiin viritellä Helsingissä Soutustadionilla, mutta mihin lienee sekin kuihtunut. Karaoke lienee kevyt versio tavallisen ihmisen mahdollisuudesta julkiseen esiintymiseen ja tunnettujen biisien omaan tulkitsemiseen. 

Eiköhän innostuta hymyilemään ja kuuntelemaan iloista musiikkia! Yle Areenasta voi katsella ja kuunnella sekä jopa osallistua mukaan laulamaan Allsång på Skansen-taltiointeja.

Milloinkahan sitä ehtisi olemaan tyytyväinen?

Kyllä on vaan ihmisen mieli omituinen! On se hienoa asua kaupungissa, on se hienoa asua maalla, on se hienoa mökkeillä, on se hienoa matkustella ja on se hienoa vaikka mitä. Mutta juuri se, mitä satut sillä hetkellä tekemään tai missä olemaan, ei meinaa tyydyttää mitenkään.

Tuohon edelliseen lauseeseen liittyen on keksitty sananlaskukin: "Ruoho on aina vihreämpää aidan takana!" ja toinen "Oma maa mustikka, muu maa mansikka!".

Kyllä kului jälleen kerran talvi ja kevät haikaillessa pääsystä mökille kesänviettoon. Olihan siinä kevään kuluessa monia muunkinlaisia ongelmia, jotka puoltivat takametsään lähtemistä. Mutta tuo sama ajatus toistuu muutenkin keväästä toiseen.

No sitten, kun olet mökillä, niin ajatuksissa pyörii houkuttelevina kaupungin hulina ja hälinä. Mielessä kummittelee ajatus ja toive syksyn nopeasta saapumisesta, että pääsisi kaupunkiin kotiin istumaan sohvalle ja katsomaan telkkaria.

Mökillä on ne perinteiset puuhat: puiden pilkkominen, pihanlaitto, haravointi, rannan perkaaminen, katiskan uittaminen, marjastaminen, sienestäminen ja moni muu, yleensä järjestykseen ja siivoamiseen liittyvä puuha. Kaukaa talvisään yli katsoen ne kaikki tuntuvat houkuttelevilta, mutta läheltä katsoen pelkästään rasitteilta. Joka paikkaa särkee ja kolottaa. Särkypillereitä menee merkittävästi enemmän kuin kaupungissa puuhaillessa monipuolisesti.

Kaupungissa taas on paljonkin puuhia: telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, kävely, polkupyöräily, telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, ikkunasta katseleminen. Jos joskus haluaa oikein riehaantua, käydään Hesburgerilla syömässä lounasta hyödyntäen Hesen kännykkäsovellukseen ilmestyviä tarjouksia.

Matkustaminenhan se olisi parhaita elämään iloa antavia ja lompakkoa laihduttavia puuhia, mutta kun maailman kirjat menivät sekaisin ja nekin puuhat tulivat vaaralliseksi. Ei kestä hengittää ulos eikä sisäänpäin, ei kestä kosketelle eikä antaa koskea. Kyllä ennen oli sekin helpompaa, kun ei tarvinnut vältellä muuta kuin roistoja ja yleistä huijatuksi tulemista, eikä hoiperrella kaupungilla iltamyöhällä pikku- eikä isommassa tinassa. Vielä olisi niin monta paikkaa näkemättä, ennenkuin jalka olla tökätä nykyistäkin enemmän. Olisi vähintään kymmenen ja sata maata käymättä sekä tuhat ja yksi kaupunkia katsomatta. Olen alkanut jo hieman epäillä, että taitavat jäädäkin katsomatta. Mutta aika monta olen kyllä jo ehtinyt! Ehkä niihin on tyytyminen!

Nyt on sitten kohta viikonloppu edessä ja telkkarin säänkertojat lupailevat hellelukemia mökin pihalle. No en tykkää, sillä ei ole semmoinen terveellistä vanhukselle. Tasainen +17 - +20 C on meikäihmisen keliä. Jo noissakin lämpötiloissa intoutuvat paarmat ja monen sortin ötökät tunkeutumaan hellyydellä ja hartaudella vaalimani vartaloni kimppuun. Yksi pistää, toinen puree palan vaikka paidan läpi ja kolmas vaan pörrää korvan juuressa pään ympärillä, kaikki vieläpä kavereineen. Eihän semmoisessa ole mitään laitaa! Silkkaa ahdistelua ja ihmisen kiusaamista, jonka pitäisi olla rangaistava teko! Yritänkin välillä rangaista, mutta kun ei käsi ehdi! Ovat rutjakkeet niin nopeita ja kokeneita väistelijöitä.

Kyllä tekisi taas mieli kaupunkiin ja sitten maalle ja sitten matkoille! Ei ole hyvä mikään!

Kerronko vielä, taidanpa kertoa! Sitten se omenapuu mökillä. Jo vain oli niin kaunis tuhansien kukkineen. Pari päivää kestivät kukat ja sitten tippuivat maahan. Sitten tuli kukkien tilalle omenan alkuja, mutta pysyivätkö? No ei! Satoja on tippunut pikkurillinpään kokoisina maahan. Jäljelle jääneet sinnittelevät kuivuuden kourissa ja tänäkin vuonna käy niin, että puuhun jää viisi omenaa, jotka ovat madon tai jonkun muun ötökän pilaamia. En tykkää tuommoisestakaan, vaikka omena ei olekaan vatsalleni parasta ravintoa, mutta haluaisin edes kokeilla.

Aurinkoa kesäänne ja tyytyväisyyteenne olinpaikan suhteen!

Harmonikka tuo taivaallinen soitin

Kyllä on suomalaisia siunattu hienolla instrumentilla ja sille sävelletyllä musiikilla. Kuuntelin ja katselin telkkarista jälleen kerran korvat höröllä, hikeä silmissä Ikaalisissa järjestetyn vuoden 2019 Hopeisen ja Kultaisen Harmonikan kilpailuja uusintana. On siellä vaan semmoiset suomalaisuuden soinnut, että! Toki soitetaanhan tuota instrumenttia muuallakin maailmalla, mutta jotenkin se tuntuu niin enemmän suomalaiselta. Ikaalinen nostattaa tunteet pintaan joka vuosi tuossa kesä-heinäkuun vaihteessa.

Minuun iskostettiin harmonikan sointi jo vauvavuosina, isäni soittaessa tuotakin instrumenttia. Sain myös alle 10-vuotiaana oman pienen haitarin (käytän yleensä mieluimmin tuota nimitystä). Kerkisin käydä jopa muutaman kuukauden soittotunneillakin kylällämme asuvan taitajan luona, kunnes kotitalomme paloi talvipakkasella. Sinne meni savuna taivaalle koko omaisuutemme, isäni ja minun haitarit mukaan lukien. Siihen sitten hiipui oma soittajan urani. Tosin kahden käden toisistaan riippumaton toiminta oli minulle jo alkuunsa liian vaikeaa. Eli taisin itse, saati mahdolliset soitantani kuulijat, säästyä melkoiselta pettymykseltä soittoni loputtua ennen alkuaan!

Haitarin rakennehan on perin vekkuli. Ensinnäkin soittimia on periaatteeltaan kahta lajia: kosketin- ja näppäinhaitarit. Eli perussävel soitetaan diskanttipuolella joko pianomaisilla painikkeilla tai näppäimillä, samalla säestetään laitteen toisella puolella olevalla bassonäppäimistöllä, joita ei edes näe soittaessaan. Samalla haitaria vedetään, jotta ääni saadaan syntymään keskellä olevalla palkeella. Eli yhtä aikaa pitää soitinta vedellä, soittaa säveltä ja säestää bassolla. Hommassa toteutuu moninkertaisesti vertauskuvallinen kävely ja purukumin pureminen yhtäaikaa.

Vili Vesterinen, Esa Pakarinen, Veikko Ahvenainen, Lasse Pihlajamaa ja lukuisa joukko muita taitajia ovat esittäneet monipuolisesti haitarimusiikkia. Suomessa on suunnaton joukko ammattilaisia. Ainoa harmi on se, että haitarin soittoa ei enää juurikaan kuule missään. Viime vuosien tanssimuusikoista ehkä tunnetuin mainitun lajin taitajia on ollut Yölintu-yhtye, jonka musiikkiin haitari on olleellisesti kuulunut. Harmi vaan, että yhtyeen taival on ollut sananmukaisesti hyvin horjuva viime vuosina. Jäljellä taitaa olla enää Souvarit, joka käyttää haitaria yhtenä instrumenttinaan orkesterissa.

Venäjän ja Italian suunnalla, joilla molemmilla mailla on ehkä merkittävin osuus soittimen noin 200 vuotisessa historiassa, on musiikin lajityyppi enemmän klassisessa tulkinnassa. Itse olen liki pelkästään "kevyen" musiikin ystävä ja arvostan kotimaisen ohella mm. raskalaisen haitarimusiikin tyyliä. Ja luoja varjele, jos pääsee kuulemaan jazzahtavaa haitarimusiikkia! Siinä se vasta taivaani repeää! Mutta makuja on monia, kuten tikkukarkeissa ja jäätelöissä.

Savonlinnassa mökkeilevänä arvostan savonlinnalaisia taitoja harmonikkamusiikin saralla. Kultaisen Harmonikan Ikaalisissa voitti vuonna 2010 Viivi Maria Saarenkylä ja Hopeisen Harmonikan (kilpailu on alle 10-vuotiaille soittajille) voitti vuonna 2019 Anni Saksman. Molemmat savonlinnalaisia osaajia. Osaatte ehkä kuvitella, millaisia tunteita herättää, kun jopa alle kouluikäinen soittaja vetelee haitarillaan suomalaista musiikkia, sormien lentäessä näppäimillä. Silloin ei voida puhua kymmenien vuosien harjoittelusta. Uskomattomia lapsia ja nuoria tuolla kilpailuissa!

Kyllä olisi aiheesta paljonkin kirjoitettavaa, mutta tuntuu kuin kulunut alkuvuosi olisi vienyt kynästäni parhaan terän vai olisiko se tämä ajan kuluminen? Päivien, viikkojen ja kuukausien kulumista ei enää edes huomaa, mutta vuodet naksahtelee aina vaan kiihtyvällä vauhdilla. Eikä sitä tunnu hidastavan edes haitarimusiikki! Oikeastaan en tykkää! Siis vuosien naksumisesta, haitareista tykkään!

Nauttikaa tekin kesästä! Minäkin yritän sen, mitä puiden pilkkomiselta ehdin ja jaksan.

Ollaankohan me suomalaiset jotenkin outoja?

Tuo ajatus poksahti päähän, kun virittelin saunan kiukaaseen tulia. Ulkona näytti lämpömittari +30 astetta ja aurinko helotti kirkkaalta taivaalta. Jotenkin on kohtalaisen helppoa uskoa, että ulkomaalaiset epäilevät järjenjuoksuamme näillä kesähelteillä, ja toki epäilevät ehkä muista syistä muinakin vuodenaikoina. Onhan se hieman hankalaa perustella, miksi pitää lämmittää saunaan +80 - +100 astetta, kun ulkonakin tarkenee. Eikä selitykseksi riitä saunaoluetkaan, sillä oluttahan voi halukkaat kiskoa ilman polttavia löylyjäkin - monet kiskovatkin, vaikka ei pitäisi.

Täytynee ehkä tässä yhteydessä mainita muistakin suomalaisista omituisuuksista - muutama syötävä juttu! Se on himskatin vaikea tarjota vierasmaalaiselle Tapolan mustaa makkaraa. Ei auta kauniit kielikuvat, huolella käydyt kielikurssit sekä esimerkin voimakaan. Ei suostu vieras ottamaan herkkua huulilleen, vaan pyörittelee päätään silmät ymmyrjäisinä. Ja ulkomailla kun tungetaan suoleen tai muovin sisään vaikka minkälaista lihanrutkaletta. Meillä on sentään kolme todella herkkumakkaraa: lauantaimakkara, lenkkimakkara ja tuo Tapolan musta. 

No kun alettiin, niin onko helppo perustella riisipuuron syömistä mokkasiinista. Nimittäin karjalanpiirakka antaa selkeän mielikuvan vieraalle puuron ”tarjoiluastiasta”. Kyllä on siinä suomalainen keksinyt oivan keinon yhdistää kaksi maukasta tuotetta. Onhan se kädessä helpompi pitää puuroa kuoressa kuin paljaaltaan. Ja vielä kun siihen laittaa hieman munavoita päälle, niin on se vaan hyvää isolla hyyllä.

Kaksi tuotetta yhdessä on myös Hanna Partasen ja muiden kuopiolaisten kalakukoissa. Asiaa tuntematon kuvittelee pääsevänsä nauttimaan kalan ja kukon makuyhdistelmää, mutta pettyy pahasti. Ei ole kukkoa, ei viinissä eikä kalassa. On vaan herkullista leivänkuorta ja sisällä muikkua tai ahventa. Ja on herkullista, mutta tuotteen nimen selittäminen vaatii verbaliikan venymistä uusiin ulottuvuuksiin. Ei ole kukkoa, nou kukko in bread, only muikku! Miksei ole kukkoa? No kun ei Hanna Partanen tykännyt tunkea kukkoa samaan leipään muikkujen kanssa. MOT.

Mitä sanotte salmiakista ja lakritsasta? Ovatko herkkuja? No on, mutta ei maistu vieraan maan kulkijalle. On se ihme, kun on kyseessä niinkin makoisat tuotteet. Ei ymmärrä ei! Pitäisi olla piparminttua tai hedelmää tai jotain muuta älyttömän makeaa ja sokerista, mutta ei salmiakkia. On se ulkomaalainen vaan outo otus. Ei tunnu ymmärtävän hyvän päälle juuri mitään. Aikoinaan Oulussa Merijalin Leijona-pastillit peltirasiassa olivat parasta!

Taidan lopettaa tähän ennenkuin joku keksii ottaa esille ruotsalaisten hapansilakan. Muistakaa nauttia kesästä ja suomalaisista herkuista saunan lomassa!

Jokohan se olisi kesä?

Juhannus meni menojaan ja kerrankin sattui kunnon keli. Onneksi ei kuitenkaan tuuskattu kokkojen kanssa monellakaan paikkakunnalla. Vaikka Pekka Pouta antoikin juhannuksen alle kunnon vesisateen, ei se olisi riittänyt luonnon suojelemiseen karkaavilta kokkotulilta. Uutisissa ei ainakaan minun silmiini sattunut moisia karkaamisia.

Minäkin yritin etsiä pesueeni katseltavaksi Savonlinnasta juhannuskokkoa, mutta niillä monilla perinteisillä paikoilla ei ollut ehditty kokon rakennuspuuhiin ajoissa. Lupa tulille annettiin sen verran myöhään. No meillä kyyhötettiin kotona, syötiin kevyen terveellisesti ja tuijotettiin telkkaria. Ja pari päivää myöhemmin kuulin, että iso kokko oli poltettu reilun kilometrin päässä mökiltämme, kuten lähes joka vuosi 60 vuoden ajan. Mutta muistinko tuota? No en tietenkään! Oli jotenkin taas tavoite käydä kauempana vaikka lähellä olisi ollut homma paremmin. Sitä ei vaan meikävanhus opi enää muistamaan asioita, ei vanhoja eikä uusia.

Mutta onhan sitä saatu viime aikoina melkoisesti silmäkarkkia. On tuokin veikeä ilmaisu kauniille asioille. Se kun ei silmä juurikaan maista, mutta ehkä se hivelee samoja reseptoreja aisteissa, kuin suussa sulavat makeisetkin. Paitsi salmiakki, joka polttaa herkkää kurkkua, mutta eri tavalla. Viittaan karkilla nimittäin kauniisti kukoistavaan luontoon, kukkasiin ja kasveihin. 

Pihat, pellot, metsät, pientareet ja kukkapenkit kukoistavat nyt väriloistossaan. Meilläkin omenapuu kerkisi mökin pihalla täyttyä valkoisista kukista, jotka pysyivät muutaman päivän ja sitten yhtenä lumisateena leijailivat maahan. Nyt on jälleen kerran odotettavissa noista tuhansista kukista 3-5 omenaa, jotka on jokin ötökkä entiseen tapaan syönyt piloille. Alkuvuosina ne tuottivat jotain syötäviäkin yksilöitä. Sadot olivat silloinkin niin vaatimattomia, etten viitsinyt rakentaa toripöytää. Ei olisi myyntituloja kertynyt edes pöytäpaikan vuokran vertaa. Olen nimittäin luvannut suvulle, että runsaan sadon saadessani, ponkaisen läheiselle kauppatorille satoa myymään. Vielä on bensat säästyneet!

Mustikat ovat kukkineet reippaasti ja nyt heillä on varsiensa päihin marjojen kasvatus meneillään. Toivottavasti kehittyvät ja säilyvät marjaämpäreihin asti. Nyt ei tarvitse pelätä edes portinpieleen porhaltavaa pikkubussillista ulkolaisia tehomarjanpoimijoita, jotka imuroivat hetkessä superpoimureillaan muutaman hehtaarin marjoista puhtaaksi. Se on tapahtunut muutamana vuotena. 

Luonnossa on liikuttu ja kasveja katseltu, mutta miten olen selvittänyt kasvien nimet? Kasvit ovat aina kiinnostaneet minua, etenkin kun aikoinaan piti kouluun kerätä kasvistoon 100 kasvia ja siihen sammalet sekä jäkälät päälle. Sadalla kasvilla sai paremman numeron kuin 80:llä. 

Viime kuukausina mainostettiin monissa tiedotusvälineissä älykännykkäsovellusta luonnonkasvien tunnistamiseksi. Se tunnisti muistaakseni Android-laitteissa kasvit suomeksi ja Applen laitteisiinkin tuo suomi-ominaisuus piti tuleman. Tuo sovellus, PlantNet kertoo kasvin nimen näppärästi valokuvasta. Eli kännykällä kuvataan kasvi sovelluksella luonnossa ja sovelluksesta löytyy nimi. Jos kyseinen kasvi kuuluu johonkin moninaiseen sukuun, tarjoaa sovellus useampia vaihtoehtoja kuvineen. Minä olen yleensä sieltä horsmani saanut selvitettyä. Oiva sovellus!

Ja ponkaiskaa tekin nyt kännykän kanssa lähimaastoon tutkimaan kasveja! Kyllä niille nimi löytyy ja jos ei löydy, niin kannattaa valmistautua maailman maineeseen. Uuden kasvin löytäjä nimittäin palkitaan maailmalla ruhtinaallisesti, ainakin kupillisella kahvia tai teetä riippuen tarjoajasta. Linnéen suorituksiin ei toki kannata enää pyrkiä sovelluksella tai ilmankaan. 

Muistakaa liikkua luonnossa avoimin silmin ja nauttia sen moninaisesta tarjonnasta!