Milloinkahan sitä ehtisi olemaan tyytyväinen?

Kyllä on vaan ihmisen mieli omituinen! On se hienoa asua kaupungissa, on se hienoa asua maalla, on se hienoa mökkeillä, on se hienoa matkustella ja on se hienoa vaikka mitä. Mutta juuri se, mitä satut sillä hetkellä tekemään tai missä olemaan, ei meinaa tyydyttää mitenkään.

Tuohon edelliseen lauseeseen liittyen on keksitty sananlaskukin: "Ruoho on aina vihreämpää aidan takana!" ja toinen "Oma maa mustikka, muu maa mansikka!".

Kyllä kului jälleen kerran talvi ja kevät haikaillessa pääsystä mökille kesänviettoon. Olihan siinä kevään kuluessa monia muunkinlaisia ongelmia, jotka puoltivat takametsään lähtemistä. Mutta tuo sama ajatus toistuu muutenkin keväästä toiseen.

No sitten, kun olet mökillä, niin ajatuksissa pyörii houkuttelevina kaupungin hulina ja hälinä. Mielessä kummittelee ajatus ja toive syksyn nopeasta saapumisesta, että pääsisi kaupunkiin kotiin istumaan sohvalle ja katsomaan telkkaria.

Mökillä on ne perinteiset puuhat: puiden pilkkominen, pihanlaitto, haravointi, rannan perkaaminen, katiskan uittaminen, marjastaminen, sienestäminen ja moni muu, yleensä järjestykseen ja siivoamiseen liittyvä puuha. Kaukaa talvisään yli katsoen ne kaikki tuntuvat houkuttelevilta, mutta läheltä katsoen pelkästään rasitteilta. Joka paikkaa särkee ja kolottaa. Särkypillereitä menee merkittävästi enemmän kuin kaupungissa puuhaillessa monipuolisesti.

Kaupungissa taas on paljonkin puuhia: telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, kävely, polkupyöräily, telkkarin katsominen, kahvin keittäminen, ikkunasta katseleminen. Jos joskus haluaa oikein riehaantua, käydään Hesburgerilla syömässä lounasta hyödyntäen Hesen kännykkäsovellukseen ilmestyviä tarjouksia.

Matkustaminenhan se olisi parhaita elämään iloa antavia ja lompakkoa laihduttavia puuhia, mutta kun maailman kirjat menivät sekaisin ja nekin puuhat tulivat vaaralliseksi. Ei kestä hengittää ulos eikä sisäänpäin, ei kestä kosketelle eikä antaa koskea. Kyllä ennen oli sekin helpompaa, kun ei tarvinnut vältellä muuta kuin roistoja ja yleistä huijatuksi tulemista, eikä hoiperrella kaupungilla iltamyöhällä pikku- eikä isommassa tinassa. Vielä olisi niin monta paikkaa näkemättä, ennenkuin jalka olla tökätä nykyistäkin enemmän. Olisi vähintään kymmenen ja sata maata käymättä sekä tuhat ja yksi kaupunkia katsomatta. Olen alkanut jo hieman epäillä, että taitavat jäädäkin katsomatta. Mutta aika monta olen kyllä jo ehtinyt! Ehkä niihin on tyytyminen!

Nyt on sitten kohta viikonloppu edessä ja telkkarin säänkertojat lupailevat hellelukemia mökin pihalle. No en tykkää, sillä ei ole semmoinen terveellistä vanhukselle. Tasainen +17 - +20 C on meikäihmisen keliä. Jo noissakin lämpötiloissa intoutuvat paarmat ja monen sortin ötökät tunkeutumaan hellyydellä ja hartaudella vaalimani vartaloni kimppuun. Yksi pistää, toinen puree palan vaikka paidan läpi ja kolmas vaan pörrää korvan juuressa pään ympärillä, kaikki vieläpä kavereineen. Eihän semmoisessa ole mitään laitaa! Silkkaa ahdistelua ja ihmisen kiusaamista, jonka pitäisi olla rangaistava teko! Yritänkin välillä rangaista, mutta kun ei käsi ehdi! Ovat rutjakkeet niin nopeita ja kokeneita väistelijöitä.

Kyllä tekisi taas mieli kaupunkiin ja sitten maalle ja sitten matkoille! Ei ole hyvä mikään!

Kerronko vielä, taidanpa kertoa! Sitten se omenapuu mökillä. Jo vain oli niin kaunis tuhansien kukkineen. Pari päivää kestivät kukat ja sitten tippuivat maahan. Sitten tuli kukkien tilalle omenan alkuja, mutta pysyivätkö? No ei! Satoja on tippunut pikkurillinpään kokoisina maahan. Jäljelle jääneet sinnittelevät kuivuuden kourissa ja tänäkin vuonna käy niin, että puuhun jää viisi omenaa, jotka ovat madon tai jonkun muun ötökän pilaamia. En tykkää tuommoisestakaan, vaikka omena ei olekaan vatsalleni parasta ravintoa, mutta haluaisin edes kokeilla.

Aurinkoa kesäänne ja tyytyväisyyteenne olinpaikan suhteen!

Harmonikka tuo taivaallinen soitin

Kyllä on suomalaisia siunattu hienolla instrumentilla ja sille sävelletyllä musiikilla. Kuuntelin ja katselin telkkarista jälleen kerran korvat höröllä, hikeä silmissä Ikaalisissa järjestetyn vuoden 2019 Hopeisen ja Kultaisen Harmonikan kilpailuja uusintana. On siellä vaan semmoiset suomalaisuuden soinnut, että! Toki soitetaanhan tuota instrumenttia muuallakin maailmalla, mutta jotenkin se tuntuu niin enemmän suomalaiselta. Ikaalinen nostattaa tunteet pintaan joka vuosi tuossa kesä-heinäkuun vaihteessa.

Minuun iskostettiin harmonikan sointi jo vauvavuosina, isäni soittaessa tuotakin instrumenttia. Sain myös alle 10-vuotiaana oman pienen haitarin (käytän yleensä mieluimmin tuota nimitystä). Kerkisin käydä jopa muutaman kuukauden soittotunneillakin kylällämme asuvan taitajan luona, kunnes kotitalomme paloi talvipakkasella. Sinne meni savuna taivaalle koko omaisuutemme, isäni ja minun haitarit mukaan lukien. Siihen sitten hiipui oma soittajan urani. Tosin kahden käden toisistaan riippumaton toiminta oli minulle jo alkuunsa liian vaikeaa. Eli taisin itse, saati mahdolliset soitantani kuulijat, säästyä melkoiselta pettymykseltä soittoni loputtua ennen alkuaan!

Haitarin rakennehan on perin vekkuli. Ensinnäkin soittimia on periaatteeltaan kahta lajia: kosketin- ja näppäinhaitarit. Eli perussävel soitetaan diskanttipuolella joko pianomaisilla painikkeilla tai näppäimillä, samalla säestetään laitteen toisella puolella olevalla bassonäppäimistöllä, joita ei edes näe soittaessaan. Samalla haitaria vedetään, jotta ääni saadaan syntymään keskellä olevalla palkeella. Eli yhtä aikaa pitää soitinta vedellä, soittaa säveltä ja säestää bassolla. Hommassa toteutuu moninkertaisesti vertauskuvallinen kävely ja purukumin pureminen yhtäaikaa.

Vili Vesterinen, Esa Pakarinen, Veikko Ahvenainen, Lasse Pihlajamaa ja lukuisa joukko muita taitajia ovat esittäneet monipuolisesti haitarimusiikkia. Suomessa on suunnaton joukko ammattilaisia. Ainoa harmi on se, että haitarin soittoa ei enää juurikaan kuule missään. Viime vuosien tanssimuusikoista ehkä tunnetuin mainitun lajin taitajia on ollut Yölintu-yhtye, jonka musiikkiin haitari on olleellisesti kuulunut. Harmi vaan, että yhtyeen taival on ollut sananmukaisesti hyvin horjuva viime vuosina. Jäljellä taitaa olla enää Souvarit, joka käyttää haitaria yhtenä instrumenttinaan orkesterissa.

Venäjän ja Italian suunnalla, joilla molemmilla mailla on ehkä merkittävin osuus soittimen noin 200 vuotisessa historiassa, on musiikin lajityyppi enemmän klassisessa tulkinnassa. Itse olen liki pelkästään "kevyen" musiikin ystävä ja arvostan kotimaisen ohella mm. raskalaisen haitarimusiikin tyyliä. Ja luoja varjele, jos pääsee kuulemaan jazzahtavaa haitarimusiikkia! Siinä se vasta taivaani repeää! Mutta makuja on monia, kuten tikkukarkeissa ja jäätelöissä.

Savonlinnassa mökkeilevänä arvostan savonlinnalaisia taitoja harmonikkamusiikin saralla. Kultaisen Harmonikan Ikaalisissa voitti vuonna 2010 Viivi Maria Saarenkylä ja Hopeisen Harmonikan (kilpailu on alle 10-vuotiaille soittajille) voitti vuonna 2019 Anni Saksman. Molemmat savonlinnalaisia osaajia. Osaatte ehkä kuvitella, millaisia tunteita herättää, kun jopa alle kouluikäinen soittaja vetelee haitarillaan suomalaista musiikkia, sormien lentäessä näppäimillä. Silloin ei voida puhua kymmenien vuosien harjoittelusta. Uskomattomia lapsia ja nuoria tuolla kilpailuissa!

Kyllä olisi aiheesta paljonkin kirjoitettavaa, mutta tuntuu kuin kulunut alkuvuosi olisi vienyt kynästäni parhaan terän vai olisiko se tämä ajan kuluminen? Päivien, viikkojen ja kuukausien kulumista ei enää edes huomaa, mutta vuodet naksahtelee aina vaan kiihtyvällä vauhdilla. Eikä sitä tunnu hidastavan edes haitarimusiikki! Oikeastaan en tykkää! Siis vuosien naksumisesta, haitareista tykkään!

Nauttikaa tekin kesästä! Minäkin yritän sen, mitä puiden pilkkomiselta ehdin ja jaksan.

Ollaankohan me suomalaiset jotenkin outoja?

Tuo ajatus poksahti päähän, kun virittelin saunan kiukaaseen tulia. Ulkona näytti lämpömittari +30 astetta ja aurinko helotti kirkkaalta taivaalta. Jotenkin on kohtalaisen helppoa uskoa, että ulkomaalaiset epäilevät järjenjuoksuamme näillä kesähelteillä, ja toki epäilevät ehkä muista syistä muinakin vuodenaikoina. Onhan se hieman hankalaa perustella, miksi pitää lämmittää saunaan +80 - +100 astetta, kun ulkonakin tarkenee. Eikä selitykseksi riitä saunaoluetkaan, sillä oluttahan voi halukkaat kiskoa ilman polttavia löylyjäkin - monet kiskovatkin, vaikka ei pitäisi.

Täytynee ehkä tässä yhteydessä mainita muistakin suomalaisista omituisuuksista - muutama syötävä juttu! Se on himskatin vaikea tarjota vierasmaalaiselle Tapolan mustaa makkaraa. Ei auta kauniit kielikuvat, huolella käydyt kielikurssit sekä esimerkin voimakaan. Ei suostu vieras ottamaan herkkua huulilleen, vaan pyörittelee päätään silmät ymmyrjäisinä. Ja ulkomailla kun tungetaan suoleen tai muovin sisään vaikka minkälaista lihanrutkaletta. Meillä on sentään kolme todella herkkumakkaraa: lauantaimakkara, lenkkimakkara ja tuo Tapolan musta. 

No kun alettiin, niin onko helppo perustella riisipuuron syömistä mokkasiinista. Nimittäin karjalanpiirakka antaa selkeän mielikuvan vieraalle puuron ”tarjoiluastiasta”. Kyllä on siinä suomalainen keksinyt oivan keinon yhdistää kaksi maukasta tuotetta. Onhan se kädessä helpompi pitää puuroa kuoressa kuin paljaaltaan. Ja vielä kun siihen laittaa hieman munavoita päälle, niin on se vaan hyvää isolla hyyllä.

Kaksi tuotetta yhdessä on myös Hanna Partasen ja muiden kuopiolaisten kalakukoissa. Asiaa tuntematon kuvittelee pääsevänsä nauttimaan kalan ja kukon makuyhdistelmää, mutta pettyy pahasti. Ei ole kukkoa, ei viinissä eikä kalassa. On vaan herkullista leivänkuorta ja sisällä muikkua tai ahventa. Ja on herkullista, mutta tuotteen nimen selittäminen vaatii verbaliikan venymistä uusiin ulottuvuuksiin. Ei ole kukkoa, nou kukko in bread, only muikku! Miksei ole kukkoa? No kun ei Hanna Partanen tykännyt tunkea kukkoa samaan leipään muikkujen kanssa. MOT.

Mitä sanotte salmiakista ja lakritsasta? Ovatko herkkuja? No on, mutta ei maistu vieraan maan kulkijalle. On se ihme, kun on kyseessä niinkin makoisat tuotteet. Ei ymmärrä ei! Pitäisi olla piparminttua tai hedelmää tai jotain muuta älyttömän makeaa ja sokerista, mutta ei salmiakkia. On se ulkomaalainen vaan outo otus. Ei tunnu ymmärtävän hyvän päälle juuri mitään. Aikoinaan Oulussa Merijalin Leijona-pastillit peltirasiassa olivat parasta!

Taidan lopettaa tähän ennenkuin joku keksii ottaa esille ruotsalaisten hapansilakan. Muistakaa nauttia kesästä ja suomalaisista herkuista saunan lomassa!

Jokohan se olisi kesä?

Juhannus meni menojaan ja kerrankin sattui kunnon keli. Onneksi ei kuitenkaan tuuskattu kokkojen kanssa monellakaan paikkakunnalla. Vaikka Pekka Pouta antoikin juhannuksen alle kunnon vesisateen, ei se olisi riittänyt luonnon suojelemiseen karkaavilta kokkotulilta. Uutisissa ei ainakaan minun silmiini sattunut moisia karkaamisia.

Minäkin yritin etsiä pesueeni katseltavaksi Savonlinnasta juhannuskokkoa, mutta niillä monilla perinteisillä paikoilla ei ollut ehditty kokon rakennuspuuhiin ajoissa. Lupa tulille annettiin sen verran myöhään. No meillä kyyhötettiin kotona, syötiin kevyen terveellisesti ja tuijotettiin telkkaria. Ja pari päivää myöhemmin kuulin, että iso kokko oli poltettu reilun kilometrin päässä mökiltämme, kuten lähes joka vuosi 60 vuoden ajan. Mutta muistinko tuota? No en tietenkään! Oli jotenkin taas tavoite käydä kauempana vaikka lähellä olisi ollut homma paremmin. Sitä ei vaan meikävanhus opi enää muistamaan asioita, ei vanhoja eikä uusia.

Mutta onhan sitä saatu viime aikoina melkoisesti silmäkarkkia. On tuokin veikeä ilmaisu kauniille asioille. Se kun ei silmä juurikaan maista, mutta ehkä se hivelee samoja reseptoreja aisteissa, kuin suussa sulavat makeisetkin. Paitsi salmiakki, joka polttaa herkkää kurkkua, mutta eri tavalla. Viittaan karkilla nimittäin kauniisti kukoistavaan luontoon, kukkasiin ja kasveihin. 

Pihat, pellot, metsät, pientareet ja kukkapenkit kukoistavat nyt väriloistossaan. Meilläkin omenapuu kerkisi mökin pihalla täyttyä valkoisista kukista, jotka pysyivät muutaman päivän ja sitten yhtenä lumisateena leijailivat maahan. Nyt on jälleen kerran odotettavissa noista tuhansista kukista 3-5 omenaa, jotka on jokin ötökkä entiseen tapaan syönyt piloille. Alkuvuosina ne tuottivat jotain syötäviäkin yksilöitä. Sadot olivat silloinkin niin vaatimattomia, etten viitsinyt rakentaa toripöytää. Ei olisi myyntituloja kertynyt edes pöytäpaikan vuokran vertaa. Olen nimittäin luvannut suvulle, että runsaan sadon saadessani, ponkaisen läheiselle kauppatorille satoa myymään. Vielä on bensat säästyneet!

Mustikat ovat kukkineet reippaasti ja nyt heillä on varsiensa päihin marjojen kasvatus meneillään. Toivottavasti kehittyvät ja säilyvät marjaämpäreihin asti. Nyt ei tarvitse pelätä edes portinpieleen porhaltavaa pikkubussillista ulkolaisia tehomarjanpoimijoita, jotka imuroivat hetkessä superpoimureillaan muutaman hehtaarin marjoista puhtaaksi. Se on tapahtunut muutamana vuotena. 

Luonnossa on liikuttu ja kasveja katseltu, mutta miten olen selvittänyt kasvien nimet? Kasvit ovat aina kiinnostaneet minua, etenkin kun aikoinaan piti kouluun kerätä kasvistoon 100 kasvia ja siihen sammalet sekä jäkälät päälle. Sadalla kasvilla sai paremman numeron kuin 80:llä. 

Viime kuukausina mainostettiin monissa tiedotusvälineissä älykännykkäsovellusta luonnonkasvien tunnistamiseksi. Se tunnisti muistaakseni Android-laitteissa kasvit suomeksi ja Applen laitteisiinkin tuo suomi-ominaisuus piti tuleman. Tuo sovellus, PlantNet kertoo kasvin nimen näppärästi valokuvasta. Eli kännykällä kuvataan kasvi sovelluksella luonnossa ja sovelluksesta löytyy nimi. Jos kyseinen kasvi kuuluu johonkin moninaiseen sukuun, tarjoaa sovellus useampia vaihtoehtoja kuvineen. Minä olen yleensä sieltä horsmani saanut selvitettyä. Oiva sovellus!

Ja ponkaiskaa tekin nyt kännykän kanssa lähimaastoon tutkimaan kasveja! Kyllä niille nimi löytyy ja jos ei löydy, niin kannattaa valmistautua maailman maineeseen. Uuden kasvin löytäjä nimittäin palkitaan maailmalla ruhtinaallisesti, ainakin kupillisella kahvia tai teetä riippuen tarjoajasta. Linnéen suorituksiin ei toki kannata enää pyrkiä sovelluksella tai ilmankaan. 

Muistakaa liikkua luonnossa avoimin silmin ja nauttia sen moninaisesta tarjonnasta!

Sekö onkin juhannus jo tulossa?

Kyllä voi herkkä vanhus taas tuntea itsensä petetyksi! Juhannus onkin jo tällä viikolla, kun olin odottanut sen tulevan vasta viikko siitä. Joku rutjake on mennyt taas vemppaamaan päiviä niin, ettei tässä hidastuvalla aivokapasiteetilla pysy enää perässä.

Onneksi juhannukseksi ei tarvitse ostella mitään ihmeellisiä juttuja, kuten mämmiä, kinkkua, tippaleipiä tai vastaavia juhlaruokia. Nyt kun kaupatkin ovat auki aina, niin ehtii hyvinkin hankkimaan ne meikävanhuksen vähät eväät, kauraleipää, 70-prosentin Beceliä, vähärasvaista juustoa ja kalkkunaleikettä, sitä läpinäkyvän ohutta. Nykyään tuommoinen leike on niin ohut, että siitä voi melkein katsella läpi järvelle kirkkaana päivänä. Kyllä noilla eväillä yleensä pärjää aika pitkälle, ja katiskasta saa haukea ja ahventa lisukkeeksi. Sorviakin tulee, mutta niihin en ole vielä ryhtynyt, kun tulee nooita parempiakin kalalajeja.

Kukahan se aikoinaan aloitti noitten juhlapäivien muuttelun ja keksi vielä lisätä siihen kellon siirrotkin keväällä ja syksyllä? Ei ole terveydellekään hyväksi siirrellä elämänrytmiä alvariinsa. Juuri kun tuntee olevansa ajantasalla, onkin kalenteriin tai kelloon määrätty uusi järjestys. Ei enää tiedä milloin pitäisi syödä juhla-ateriaa (=makkaravoileipää) tai milloin saa nukkua ja milloin ei.

Mitä jos ei sattuisi olemaan nyt tulevana perjantaina tulitikkuja kokon sytyttämiseen, saati kokkoa valmiina? Kauppalistalla olisi tikkujen osto merkitty vasta viikkoa myöhemmäksi. Kyllä olisi murheellista katsella rannassa risukasaa ja siihen salaa nostettua naapurin uutta puuvenettä, kun ei olisi tikun tikkua ja tyhjän tikkuaskin raapaisupintakin olisi lopussa. Tosin ei sitä kokkoa saisi varmaan polttaakaan, kun monena vuonna on kesä äitynyt juuri juhannuksen aikaan kesäksi ja viranomainen määrännyt tulitikut uuninpankolle tai syvälle taskuun.

Nyt minulla on kuitenkin kolme isoa askia tulitikkuja, mutta kokkokasaa en kyllä kerkiä enää tekemään, enkä jaksakaan, kun on niin kuumaa. Aion luottaa naapurin kokkoon ja katsella sitä ikkunasta, jos satun olemaan silloin hereillä. Kun polttavat usein sen vasta klo 22 aikoihin ja minä olen silloin täydessä unessa. Saa nähdä ehdinkö tänä juhannuksena mihinkään enää mukaan? Ainoa ilo on, että ensi pääsiäinen saa tulla milloin vaan, sillä pakkasessa on valmiiksi jo mämmirove.

Hauskaa juhannusta kaikille teille, jotka ehditte tai vaikka ette ehdikään juhannuksen viettoon! Ja muistakaa: viinan kanssa ei sitten tolskata, vesille ei mennä maistissa, tapella ei saa, tulitikut pidetään visusti tallessa ja läheisistä pidetään hyvää huolta!

PS. Laitan pari kuvaa viime päivien lisäsärpimistä!

Kesää aloitellaan ja yskitään

Taisitte jo luulla, että olen lopettanut tyystin tämän raapustamisen! Väärin luulitte, sillä roikun edelleen sitkeästi mukana. Yleinen laiskuus ja perinteinen saamattomuuteni ovat vaan vaivanneet ja hillinneet oikean käden etusormen kirjoitustoimeen ryhtymistä.

Alkoihan tässä sentään lomakausikin, taas. Siis loma ei lama, tai eipä tuotakaan tiedä vielä varmasti, onko molemmat yhtä aikaa liikkeellä. Tarkkaavainen lukija voisi kysyä, että loma mistä? Samaa lomaahan se eläkeläisellä yleensä on. Vaihtelua tuo normaaliin arkeen se, että kävelylle lähtee kotirapun ulko-ovesta välillä oikealle ja välillä vasemmalle, eikä noilla valinnoilla ole Tietenkään mitään poliittista merkitystä.

Mitä muuta on muuttunut? No liekö minulle tulossa jonkinlainen ”ikäkriisi”, kun terveyteen ilmaantuu uudenlaisia ongelmia. Älä luulekaan, että alan niitä tässä avaamaan sen enempää. Sen verran voin kyllä paljastaa, että kanta-asiakaskortti HUS:n terveyspalveluihin on edelleen vahvasti voimassa. Ei se onneksi toimi samalla tavalla kuin kaupparyhmien kortit, joissa muistutetaan, että jos vielä asioit tämän verran, niin saat vielä seuraavan kynnyksen ylittävän paremman bonuksen kuluvalta kuukaudelta.

No se muuan vaiva! On ilmaantunut vahvoja viitteitä siitä, että olisin muka allerginen tai muuten herkistynyt ympäröivälle maailmalle. Olenhan minä tiennyt olevani herkkä luonne ja altis kaikelle kauniille, mutta että allerginen! Ei nyt sentään, kait? Nyt olen sitten tovin aikaa spruuttaillut nenään jotain erikoissumua ja imaissut keuhkoon putkesta pölynestettä. Mitäkö niistä on sitten ollut hyötyä? Sanopas se! Nokka ja kurkku ovat kuivia kuin Saharan erämaa, ja yskä sen kun pahenee, onneksi ei nenä vuoda.

Nyt sitten odottelen koivupölyjen loppumista ja heinäpölyjen alkamista. Siinä rajakohdassa toivoisin henkielimien lopettavan viattoman vanhuksen kiusaamisen ja antavan mahdollisuuden puuhailla kaikessa rauhassa omia vanhuspuuhia, puutöitä, katiskan kokemista ja tietenkin iPadin kanssa aktiivista turaamista.

Kyllä ei kuitenkaan kateeksi käy niitä kanssaihmisiä, jotka joutuvat jatkuvasti lääkitsemään itseään noilla lääkepiipuilla. Jaksamista kaikille!

Aurinkoa kaikkien kesään!

PS. Sääksen poikaset ovat kuoriutuneet! Vilkaiskaahan Luontoliven kuvaa osoitteesta https://wwf.fi/luontolive/saaksi/ !

Riipustan tätä liikkuvassa autossa, jota kotihengetär ohjastaa, matkalla kohti koti-Stadia. Todisteeksi matkasta laitan kuvan ylikulkusillasta Mikkelistä. Muutama vuosi sitten, kun tietä rakennettiin, tuo silta pudota jympsähti keskeneräiselle tielle. Hyvin saivat kuitenkin korjattua sen. Kunhan saavat vielä valmiiksi Mikkelin ja Juvan välisen moottoritien, niin helpottuu ja nopeutuu Stadin Vanhuksen mökkimatkakin.

Pyöräilyä ja läähätystä

Kyllä parhaani mukaan taas yritin taistella vastaan. Yritin ja yritin! Keksin koko ajan monenlaista tärkeämpää tekemistä, kuten netin selailua, kirjahyllyn (ei siinä ole kirjoja, kun luen kaiken e-kirjoina) järjestelemistä, roskatkin kävin viemässä, mutta pakkohan se oli lopulta lähteä. Siihen pakkoon oli kaksi syntipukkia, puoliso ja omatunto. Ei siinä auttanut hennon (mutta aavistuksen, ei paljon ylipainoisen) vanhuksen pyristellä vastaan!

En sentään hullutellut lenkkivarusteilla. Kyllä tavalliset peruskamppeet saivat riittää. Ja lopuksi pipo päähän. Taapersin kellariin etsimään polkupyörääni, josta pyyhin isommat pölyt ja tarkistin renkaat. Olivat tallella ja ilmaakin paljon yläreunassa, vähemmän alareunassa. Ja sitten rivakasti (käytän tuommoista hurmoshenkistä ilmaisua, joka on aikamoinen yli-ilmaisu tapahtuneesta) liikkeelle ruusupuiston läpi kohti Seurasaaren porttia. Tapanani on käydä kävelemällä kiertämässä Seurasaari rantoja myöten. Tuo tapahtuu harvinaisten. liikunnallisten energiapuuskieni ilmaantuessa.

Kamppailin puiston läpi matkalla puhaltavaa purevaa merituulta vastaan ja läähätin kuin itsensä hikeen juossut ajokoira. Mummolassani oli muuten aikoinaan ajokoira, joka osasi avata ovet. Nimittäin siihen aikaan minä en yltänyt ovenkahvaan, mutta Rekkupa ylsi. Me toteutimme Rekun kanssa myöhemmin tunnetun YYA-sopimuksen henkistä yhteistyötä. Rekku raivasi esteet edestäni avaamalla minulle ovet, ja minä syötin sille herkkupaloja lautaseltani. Se oli mieleistäni lähiapua. Mummoni ei toki pitänyt tuosta hommasta, sillä minua etsittiin kissojen kanssa joka puolelta sydämet huolesta syrjällään. Ei siis kissojen ja koirien kanssa, sillä koira oli mukanani tutkimassa mummolan ympäristöä. Löysivät minut yhtä monta kertaa kuin katosinkin. Jos olisi ollut yksikin ero noilla kerroilla, olisi tulevaisuuteni ollut hyvinkin toisenlainen.

Siispä läähätin pyörän selässä kieli ulkona pienessäkin ylämäessä ja toivoin kuntoni löytyvän jostain polun varrelta. Toiveeni oli turhaa, sillä pahimmassa (sanovat sitä hyvin loivaksi) ylämäessä oli pakko hypätä työntämään pyörää. Katsoin kaihoten, kun muut pyöräilijät hurauttivat melkoisella vauhdilla ohitseni kelloa soitellen. En kuullut kenenkään edes läähättävän ajaessaan. Äärimmäisen ikävää porukkaa, ei tippaakaan myötäelämisen taitoa!

Ohittaessani edesmenneen Urho Kekkosen omakotitaloa (se on se Tamminiemi), aloin havaita hulluuden, joka oli ilmeisestikin vallannut helsinkiläiset. Kaupunki oli päättänyt siirtyä aistimaan entisajan henkeä Seurasaaren museorakennusten katveeseen. Parkkipaikka oli täynnä kulkuvälineitä ja Seurasaareen vievä silta jalankulkijoita. Kukaan kävelijöistä ei ilmeisestikään omistanut mittanauhaa eikä etäisyyyksien hahmottamiskykyä. Ei ollut noudatettu hallituksen välimatkaohjeita. Koska kotona piti olla, mutta harrastaa liikuntaa, ei kukaan ollut keksinyt muuta paikkaa kuin Seurasaaren.

Hien helmeillessä paitani selkämyksessä, raikkaan (=himskatin kylmän) merituulen hivellessä maisemaa ja kauhistuneena väenpaljoudesta, käänsin pyöräni vaivihkaa kohti kotia ja nousin ratsuni selkään. Isoisälläni, vaarilla oli muuten polkupyörä nimeltään Jaguar. Sen selkään en hypännytkään, vaan ajoin tangon välistä. Pyörään liittynyt mainoslause ”Kevyesti polkee vaari, vaarilla on Jaguaari!”, oli hyvinkin paikallaan vaarini suhteen. Itselleni tuo pyörä tuotti monet tuskan hetket. Matka joutui yleensä pienen tovin, mutta sitten sattui aina jotain, joka sattui! En useinkaan tykännyt!

Ajelin siis kotia kohti edelleen läähättäen ajokoiran lailla. Työnsin pyöräni kellariin omaan koloonsa ja kiipesin kotiin. Huuhdoin kosteuden runsaalta iholtani ja etsin kuivaa ylle. Ihon sanotaan muuten olevan ihmisen laajin ja suurin elin. Omalla kohdallani sille onkin kasvanut kokoa jopa hieman liian runsaastikin. Lisäksi olen hankkinut sille suojaavan kerroksen. Siinä sattui minulle vaan pieni suunnitteluvirhe, kun se kerros tuli sisäpuolelle. Lukuisista yrityksistäni huolimatta tuo kerros ei halua poistua, mutta kyllähän ihminen tarvitsee rasvaakin!

Heittäydyin kotona vuosikymmenten rutiinilla sohvalle makaamaan ja avasin television. iPad toisessa kädessä ja kaukosäädin toisessa aloin multitaskaamaan (=monisuorittamaan) arkista rutiiniani, maailman seurantaa. Ja nukahdin!

Kaikesta kokemastani huolimatta suosittelen lämpimästi liikuntaa sisällä ja ulkona! Lämmin siinä kyllä tulee, mutta on siitä hyötyäkin, kun kroppa saa liikettä. Lihaksetkaan eivät rapistu, kuten sohvalla maatessa. Eli kutimet ja iPadit syrjään ja ulos kävelylenkille!

Seuraavassa pari vanhaa kuvaa Seurasaaresta aiemmilta vuosilta.

Aittarivistö

Pertinotsan talo (v 1884) Suojärveltä Seurasaaren talvimaisemassa